Haluan olla vaan kotona. En halua lähteä mihinkään tai nähdä ketään. Mistä johtuu?

Mies on hieman ihmetellyt kun olen aina kotona ja minua ei meinaa saada sieltä pois. En siis oma-aloitteisesti enää ehdota esimerkiksi leffaan lähtemistä.

En ole koskaan ajatellut, että olisin introvertti. Olen aina kaivannut myös omaa tilaa ja omaa aikaa, mutta vastapainoksi olen mielelläni mennyt kahville ystävien kanssa tai harrastamaan ryhmässä.

En tiedä olenko vain totuttautunut olemaan kotona ja siksi lähteminen tuntuu vastenmieliselle.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Se ohjaus ei ole ongelma nyt sinänsä, tajusin vaan ongelman laajuuden kun alkoikin ahdistaa. Ei minua ennen ole ahdistanut lähteä kotoa. Olen vajaa kolmekymppinen eli vaihdevuosista tuskin on kyse (ainakaan toivottavasti). Tuntuu vaan kummalle tämä, koska ennen olen aina ollut aika menevä. Työkin on aika itsenäistä eli en näe välttämättä juuri muita työpaikalla. Koen oloni jotenkin turvattomaksi muualla kuin kotona.

Ap

Monien luonne ja persoona muuttuu siinä 30.ikävuoden tienoolla enemmän sellaiseksi kuin on aina sisimmässään ollut. Esimerkiksi menevä ystäväni haluaa nykyisin olla vain kotona ja käy ehkä parilla keikalla muutaman kerran vuodessa. Matkailee mieluummin ulkomaille ja viihtyy töiden jälkeen kotona.

Minä nautin kanssa kotona olemisesta! Parikymppisenä olin menossa enemmän, mutta kyllä oma introverttiys on vaan muodostunut entistä vahvemmaksi osaksi omaa hyvinvointia, mitä vanhemmaksi on tullut.

Joten, jos olet onnellinen, älä pode huonoa omaatuntoa. Sitä kun lähtee elämään muiden vaatimusten mukaan, myös sen yhteiskunnan, joka odottaa meiltä sitä ja tätä, huomaa eläneensä aivan päinvastaisesti kuin aidosti halusi.

Missään ei sanota, että PITÄÄ sosialisoida, PITÄÄ olla menossa, PITÄÄ täyttää kalenteri, PITÄÄ harrastaa 15 eri asiaa kodin ulkopuolella. Kalenterinsa täyttäjät tuntuvat usein joko pätevän tai pakenevan jotain - tai yrittävät epätoivoisesti olla siinä roolissa, missä pitäisi. Jos taas kalenterin täyttö ja elämän vilkkaus antaa energiaa, sitä kohti sitten.

Oma hyvinvointi on kaikkein tärkeintä elämässä.

Varo ettei miehesi pitemmän päälle kyllästy "uuteen" sinuun ja jäät tosi yksin kun et ole enää jaksanut pitää ystävyyssuhteitakaan yllä:(

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuota oloa aiheuttaa se, kun suoritan arkea, teen valintoja muita kuunnellen ja unohdan kysyä itseltäni, mitä itse haluan. Sama cocktail aiheutti aikanaan masennuksen. Sinun tilanteesi kuulostaisi vähän samalta, vaikka et (ainakaan vielä) olisikaan varsinaisesti masentunut. 

Annatko itsellesi koskaan rehellisesti aikaa vain olla ja höllätä?

Onko aina takaraivossa pieni käskevä ääni, että nytkin pitäisi saada jotain aikaiseksi, harrastaa, tehdä jotain hyödyllistä? 

Mitä jos antaisit itsellesi ihan rehellisesti luvan olla vain? Vaikka päivän tai viikonlopun kotona tekemättä YHTÄÄN MITÄÄN. Vapautuisit odotuksista, joita asetat itsellesi. Et ajattelisi kotiin jäämistä laiskotteluna tai välttelynä tai epäonnistumisena, vaan itsesi hoitamisena. 

Itselleni toimi, kun annoin itselleni löysää vähän kerrallaan. Vähitellen aloin saada pieniä impulsseja taas tehdä jotain. Ne olivat sellaisia impulsseja, jotka tulivat sisäisestä motivaatiosta. Eli ihan oikeasti sormet syyhysivät esim. ilmoittautumaan uudelle kurssille, aloittamaan harrastuksen, soittamaan kaverille. Hiljalleen sain energiani takaisin eikä arki enää tuntunut puurtamiselta.

Nyt olen tosin taas ajautumassa samaan oravanpyörään. Tämä keskustelu oli hyvä muistutus siitä, että pitää taas tehdä pieni välitsekki itsensä kanssa. 

Tsemppiä ja jaksamista.

No kyllä mulla on syyllisyyden tuntoa :(. Viikonloppuisin kyllä annan itseni olla periaatteessa, mutta arkena vähän soimaan itseäni kun skippaan treenit, kaverit yms. Aina jotenki huono omatunto. Kauanko sulla kesti, että motivaatio tuli takaisin?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Varo ettei miehesi pitemmän päälle kyllästy "uuteen" sinuun ja jäät tosi yksin kun et ole enää jaksanut pitää ystävyyssuhteitakaan yllä:(

Tässäpä elämänohje vertaansa vailla! Kun stressiä ja väsymystä on jo taakaksi asti, ala lisäksi murehtia sitä, kelpaatko miehellesi. Muista myös syyllistää itseäsi siitä, että viehätysvoimasi hupenee, jos et saa itseäsi liikkeelle.

Minä olen ollut tuollainen viimeiset kaksi vuotta (olen hieman yli 30). En ole parisuhteessakaan, joten joskus menee päiviä etten tapaa vapaa-ajallani yhtään ihmistä. Viihdyn hyvin näin, joten en koe sitä ongelmaksi. En ole koskaan ollut erityisen sosiaalinen ja olen aina viihtynyt yksin. Toiset vaan ovat seurallisempia kuin toiset. Jos itse tuntee olonsa hyväksi, se riittää. Jos ei tunne, on syytä hakea apua. Ulkopuolisten "pakkojen" mukaan ei kannata toimintaansa peilata.

Minäkään en halua lähteä kotoa mihinkään, mutta ongelmana on lapsi jonka kanssa pitää käydä ulkona.

Ehkä viedään päiväkotiin kohta niin pääsee ulos joka säällä. Nyt jos vähänkin sataa, niin ei mennä ulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuota oloa aiheuttaa se, kun suoritan arkea, teen valintoja muita kuunnellen ja unohdan kysyä itseltäni, mitä itse haluan. Sama cocktail aiheutti aikanaan masennuksen. Sinun tilanteesi kuulostaisi vähän samalta, vaikka et (ainakaan vielä) olisikaan varsinaisesti masentunut. 

Annatko itsellesi koskaan rehellisesti aikaa vain olla ja höllätä?

Onko aina takaraivossa pieni käskevä ääni, että nytkin pitäisi saada jotain aikaiseksi, harrastaa, tehdä jotain hyödyllistä? 

Mitä jos antaisit itsellesi ihan rehellisesti luvan olla vain? Vaikka päivän tai viikonlopun kotona tekemättä YHTÄÄN MITÄÄN. Vapautuisit odotuksista, joita asetat itsellesi. Et ajattelisi kotiin jäämistä laiskotteluna tai välttelynä tai epäonnistumisena, vaan itsesi hoitamisena. 

Itselleni toimi, kun annoin itselleni löysää vähän kerrallaan. Vähitellen aloin saada pieniä impulsseja taas tehdä jotain. Ne olivat sellaisia impulsseja, jotka tulivat sisäisestä motivaatiosta. Eli ihan oikeasti sormet syyhysivät esim. ilmoittautumaan uudelle kurssille, aloittamaan harrastuksen, soittamaan kaverille. Hiljalleen sain energiani takaisin eikä arki enää tuntunut puurtamiselta.

Nyt olen tosin taas ajautumassa samaan oravanpyörään. Tämä keskustelu oli hyvä muistutus siitä, että pitää taas tehdä pieni välitsekki itsensä kanssa. 

Tsemppiä ja jaksamista.

No kyllä mulla on syyllisyyden tuntoa :(. Viikonloppuisin kyllä annan itseni olla periaatteessa, mutta arkena vähän soimaan itseäni kun skippaan treenit, kaverit yms. Aina jotenki huono omatunto. Kauanko sulla kesti, että motivaatio tuli takaisin?

Ap

Mulla meni tilanne burn outiin ja masennukseen asti, joten toipumiseen meni sen takia kauemmin, yhteensä suunnilleen vuoden. Mitä aikaisemmassa vaiheessa tuohon tunteeseen puuttuu, sitä vähemmällä todennäköisesti pääsee. 

Alkuvaiheessa sain 3 viikkoa sairaslomaa, ja jo parin viikon päästä siitä tuli ensimmäinen kutkutus ilmoittautua yhdelle kurssille. Ja mua siis ei ollut kiinnostanut opiskelut pätkääkään pariin vuoteen.

Liikuntaa aloin lisäillä parin kuukauden tauon jälkeen, mutta panostin siinäkin mahdollisimman ei-suorittavaan liikuntaan, eli metsäkävelyitä, kevyttä joogaa yms. Varoin myös, etten enää ampunut kalenteria uudestaan täyteen, se olisi vain vienyt takas lähtötilanteeseen. 

Jo aikaisemmin matkan varrella ihan sellaisia yksittäisiä "välähdyksiä". Esim. un olin ollut pari päivää saikulla, sain sellaisen yhtäkkisen oivalluksen, että mähän olen käyttänyt koko ajan sanaa PAKKO. Pakko tehdä sitä, pakko tätä... Ihan yhtäkkiä mulle tuli valtava helpotuksen tunne, että itse asiassa mun ei oo pakko tehdä yhtään mitään. Maailma pyörii mun tekemisistä riippumatta. 

Minä olen kuin ap. Oma syyni sille on kai se, että olen tehnyt vuosikausia rankkaa ihmissuhdetyötä, jossa uuvuin. En ole introvertti, mutta tuo 15 vuotta ihmissuhdetyössä, jossa piti olla 8 tuntia päivässä tauotta skarppina ihmisten kanssa tekemisissä ja vieläpä aikataulukiireiden painaessa niskaan sai aikaan sen, että en enää jaksa ihmisiä. Olen mieluiten yksin. Lapsen kanssa käyn paikoissa, mutta niissäkin jaksan olla lapsen takia ja vain siten, että lapsi seurustelee muiden lasten kanssa ja minä katselen taustalla, en jaksa tutustua muihin vanhempiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varo ettei miehesi pitemmän päälle kyllästy "uuteen" sinuun ja jäät tosi yksin kun et ole enää jaksanut pitää ystävyyssuhteitakaan yllä:(

Tässäpä elämänohje vertaansa vailla! Kun stressiä ja väsymystä on jo taakaksi asti, ala lisäksi murehtia sitä, kelpaatko miehellesi. Muista myös syyllistää itseäsi siitä, että viehätysvoimasi hupenee, jos et saa itseäsi liikkeelle.

Ei se ollut mikään elämänohje vaan realismia. Arvasin kyllä että joku vetäsee herneen nenään.

Mitä sitten kun sairastuu, mies jättää tai sairastuu ja oikeasti tarvisi jonkun apua ja tukea tai seuraa? Rahalla hoituu osa asioista, mutta onko mukavaa edelleen olla ihan yksin? Entäs kun ei ole ketä kutsua sun merkkipäiville? Entä kun ketään ei oikeastaan kiinnosta osallistua sinun hautajaisiin?

Kotona olo on mukavaa, koska se on helppoa. Tyydyttävää se ei kuitenkaan välttämättä ole. Itse viihdyn kotona joskus päiväkausia niin, että näen melkein pelkästään perhettäni. Sitten saatan olla kuitenkin aivan innostunut, jos naapurin koira moikkaa minua tai juttelen jonkun kanssa kaupungilla. Toivon, että kohtaaminen kestäisi pidempään. Joskus yksinäisyys on pakenemista.

Näin syksyllä, ehkä tuo voi mennä vielä syysväsymyksen piikkiin. Jossain vaiheessa kuitenkin ehkä kannattaa pakottaa itsensä jonnekin, koska hauskaa siellä on kumminkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varo ettei miehesi pitemmän päälle kyllästy "uuteen" sinuun ja jäät tosi yksin kun et ole enää jaksanut pitää ystävyyssuhteitakaan yllä:(

Tässäpä elämänohje vertaansa vailla! Kun stressiä ja väsymystä on jo taakaksi asti, ala lisäksi murehtia sitä, kelpaatko miehellesi. Muista myös syyllistää itseäsi siitä, että viehätysvoimasi hupenee, jos et saa itseäsi liikkeelle.

Ei se ollut mikään elämänohje vaan realismia. Arvasin kyllä että joku vetäsee herneen nenään.

Arvasin, että joku ei ymmärrä ironiaa. 

Kysyjä haluaisi ehkä tilanteessaan rakentavia neuvoja ja pohdintaa. Sen sijaan sinä purat lähinnä omaa pelkoasi ja epäsuorasti kannustat aloittajaa syyllistämään itseään omasta jaksamattomuudestaan (=mitä jos mies jättää!). Millä tavalla uskot sen auttavan häntä hänen tilanteessaan tai edes parantavan hänen parisuhdettaan? 

t. viesti 19

Työuupumus, aiemmat tai nykyiset ahdistavat kokemukset ihmisistä, kypsyminen harrastukseen, masennus tai joku muu sairaus? Kannattaa listata asioita ylös ja mennä lääkärin vierailulle jos ei "omahoito" auta. Vaikka kuinka olis introvertti, niin ei se tarkoita että tekee hyvää syrjäytyä täysin. Itsellä oli joskus tuollaista nuorena ja johtui pienen paikkakunnan ahtaasta meiningistä ja perhevaikeuksista. Naapurin lapset katsoivat läpi, ei tiennyt kelle saa puhua julkisesti yms

Mä olen aina ollut tuollainen, lapsesta asti. Haluan vaan olla kotona. Kaikki säännölliset menot, harrastukset ym ahdistavat. Tykkään kyllä käydä töissä niin on rytmiä päivässä, mutta siihen se sitten rajoittuukin. Lasta voin kuskata kavereille ja harrastuksiin, ei yhtään haittaa olla kuskina, kun en siinä joudu itse tekemään mitään.

Lapsena kävin vuosikausia kerran viikossa soittotunnilla ja inhosin aina sitä päivää, kun tiesin että illalla on menoa.

Olen introvertti enkä oikein jaksa ihmisiä pitkiä aikoja.

Vierailija kirjoitti:

Mitä sitten kun sairastuu, mies jättää tai sairastuu ja oikeasti tarvisi jonkun apua ja tukea tai seuraa? Rahalla hoituu osa asioista, mutta onko mukavaa edelleen olla ihan yksin? Entäs kun ei ole ketä kutsua sun merkkipäiville? Entä kun ketään ei oikeastaan kiinnosta osallistua sinun hautajaisiin?

Kun sairastuu, menee lääkäriin. Jos mies jättää, voi edelleen viihtyä kotona (jopa paremmin kuin sen miehen kanssa). Jos tarvitsee apua, hankkii sitä. Merkkipäiviä harvempi aikuinen viettää muuten kuin tasakymmenin. Silloin voi halutessaan kutsua sukulaiset juhliin. Kaikki eivät edes halua juhlia. Hautajaisissa vainajaa tuskin haittaa, vaikka paikalla olisi vain pappi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varo ettei miehesi pitemmän päälle kyllästy "uuteen" sinuun ja jäät tosi yksin kun et ole enää jaksanut pitää ystävyyssuhteitakaan yllä:(

Tässäpä elämänohje vertaansa vailla! Kun stressiä ja väsymystä on jo taakaksi asti, ala lisäksi murehtia sitä, kelpaatko miehellesi. Muista myös syyllistää itseäsi siitä, että viehätysvoimasi hupenee, jos et saa itseäsi liikkeelle.

Ei se ollut mikään elämänohje vaan realismia. Arvasin kyllä että joku vetäsee herneen nenään.

Arvasin, että joku ei ymmärrä ironiaa. 

Kysyjä haluaisi ehkä tilanteessaan rakentavia neuvoja ja pohdintaa. Sen sijaan sinä purat lähinnä omaa pelkoasi ja epäsuorasti kannustat aloittajaa syyllistämään itseään omasta jaksamattomuudestaan (=mitä jos mies jättää!). Millä tavalla uskot sen auttavan häntä hänen tilanteessaan tai edes parantavan hänen parisuhdettaan? 

t. viesti 19

No mikäs se sinun neuvo on? Erakoidu rauhassa ei huolta huomisesta? Sinut on ap av:lla diagnosoitu intoveriksi joten olet vaan onnellinen sinä päivänä kun huomaat ettei ole miestä, ystäviä ja harrastuksia taakkana? ja pyh sanon minä! Toivottavasti ap:lla on vaan syysväsymys joka menee ohi omalla painollaan mutta jos ei niin kannattaa hakea apua ennemmin kun myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Mitä sitten kun sairastuu, mies jättää tai sairastuu ja oikeasti tarvisi jonkun apua ja tukea tai seuraa? Rahalla hoituu osa asioista, mutta onko mukavaa edelleen olla ihan yksin? Entäs kun ei ole ketä kutsua sun merkkipäiville? Entä kun ketään ei oikeastaan kiinnosta osallistua sinun hautajaisiin?

Kotona olo on mukavaa, koska se on helppoa. Tyydyttävää se ei kuitenkaan välttämättä ole. Itse viihdyn kotona joskus päiväkausia niin, että näen melkein pelkästään perhettäni. Sitten saatan olla kuitenkin aivan innostunut, jos naapurin koira moikkaa minua tai juttelen jonkun kanssa kaupungilla. Toivon, että kohtaaminen kestäisi pidempään. Joskus yksinäisyys on pakenemista.

Näin syksyllä, ehkä tuo voi mennä vielä syysväsymyksen piikkiin. Jossain vaiheessa kuitenkin ehkä kannattaa pakottaa itsensä jonnekin, koska hauskaa siellä on kumminkin.

Ei kannata pakottaa. Pakottamalla ei tule hauskaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sitten kun sairastuu, mies jättää tai sairastuu ja oikeasti tarvisi jonkun apua ja tukea tai seuraa? Rahalla hoituu osa asioista, mutta onko mukavaa edelleen olla ihan yksin? Entäs kun ei ole ketä kutsua sun merkkipäiville? Entä kun ketään ei oikeastaan kiinnosta osallistua sinun hautajaisiin?

Kun sairastuu, menee lääkäriin. Jos mies jättää, voi edelleen viihtyä kotona (jopa paremmin kuin sen miehen kanssa). Jos tarvitsee apua, hankkii sitä. Merkkipäiviä harvempi aikuinen viettää muuten kuin tasakymmenin. Silloin voi halutessaan kutsua sukulaiset juhliin. Kaikki eivät edes halua juhlia. Hautajaisissa vainajaa tuskin haittaa, vaikka paikalla olisi vain pappi. 

Mieti ap tarkkaan kuulostaako toi sinun näköseltä elämältä?! Epäilen että ei!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varo ettei miehesi pitemmän päälle kyllästy "uuteen" sinuun ja jäät tosi yksin kun et ole enää jaksanut pitää ystävyyssuhteitakaan yllä:(

Tässäpä elämänohje vertaansa vailla! Kun stressiä ja väsymystä on jo taakaksi asti, ala lisäksi murehtia sitä, kelpaatko miehellesi. Muista myös syyllistää itseäsi siitä, että viehätysvoimasi hupenee, jos et saa itseäsi liikkeelle.

Ei se ollut mikään elämänohje vaan realismia. Arvasin kyllä että joku vetäsee herneen nenään.

Arvasin, että joku ei ymmärrä ironiaa. 

Kysyjä haluaisi ehkä tilanteessaan rakentavia neuvoja ja pohdintaa. Sen sijaan sinä purat lähinnä omaa pelkoasi ja epäsuorasti kannustat aloittajaa syyllistämään itseään omasta jaksamattomuudestaan (=mitä jos mies jättää!). Millä tavalla uskot sen auttavan häntä hänen tilanteessaan tai edes parantavan hänen parisuhdettaan? 

t. viesti 19

No mikäs se sinun neuvo on? Erakoidu rauhassa ei huolta huomisesta? Sinut on ap av:lla diagnosoitu intoveriksi joten olet vaan onnellinen sinä päivänä kun huomaat ettei ole miestä, ystäviä ja harrastuksia taakkana? ja pyh sanon minä! Toivottavasti ap:lla on vaan syysväsymys joka menee ohi omalla painollaan mutta jos ei niin kannattaa hakea apua ennemmin kun myöhemmin.

No, ainakin kun itse sairastuin masennukseen ja erakoiduin väliaikaisesti, ehkä viimeinen asia jonka halusin kuulla oli "entä sitten kun mies jättää". 

Toimivampi neuvo oli se, että anna itsellesi armoa. Lepää. Pysähdy ja mieti, mitä tahdot oikeasti. Tee asioita sen takia, että itse haluat, älä sen takia, että pelkäät menettäväsi jonkun tai koska on "pakko". 

-19

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sitten kun sairastuu, mies jättää tai sairastuu ja oikeasti tarvisi jonkun apua ja tukea tai seuraa? Rahalla hoituu osa asioista, mutta onko mukavaa edelleen olla ihan yksin? Entäs kun ei ole ketä kutsua sun merkkipäiville? Entä kun ketään ei oikeastaan kiinnosta osallistua sinun hautajaisiin?

Kun sairastuu, menee lääkäriin. Jos mies jättää, voi edelleen viihtyä kotona (jopa paremmin kuin sen miehen kanssa). Jos tarvitsee apua, hankkii sitä. Merkkipäiviä harvempi aikuinen viettää muuten kuin tasakymmenin. Silloin voi halutessaan kutsua sukulaiset juhliin. Kaikki eivät edes halua juhlia. Hautajaisissa vainajaa tuskin haittaa, vaikka paikalla olisi vain pappi. 

Tarkoitin nyt, että kun oikeasti pitkäaikaissairastuu ja elämä menee hankalaksi. Avun hankkiminen ei aina ole hirveän helppoa rahallakaan, eikä varsinkaan ilman rahaa ja hyvää terveyttä. Mutta jos olet luottavainen, että sinä olet niin ylivertainen ihminen että tuskin sinua huono lykky elämässä vaivaa ja tulet aina selviämään vaikeuksista omin avuin, niin ok.