Yliopistomaailma osoittautui minulle ihan toisenlaiseksi kuin yleensä mainostetaan

Miksi joillakin ei ole ollenkaan kavereita? Miksi on vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin?

Vierailija kirjoitti:

Minä katsoin, kuka muu näytti istuvan luennoilla usein yksin, ja menin juttelemaan hänen kanssaan. Hän oli selvästi ilahtunut ja siitä alkoi monen vuoden ystävyys.

Mutta jos haluat päästä niiden porukkaan, joilla näyttää olevan aina seuraa toisistaan, on se jo selvästi vaikeampaa.

ihanaa :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yliopistolla tosiaan näkyy paljon sellaisia, jotka ovat aina yksin eikä heidän nimiäkään aina muista. Ajattelen, että heillä on sosiaalinen elämä yliopiston ulkopuolella, en mitenkään sääli tai pidä outona.

Ei niillä ole ja tiedät sen itsekin. Ellei sitten kyseessä ole jotain selvästi vanhempia tyyppejä eikä välttämättä heilläkään ole

Jaa. Kyllä minulla ainakin oli, ja on edelleen vaikka en lipastolta tuntenutkaan ketään.

Minäkin olen yliopistolla aina yksin, mutta syytän siitä täysin itseäni ja elämäntilannettani. Ensimmäisenä orientaatiopäivänä kutsuttiin johonkin illanviettoon ja muutenkin oli tarjolla kaikenlaista sosiaalista tapahtumaa. Sieltähän se olisi lähtenyt, mutta ei vain ollut aikaa osallistua ja näin se nyt meni.

Mä melkein itkin aikanaan ekana opiskeluvuonna, kun ei ole kavereita. Tämä johtui ihan siitä, että opiskelin miesalaa ja omalla vuosikurssilla oli vain kaksi naispuolista: minä ja se kaveriksi sukeutunut. Valitettavasti tämä "kaveri" vain oli 10 vuotta vanhempi ja kahden lapsen äiti, joten ei hänestä juuri saanut 19-vuotias bileseuraa, vaikka koululla oltiinkin yhdessä. Sinänsä ihana ihminen ja olemme ystäviä vielä 25 vuotta myöhemmin. Silti koin hirveää surua, kun ei ollut kavereita vapaa-aikana. Aloin sitten seurustella ja sitä myöten hengasin poikakaverin kanssa. Olisihan niitä kavereita varmaan jostain saanut, mutta ei se ollut niin helppoa, kun ainejärjestössä ja luennolla oli vaan poikia. Toki tulin heidänkin kanssa toimeen, mutta ei se ole sama ja monella oli sitten tyttökaverikin, joka rajoittaa sitä vapaa-ajan hengausta.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen yliopistolla aina yksin, mutta syytän siitä täysin itseäni ja elämäntilannettani. Ensimmäisenä orientaatiopäivänä kutsuttiin johonkin illanviettoon ja muutenkin oli tarjolla kaikenlaista sosiaalista tapahtumaa. Sieltähän se olisi lähtenyt, mutta ei vain ollut aikaa osallistua ja näin se nyt meni.

Vähän noin kävi minullekin. Nyt kyllä jo valmistunut ja työelämässä, mutta yliopistoajasta ei jäänyt paljoa jälkipolville kerrottavaa. Yksinäinen rupeama.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen yliopistolla aina yksin, mutta syytän siitä täysin itseäni ja elämäntilannettani. Ensimmäisenä orientaatiopäivänä kutsuttiin johonkin illanviettoon ja muutenkin oli tarjolla kaikenlaista sosiaalista tapahtumaa. Sieltähän se olisi lähtenyt, mutta ei vain ollut aikaa osallistua ja näin se nyt meni.

Vähän noin kävi minullekin. Nyt kyllä jo valmistunut ja työelämässä, mutta yliopistoajasta ei jäänyt paljoa jälkipolville kerrottavaa. Yksinäinen rupeama.

Minä taas ajattelen, että kerrottavaa jää jälkipolville nimenomaan siitä asiasta mitä siellä oppii, eikä jostain ryhmäytymis-biletys-kuvioista.

Ei ollut mullakaan. Menin muita vanhempana yliopistoon, mies jo oli. Asiallisen kohteliaat välit opiskelutovereihin.

Amiksessa panin joka välitunnilla aina eri muijan kaa siivouskopissa, itse bileissä sitte pyöritin 3 muijaa samaa aikaa

Minä sain opiskelujen aikana kymmeniä kavereita, mutta en ystäviä.

Sattumalla on paljon tekemistä asian kanssa. Ja sillä, onko saanut elää nuoruuttaan jo aiemmin. Monet hikarit, varsinkin maalta, pääsevät elämään villisti vasta kun muuttavat kaupunkiin. He sitten hehkuttaa kuinka upeaa se opiskeluaika oli.