Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
IL: Huolestuttava ilmiö: Haukkumista, mitätöimistä, mollaamista: äidin viha lasta kohtaan on suuri tabu - milloin pitää hakea apua?
24.09.2018 |
Artikkeli herätti kahdenlaisia tunteita, mutta eniten helpotusta. Olen tuollaisen äidin lapsi, ja jälkiä korjailen vieläkin, mutta pahinta on miten menneisyys konkretisoitui kun sain oman lapsen pari vuotta sitten. Vauva-aika oli ihanaa pääosin, mutta eri tilanteissa havahtuminen omaan menneisyyteensä on ollut raskasta. Monesti kun lapsi oli "hankala" tai oli vaikea tilanne, oli helpottavaa havaita miten voin hoitaa asiat aivan eri tavalla kuin oma äitini hoisi - ja tajuta, että lapsi ei todellakaan ole hankala vaan normaalitarpeinen. Tässä samalla peilailen menneisyyden itseäni nykyhetkeen ja on ollut todella surullista elää pitkälti yli kolmikymppiseksi siinä luulossa, että on ollut vaikea, hankala, mielisairas, viallinen yms. ja vasta nyt saada lupa ymmärtää, että tuo kaikki oli vain äidin kiukuttelua.
Sanomattakin selvää, että olimme eroperhe ja kuvioihin astui nopeasti isästä eroamisen jälkeen alkoholi. Siinä vaiheessa alkoi se jatkuva moittiminen, nälvintä ja halveksunta. En oikeastaan tiedä mistä suunnasta se kaikki alkoi, mutta kotiongelmat ulottuivat kouluun ja koulusta taas kotiin. Kun oireilin kotona koulukiusaamista mikä johtui likaisista vaatteista ja laiminlyönneistä, niin kuulin taas kotona miten epäkelvollinen lapsi olen. Toisaalta taas koulussa kun kuulin sitä jatkuvaa nälvintää ja siesin todella stressaavaa kiusaamista, niin paketti oli valmis. Äiti antoi todella kylmää kyytiä, kaikki syy oli aina itsessä ja mitään tunnekasvatusta, myötätuntoa tai apua en saanut eikä äiti puolustanut koskaan missään tai jos puolusti, niin se oli pelkkää tehotonta jylinää mikä enemmän ärsytti korvia kuin oli hyödyllistä.
Se oli sinänsä jännä kombo, koska olin todella arka lapsi. En tehnyt tahallani mitään tuhojani, olin rauhallinen ja todella miellyttämisen haluinen, mutta mitä enemmän yritin, sitä kylmemmäksi kaikki ympärillä muuttuivat. Hauskinta oli, että olin vasta kolmannella kun olin päävastuussa perheen tiskaamisesta ja siivoamisesta, koska yritin hoitaa perheen tilannetta ja uskoin että muutumme samanlaiseksi kuin muut perheet jos teen enemmän. (Emme muuttuneet)
Nykyhetkellä huomaan näitä asioita ja teemoja ja olen helpottunut, että voin antaa lapseni olla rauhassa lapsi, kiukuta ja uhmata ilman että yritän kouluttaa häntä kiltiksi haukkumalla sairaaksi. Sitä paitsi suurin virheeni äidilläni oli aina leimata raivokohtaukset eikä ottaa selvää mistä se johtui. Kun tajusin tämänkin, moni raivokohtaus kotona on helpottunut huomattavasti.
Miten teillä muilla? Herääkö kenelläkään ajatuksia?
Kommentit (17)
Ilmaisenpa itseäni huonosti. Siis moni lapsen raivokohtaus on laantunut, kun olen lähtenyt hoitamaan tilannetta eri suunnasta enkä äitini tapaisesti ole lähtenyt karjumaan takaisin ja provosoitunut lapsen kiukusta. Oli hämmentävää, kun äiti antaa vieläkin omia kasvatuskeinojaan minulle, vaikka varsin hyvin tietää miten ne aikoinaan toimivat. Monet raivarit ja uhmat ovat loppuneet lyhyeen, kun en ole tehnyt samaa kuin oma äitini kohdallani. En ole vieläkään superäiti, ja joskus tulee hetkiä kun retkahdan menneisyyden malleihin, mutta pääasiassa olen onnistunut katkaisemaan tuon kierteen.
Yritin joskus neuvolapsykologilla käydä juttelemassa aiheesta, niin tulin vain kiukkuisena takaisin. Se naisihminen puhui koko käynnin vaikka oikeasti puheenvuoro kuuluisi olla asiakkaalla, ja hän kysyi olenko halunnut lapseni mutta antanut sen mummolle hoitoon että pääsen baariin. Uskomaton kysymys kun halusin keskustella juuri tästä äitien väkivaltaisuudesta ja miten katkaista tämä opittu kierre. Onneksi artikkeleita ja tietoa löytyy netistä, mutta olisi mielenkiintoista kuulla myös muiden näkemyksiä. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mulla oli juuri samanlainen äiti ja ikävä kyllä isäkin. Jatkuva haukkuminen ja iva, mutta lisäksi uhkailu, väkivalta ja kaikenlainen kisuttaminen henkisesti (kontrolloitiin syömistä, nukkumista, vessakäyntejä jne).
Kyllä mun vanhemmat vihasi lapsiaan. Mutta toinen vanhemmista on pahasti luonnevikainen ja toinen vaan tyhmä peesailija, joten ei noilta paskoilta mitään normaalia käytöstä voi odottakaan.
Eniten suututta se että en saa mitään oikeutta. Koko asia kiistetään ja väitetään että mitään väkivaltaa/kotikiusaanista ei ikinä ollut. Mibä vain olen yhä vaikea lapsi ja kiittämätön.
Omat lapset kasvatan toisin ja en ole näitä ”kasvatus” metodeja siirtänyt omiin rakkaisiin lapsiini.
Vierailija kirjoitti:
No mulla oli juuri samanlainen äiti ja ikävä kyllä isäkin. Jatkuva haukkuminen ja iva, mutta lisäksi uhkailu, väkivalta ja kaikenlainen kisuttaminen henkisesti (kontrolloitiin syömistä, nukkumista, vessakäyntejä jne).
Kyllä mun vanhemmat vihasi lapsiaan. Mutta toinen vanhemmista on pahasti luonnevikainen ja toinen vaan tyhmä peesailija, joten ei noilta paskoilta mitään normaalia käytöstä voi odottakaan.Eniten suututta se että en saa mitään oikeutta. Koko asia kiistetään ja väitetään että mitään väkivaltaa/kotikiusaanista ei ikinä ollut. Mibä vain olen yhä vaikea lapsi ja kiittämätön.
Omat lapset kasvatan toisin ja en ole näitä ”kasvatus” metodeja siirtänyt omiin rakkaisiin lapsiini.
Kisuttaminen = kiduttaminen, sorry typot
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mulla oli juuri samanlainen äiti ja ikävä kyllä isäkin. Jatkuva haukkuminen ja iva, mutta lisäksi uhkailu, väkivalta ja kaikenlainen kisuttaminen henkisesti (kontrolloitiin syömistä, nukkumista, vessakäyntejä jne).
Kyllä mun vanhemmat vihasi lapsiaan. Mutta toinen vanhemmista on pahasti luonnevikainen ja toinen vaan tyhmä peesailija, joten ei noilta paskoilta mitään normaalia käytöstä voi odottakaan.Eniten suututta se että en saa mitään oikeutta. Koko asia kiistetään ja väitetään että mitään väkivaltaa/kotikiusaanista ei ikinä ollut. Mibä vain olen yhä vaikea lapsi ja kiittämätön.
Omat lapset kasvatan toisin ja en ole näitä ”kasvatus” metodeja siirtänyt omiin rakkaisiin lapsiini.
Kisuttaminen = kiduttaminen, sorry typot
No olihan se tavallaan kisuttamista eli kisutteluakin kuin kidutusta. Muistan monia vastaavanlaisia kontrolloinnin keinoja, panettelua, uhkailua ja väkivallan uhkaa jollen toiminut halutulla tavalla. Ja ne asiat joiden vuoksi sitä koin - ei todellakaan millään lailla synkassa uhkailla lasta väkivallalla jos lapsi ei tee jotain normaalia arkiasiaa heti. Muistan myös kun vaikean koulupäivän jälkeen rähjäsin kolmasluokkalaisena kotona jotain. Äidillä napsahti välittömästi kiinni, otti sellaisen ihmeellisen otteen eli väänsi kädet selän taakse ja veti ylös, etten pääse liikkumaan. "Noniin, joko rauhotut?" Muistaakseni menin vain aivan hiljaiseksi, ja kovetuin täysin. Sitten hän ylpeänä mainosti miten oli oppinut tämän kikan töissä (oli hoitaja). Mielestäni alipainoiseen kolmalsuokkalaiseen kokeillut poliisiotteet eivät ihan ole tervettä meininkiä.
Samanlaista oli kun tappelin siskoni kanssa. Lapset nahistelevat aina keskenään, mutta äidin mielestä se oli epätervettä ja johtuu vain isosiskosta. Yhden kerran riehuimme jotain lapsena, sellaista perus meininkiä ja meille tuli kränää sisaren kanssa. Yhtäkkiä minut oli kampattu lattialle ja isäpuoleni veli piti minua paikoillaan niin kauan että pyydän anteeksi. Hän piti minusta sitä tiukemmin kiinni mitä enemmän yritin kiemurrella pois alta, mutta pidin itsepintaisesti suuni kiinni enkä suostunut puhumaan sanaakaan. Isäpuoleni toi uskonnonvihkoni johon olin kirjoittanut kultaisia sääntöjä ja heilutteli sitä ärsyttävästi silmieni edessä. Muistaakseni sylkäisin vihon päälle, koska olin niin vihainen siitä kohtelusta. Äitini käveli ympäri kämppää ja kun anelin häneltä että X lopettaisi, niin äiti naureskeli "Kerrankin saa kakara oppia ja hän ei tähän puutu". Lopulta kun isäpuolen veli oli pyytämässä kissanhiekkalaatikkoa, mihin survotaan mun naama jollen luovuta, niin sisareni säikähti tosissaan ja silloin vasta äitinikin havahtui tilanteeseen. Yllättäen kun otin asian puheeksi niin tätähän ei ole koskaan tapahtunut. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mulla oli juuri samanlainen äiti ja ikävä kyllä isäkin. Jatkuva haukkuminen ja iva, mutta lisäksi uhkailu, väkivalta ja kaikenlainen kisuttaminen henkisesti (kontrolloitiin syömistä, nukkumista, vessakäyntejä jne).
Kyllä mun vanhemmat vihasi lapsiaan. Mutta toinen vanhemmista on pahasti luonnevikainen ja toinen vaan tyhmä peesailija, joten ei noilta paskoilta mitään normaalia käytöstä voi odottakaan.Eniten suututta se että en saa mitään oikeutta. Koko asia kiistetään ja väitetään että mitään väkivaltaa/kotikiusaanista ei ikinä ollut. Mibä vain olen yhä vaikea lapsi ja kiittämätön.
Omat lapset kasvatan toisin ja en ole näitä ”kasvatus” metodeja siirtänyt omiin rakkaisiin lapsiini.
Kisuttaminen = kiduttaminen, sorry typot
No olihan se tavallaan kisuttamista eli kisutteluakin kuin kidutusta. Muistan monia vastaavanlaisia kontrolloinnin keinoja, panettelua, uhkailua ja väkivallan uhkaa jollen toiminut halutulla tavalla. Ja ne asiat joiden vuoksi sitä koin - ei todellakaan millään lailla synkassa uhkailla lasta väkivallalla jos lapsi ei tee jotain normaalia arkiasiaa heti. Muistan myös kun vaikean koulupäivän jälkeen rähjäsin kolmasluokkalaisena kotona jotain. Äidillä napsahti välittömästi kiinni, otti sellaisen ihmeellisen otteen eli väänsi kädet selän taakse ja veti ylös, etten pääse liikkumaan. "Noniin, joko rauhotut?" Muistaakseni menin vain aivan hiljaiseksi, ja kovetuin täysin. Sitten hän ylpeänä mainosti miten oli oppinut tämän kikan töissä (oli hoitaja). Mielestäni alipainoiseen kolmalsuokkalaiseen kokeillut poliisiotteet eivät ihan ole tervettä meininkiä.
Samanlaista oli kun tappelin siskoni kanssa. Lapset nahistelevat aina keskenään, mutta äidin mielestä se oli epätervettä ja johtuu vain isosiskosta. Yhden kerran riehuimme jotain lapsena, sellaista perus meininkiä ja meille tuli kränää sisaren kanssa. Yhtäkkiä minut oli kampattu lattialle ja isäpuoleni veli piti minua paikoillaan niin kauan että pyydän anteeksi. Hän piti minusta sitä tiukemmin kiinni mitä enemmän yritin kiemurrella pois alta, mutta pidin itsepintaisesti suuni kiinni enkä suostunut puhumaan sanaakaan. Isäpuoleni toi uskonnonvihkoni johon olin kirjoittanut kultaisia sääntöjä ja heilutteli sitä ärsyttävästi silmieni edessä. Muistaakseni sylkäisin vihon päälle, koska olin niin vihainen siitä kohtelusta. Äitini käveli ympäri kämppää ja kun anelin häneltä että X lopettaisi, niin äiti naureskeli "Kerrankin saa kakara oppia ja hän ei tähän puutu". Lopulta kun isäpuolen veli oli pyytämässä kissanhiekkalaatikkoa, mihin survotaan mun naama jollen luovuta, niin sisareni säikähti tosissaan ja silloin vasta äitinikin havahtui tilanteeseen. Yllättäen kun otin asian puheeksi niin tätähän ei ole koskaan tapahtunut. Ap
Tämä! Jos yrität jutella menneisyydestä, niin muut kieltävät muistavansa yhtään mitään. Kamalaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
isäpuoleni veli piti minua paikoillaan niin kauan että pyydän anteeksi. Hän piti minusta sitä tiukemmin kiinni mitä enemmän yritin kiemurrella pois alta,
Kuulostaa aika tyypilliseltä pedofiililtä, tuo on niillä yksi tapa saada kicksit lapsista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
isäpuoleni veli piti minua paikoillaan niin kauan että pyydän anteeksi. Hän piti minusta sitä tiukemmin kiinni mitä enemmän yritin kiemurrella pois alta,
Kuulostaa aika tyypilliseltä pedofiililtä, tuo on niillä yksi tapa saada kicksit lapsista.
No ei ollut pedo vaan ampui lastenkasvatuskeinoissaan vähän yli. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
isäpuoleni veli piti minua paikoillaan niin kauan että pyydän anteeksi. Hän piti minusta sitä tiukemmin kiinni mitä enemmän yritin kiemurrella pois alta,
Kuulostaa aika tyypilliseltä pedofiililtä, tuo on niillä yksi tapa saada kicksit lapsista.
No ei ollut pedo vaan ampui lastenkasvatuskeinoissaan vähän yli. Ap
Sun isäpuolen veli oli sun kasvattaja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meilläkään ei tapahtunut ikinä mitään pahaa. Muistan väärin ja on tapahtumat ovat mielikuvitukseni tuotetta.
Apua hakiessa tämä jatkuu "psykoottinen masennus" diagnoosilla. Kiusaamista sekin.
Vierailija kirjoitti:
Meilläkään ei tapahtunut ikinä mitään pahaa. Muistan väärin ja on tapahtumat ovat mielikuvitukseni tuotetta.
Apua hakiessa tämä jatkuu "psykoottinen masennus" diagnoosilla. Kiusaamista sekin.
Minulla on masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Kuitenkaan niistäkään ei perheessäni ikinä puhuta. Ihan kuin masennus olisi vain tarttunut minuun jossain kadulla kävellessäni, miten harmillista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitääkin lukea tuo artikkeli kun palaan kuntosalilta. Molemmat vanhemmat ovat kuolleet, äidin kuoltua surin, koska hän oli kuitenkin läheisempi kuin isä. Riidoissa menimme hänen puolelleen, vaikka joskus syytä oli kyllä molemmissa. Isä oli väkivaltainen, mutta äiti oli myös kiivasluontoinen, joten tappeluja syntyi. Molemmat kohtelivat lapsiaan mitätöivästi, eivät kannustaneet, jos joskus tukivat rahallisesti, siitä paasattiin kauan ja pidin huolen, että maksoin takaisin. Enemmän suretti äidin käyttäytyminen, kun koimme hänet kuitenkin läheiseksi. Vasta jälkeenpäin olen voinut myöntää mielessäni, että äiti oli meille katellinenkin, hän saattoi sanoa todella loukkaavia asioita.
Ulkonäkö nyt oli ainakin aina hänen hampaissaan. Olin joko liian laiha (AIDS, varmaankin -80-lukua kun elettiin, niin tämähän oli selvä), tai olin liian lihava, en ostanut itselleni vaatteita jne. jne. loputtomiin. Typerästi hän myös oletti, että kun meillä ei ollut pienessä yksiössä lattia koko ajan tulvillaan leluja, en anna lapseni ollenkaan levittääkään niitä! Jokainen varmaan tietää, miltä tuntu astua pimeässä legopalikan päälle...Siksi keräsimme lelut aina iltaisin laatikoihin. Pidin sitä ihan normaalina, mutta hän etsi aina jotain sorkittavaa.
Iljettävät kommentit meidän miesystävistämme, ulkonäköä, vaatetusta myöten olivat joskus liikaa. Mutta meillä ei sanottu vastaan. Minua ahdisti aina kun hän soitti, yritän muistaa sen kun soitan omalle lapselleni. Valitettavasti joskus huomaan olevani samanlainen marttyyri :(
13 jatkaa
Äitini kuoli ennenkuin olin käsitellyt näitä asioita edes mielessäni. Mutta jos hän olisi elänyt kauemmin, en olisi voinut ottaa mitään puheeksi. Koska en halunnut pahoittaa hänen mieltään, ja luultavasti hän olisi suuttunut ja alkanut itkemäänkin. En usko, että hän edes ymmärsi käyttäytyneensä väärin. Vaikka yritti "ostaa" tietoja meidän elämästämme lapsenlapsiltaan. Ajattelin vielä, että hän kärsi niin paljon isän tuurijuoppoudesta ja väkivaltaisuudesta (tämä tapahtui isän ollessa selvä). Isän "pää" oli mennyt jo sodassa tai kotona kovan kurin takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älkää vahingossakaan linkatko artikkelia o.O
Ap varmaan tarkoitti tätä artikkelia. https://www.iltalehti.fi/terveysuutiset/201809052201168360/
Alue: Aihe vapaa
Minulla on samanlaista pohdintaa. Vanhemmaksi tulon myötä omiin vanhempiin liittyvät pettymyksen tunteet ovat aktivoituneet entisestään. Vanhemmuus teettää aika paljon töitä silloin, kun myönteiset roolimallit siihen puuttuvat.