Hamstraavat vanhemmat

Minä hamstraan. Häpeän, mutten pysty asialle mitään. Olen työssäkäyvä, ulospäin normaali, siististi pukeutuva, huoliteltu. Tämä on hirveä salaisuuteni.

Kukaan ei voi tulla meille kylään, koska ei tänne kehtaa päästää. Ei mahdu kunnolla sisäänkään.

Siivoaminen on epätoivoista, tavaraa on valtavasti.

Ottaisin apua vastaan läheisiltä, muilta en kehtaisi. En kehtaa kutsua siivoajia. Kerran kauan sitten kutsuin kun tilanne ei ollut vielä niin paha ja he kyllä osoittivat mielipiteensä hyvin selvästi. Häpesin äärettömästi.

Tämä ei ole oma valinta, ennemmin sairaus.

Tämä vain avaamaan asiaa, eihän tämä ap:tä auta.

KYSY kuitenkin haluaisivatko he ehkä, että tulet auttelemaan.

Minua auttaa jos tavaraa ei heitetä roskiin, vaan kierrätetään tai jopa myydään. Minulle roskiin heittäminen on kauhistus. Siis roskat saa totta kai heittää, mutta jo aikakauslehdet tuottavat tuskaa, tavarasta puhumattakaan. "Joku voi vielä tarvita".

Tosiaan häpeä on minulla valtava. Vanhemmistasi en tiedä, maalla on aina ollut tavaraa aitoissa, ullakoilla jne, pitävätkö normaalina asiana.

Kannattaa sanoa suorat sanat. Hamstraajat elävät jossain "sitten joskus" kuvitelmassa, johon mennessä he ovat saaneet kaikki asiat täydelliseen kuntoon. Näin ainakin minun tuntemilla hamstraajilla. Olen muutaman tällaisen asunnon tyhjentänyt, eikä se kyllä mitään auta, kun ei lopeteta sitä tavaran kotiin roudaamista. Se ongelma pitäisi poistaa ihan ammatti-ihmisten toimesta.

Kyse ei ole siitä, että käytetään elektroniikka ja vaatteet loppuun, vaan siitä, että shopataan jatkuvasti uutta ja uutta, eikä viedä edellisiä kierrätykseen. "Minä KORJAAN vielä tämän vanhan mikron, vaikka minulla on jo kaksi uudempaakin!" Mitään syytä korjaukseen ei enää ole, eikä sitä korjaamista tapahdu, ja tuskin edes osaamista olisi. Mutta kun on se pakkomielle, että kaikki turha roina, koinsyömät sukkahousutkin ovat tärkeitä aarteita, joista voi saada paljon rahaa. Ei voi poistaa, ei voi.

I feel you ap!

Itse elin lapsuuteni kaupungin kerrostalossa asuen saastassa ja tavarapaljoudessa. Muistan lapsuudesta että sohvalla ei voinut koskaan istua kun se oli kasattu täyteen tavaraa. Ja lattia oli aina täynnä murusia ja pöytine pinnat.. siis huh! Kavereita ei kehdannut kylään pyytää ja hävetti lapsena jos pidettiin verhoja tai parvekkeen ovea auki kun naapurit näki.. Näin jälkeenpäin ajateltuna ihan huostaanottomateriaalia.

Onneksi nyt aikuisena oma koti ja siistiä. Ahdistun edelleen sotkusta ja vaikea asua kenenkään kanssa koska en vain voi sietää murusia lattialla tai paskaidta pönttöä!

vanhemmat muuttivat uuteen asuntoon ja täyttävät sitä tavaralla ja elävät matojen keskellä, en puutu koska apu ei kelpaa ja en tosiaan aio enää itse sitä pas kaa käydä läpi.

On hienoa kuulla kohtalotovereiden kokemuksia, kiitos suuresti! Kiinnostaisi tietää, onko teidän vanhempien tilanteeseen tullut koskaan muutosta parempaan ja jos on, mikä sen aiheutti? Entä minkälaisia välejä te pidätte nyt vanhempiinne ja käyttekö heillä kylässä? Vanhempien työtilanne on se, että toinen käy osapäivätöissä ja on muuten aktiviinen vapaaehtoistoiminnassa, toinen puolestaan on jo varhaiseläköitynyt. Eivät matkustele, koska eivät näe tarvetta siihen (liittyy ilmeisesti maalla on mukavaa-asennoitumiseen).

Otin tuon asian esille hiljattain jutustelemalla mahdollisesta muutosta, mitä kaavailevat ja mainitsin, eikö olisi helpompaa muuttaa, jos turhasta tavarasta hankkiutuisi ensin eroon (lupauduin myös auttamaan tässä). Suureksi yllätyksekseni suhtautuminen oli positiivinen, myönsi suoraan itsekkin, että onhan tuota päässyt kertymään ja erityisesti sellaista, jota ei tosiaankaan enää tarvitse. Näki itsekin hyvänä asiana, jos tavaraa siis karsisi. Jottei tämä olisi kuitenkaan liian helppoa, alkoi samaan syssyyn valittelemaan kiireitä ja sanoi, että katsotaan keväällä, kun on ajankohtaisempaa. Positiivista oli kuitenkin, että ilmeisesti itsekin näkee ongelman ja on jopa halukas tekemään sille jotain, kuin myös ottamaan apua vastaan. Lapsena muistan esimerkiksi ehdottaneeni vanhan, 70-luvulta peräisin olevan radion pois heittämistä, josta seurasi tietenkin suuttuminen ja riita.

Ap

Mitä tulee poikaystävään ja hänen vanhempiinsa, ei heitä ole pakko pyytää omien vanhempiensa luokse. Anoppini ei käynyt lapsuuden kodissani kertaakaan. Suku voi nähdä toisiaan vaikka juhlissa, jotka on itse järjestänyt.

Vierailija kirjoitti:

Minä hamstraan. Häpeän, mutten pysty asialle mitään. Olen työssäkäyvä, ulospäin normaali, siististi pukeutuva, huoliteltu. Tämä on hirveä salaisuuteni.

Kukaan ei voi tulla meille kylään, koska ei tänne kehtaa päästää. Ei mahdu kunnolla sisäänkään.

Siivoaminen on epätoivoista, tavaraa on valtavasti.

Ottaisin apua vastaan läheisiltä, muilta en kehtaisi. En kehtaa kutsua siivoajia. Kerran kauan sitten kutsuin kun tilanne ei ollut vielä niin paha ja he kyllä osoittivat mielipiteensä hyvin selvästi. Häpesin äärettömästi.

Tämä ei ole oma valinta, ennemmin sairaus.

Tämä vain avaamaan asiaa, eihän tämä ap:tä auta.

KYSY kuitenkin haluaisivatko he ehkä, että tulet auttelemaan.

Minua auttaa jos tavaraa ei heitetä roskiin, vaan kierrätetään tai jopa myydään. Minulle roskiin heittäminen on kauhistus. Siis roskat saa totta kai heittää, mutta jo aikakauslehdet tuottavat tuskaa, tavarasta puhumattakaan. "Joku voi vielä tarvita".

Tosiaan häpeä on minulla valtava. Vanhemmistasi en tiedä, maalla on aina ollut tavaraa aitoissa, ullakoilla jne, pitävätkö normaalina asiana.

Nykyään kun näistä asioista tiedetään enemmän, on apua saatavilla. Voisit tarvita ahdistusterapiaa. Ammattijärjestäjä ei naura, vaan siivoaa kuten asiakas haluaa ja niin että hän löytää tarvittavan.

Fiksu siivooja ei muutenkaan ota kantaa vaan tekee työnsä. Epäsopivista kommenteista kannattaa kertoa työnantajalle. Ei ole myöskään pakko olla paikalla kun siivotaan.

Up