30 + sinkut: Oletteko jättäytyneet tai onko teidät jätetty kaveriporukoissa sivuun?

Huomasin jo vuosia sitten miten parisuhteessa eläviä kotikaupunkiini jääneitä ystäviäni ei kiinnostanut minun elämässäni yhtään mikään. Ei asunnonetsinnät, miesjutut, opiskelujutut, rahahuolet, ei yhtään mikään. Jossain vaiheessa sairastuin myös masennukseen ja yksi ystäväni sitten illanistujaisissa avautui miten hän ei ymmärrä miten perheettön ihminen voi kokea elämän vaikeaksi... Aika lailla tämän kommentin jälkeen yhteydenpito (joka tietenkin oli minun varassani koska "ruuhkavuodet") näihin ihmisiin jäi koko ajan vähemmäksi ja vähemmäksi.

Vierailija kirjoitti:

Huomasin jo vuosia sitten miten parisuhteessa eläviä kotikaupunkiini jääneitä ystäviäni ei kiinnostanut minun elämässäni yhtään mikään. Ei asunnonetsinnät, miesjutut, opiskelujutut, rahahuolet, ei yhtään mikään. Jossain vaiheessa sairastuin myös masennukseen ja yksi ystäväni sitten illanistujaisissa avautui miten hän ei ymmärrä miten perheettön ihminen voi kokea elämän vaikeaksi... Aika lailla tämän kommentin jälkeen yhteydenpito (joka tietenkin oli minun varassani koska "ruuhkavuodet") näihin ihmisiin jäi koko ajan vähemmäksi ja vähemmäksi.

Tämän tunnistan hyvin! Kun ei enää kiinnosta mikään, mikä ei koske sitä omaa perhekuviota eikä kenelläkään muulla voi olla mitään tärkeää saatika suruja tai huolia. Mulle tokaisi just yks kaveri kun mainitsin rahahuolistani, että mulla ei ole oikeutta valittaa koska mä en voi tietää miten vaikeaa hänellä on koska toinen raskaus ei ole vieläkään alkanut vaikka yritetty on jo neljä kuukautta. Ap

Juu, just tuo taloudellinen ero niin valtava yhtäkkiä. Ja lisäksi: he käyttäytyvät hillitysti (käyttäytyvät juhliessa just kuten minäkin, osa villimminkin mm. suutelee tuntemattomia, mutta mua saa kuulemma hävetä kun olen "ihan estoton kuin joku teini yhä").

Ap jatkaa vielä viestiin 22: Tämän vuoksi en nyt haluakaan että tähän ketjuun tullaan kertomaan siitä että ystävät hylkäsivät pariutuneen tai että tullaan selittämään että sinkuilla on enemmän rahaa kuin muilla (ei pidä paikkaansa, tilastollisesti yksin elävät ovat kaikista köyhimpiä). Parisuhteellisilla ei ole oikeutta määritellä ja mitätöidä meitä omista lähtökohdistaan. Se on niinkuin mansplainingiä, mutta ei miesten naisiin kohdistamaa vaan parisuhdenormin sinkkuihin kohdistamaa besserwisseröintiä. Myös meillä on oikeus puhua omasta näkökulmastamme.

Noinhan se menee, ja ymmärrän sen. En minäkään olisi halunnut, että äidilleni olisi ollut tärkeämpää jotkut omat kaverit, kuin meidän perheemme! En lapsena edes tykännyt lapsettomista sukulaisistani koska he eivät osanneet edes puhua lasten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Noinhan se menee, ja ymmärrän sen. En minäkään olisi halunnut, että äidilleni olisi ollut tärkeämpää jotkut omat kaverit, kuin meidän perheemme! En lapsena edes tykännyt lapsettomista sukulaisistani koska he eivät osanneet edes puhua lasten kanssa.

Aika ankea kuva vanhemmuudesta. Että vanhemmalle ainoa tärkeä asia pitää olla omat lapset. Ikävää että teidän lapsettomat perhetutut olivat tuollaisia, meillä ei.

Ihmiset ovat erilaisia. Mun tuttavapiirissäni asuntovelkaisilla lapsiperheillä on kyllä huomattavasti vähemmän varaa ja kiinnostusta sisustamiseen kuin vuokralla asuvilla tai edes asuntovelkaisilla sinkuilla. Lisäksi lapsiperheissä sisustukseen vaikuttaa erittäin paljon se, että sisustus on "lapsiystävällinen". Paljon tyylikkäämpiä ja erikoisempiakin ratkaisuja näkee nimenomaan sinkuilla, koska heidän ei tarvitse miettiä, mihin kaikki lasten vaatteet, vaippapaketit, lelut ja muut tavarat saa mahtumaan ja mitkä kaikki aikuisten tavarat saattavat olla lapsille vaaralisia tai mennä lasten käsissä rikki.

Mulla vähän sekä että, olen sekä jättäytynyt, että hitusen kokenut että jätetään ulkopuolelle. Lapsettomia on moni ystävistänikin, mutta sinkkuja on vain 1 lisäkseni. Ja hänkin on haku päällä. Mä olen tällainen superkummajainen, jolla ei pitkän suhteen eron jälkeen ole ollut ollenkaan haku edes päällä vuosikausiin. Se on suurin kummastuksen aihe parisuhteessa olevilla. Olin kyllä 20v parisuhteessa, teinistä saakka, eli en nyt aivan kokematon ”surkuteltava” ole mielestäni sillä saralla.

No ”lapsellisia” pikkukaupunkiin jääneitä ystäviäni ei kiinnosta mun yhden hengen elämä, kuten täällä joku toinenkin ilmaisi. Asioihini ei tule mitään kommenttia, keskusteluseuraa niihin ei saa. Keskustelu pulppuaa jos puhutaan lapsista. Jos otan osaa siihen keskusteluun, sanoo joku jossain vaiheessa ”tiedät vasta kun sulla on omia lapsia”. Joten sillä tavalla koen heidän jättävän mun ulkopuoliseksi ja siksi olen myös itse vetäytynyt siitä porukasta.

Eron jälkeen ylipäätänsä sosiaalinen elämä ja ystävyyssuhteet ovat rikastuneet paljon. Olen saanut monta oikein läheistä ystävää ja runsaasti löyhempiäkin kaverisuhteita. Luonnollisesti nyt on enemmän aikaa muille ihmissuhteilla kuin parisuhteessa ollessa. Myös lapsuuden perheen kanssa olen lähentynyt. Joten koen että siinä mielessä sinkkuudestani on seurannut ystävyyssuhteiden saralla todella paljon hyvää.

Miksi pariskuntaillat ovat tärkeitä? En ole koskaan tajunnut konseptia omasta parisuhdestatuksestani riippumatta. Mitä lisäarvoa iltaan tulee siitä että kaikki ovat pareja?

Olen heivannut kaikki idiootit elämästäni. Kaveripiirissäni on sinkkuja, lapsettomia pareja (osa naimisissa, osa ei), ja osa lapsellisia pareja. Kenelläkään heistä ei ole tullut mieleenkään hylkiä toisia elämäntilanteen takia. Eikä ole mitään pariskuntailtojakaan, kaikki kaveripiirissä olevat ovat tervetulleita. Lapselliset eivät kyllä yleensä tuo lapsiaan ja heistä usein jää jompikumpi kotiin vahtimaan lapsia, koska lapsenvahdit ovat kalliita.

Toi "sä tajuut vasta kun sulla on omia lapsia" on ihan jäätävä kommentti varsinkin niille jotka ois ehkä halunneet omia mutta eivät oo saaneet. Muutenkin se on aika outo. Eihän sitä kukaan oikeesti toisen elämästä lopulta voi tajuta. Empaattinen voi olla silti.

Aivan kuten 29:n, minunkin on todella vaikea käsittää sitä, että parisuhdestatuksen perusteella rajataan ystäviä pois yhteisistä tapahtumista. Mikä ihmeen kriteeri se sellainen on? Onko se jotenkin yleisöäkin? Tosi keinotekoista ja absurdia! Mun ystävät on mun ystäviä siksi että meillä on mukavaa yhdessä ja tykätään toisistamme, ei siihen kerta kaikkiaan liity mitenkään kenenkään parisuhdetilanne.

Meillä oli tosi tiivis porukka, joista eka sai lapsen 23 vuotiaana. Hänen jutut olivat 120% täynnä lasta. Oli sopimassa illanistujaisia j jakoi lastenhoitovuorot. Mun vuoro oli loppuillasta ja sanoin mä olen luult hyvin kännissä silloin.

Me sinkut jatkettiin elämää kuten ennenkin ja yhden kerran tuli mun kekkereihin kahden lapsen kanssa. Hänelle sanottiin hän on tervetullut, ilman lapsia. Meillä oli lettukestit ja sanoin vahdi lapsia. Lapset menivät kaksin syömään sohvalle joka oli täynnä tahroja.

Sohva oli suht uusi ja kysyin miten aikoo siivota jäljet, hän oli vieras, ei hänen tarvi tehdä mitään.

Heitin heidät ulos.

Kyllähän tällainen kolmekymppinen lapseton sinkku on suunnilleen kummajainen. Ei ole edes vakituista työpaikkaa vaan elän pätkätöillä. Kumppania vaan ei ole löytynyt, toiveista huolimatta. Muut viettävät juuri niitä parisuhdeiltoja. Jätin jopa ystävän häät väliin, kun en olisi tuntenut niistä ketään muita kuin morsiammen. Olisin tuntenut itseni niin yksinäiseksi friikiksi siellä muiden pariskuntien ja seurueiden keskellä. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän tällainen kolmekymppinen lapseton sinkku on suunnilleen kummajainen. Ei ole edes vakituista työpaikkaa vaan elän pätkätöillä. Kumppania vaan ei ole löytynyt, toiveista huolimatta. Muut viettävät juuri niitä parisuhdeiltoja. Jätin jopa ystävän häät väliin, kun en olisi tuntenut niistä ketään muita kuin morsiammen. Olisin tuntenut itseni niin yksinäiseksi friikiksi siellä muiden pariskuntien ja seurueiden keskellä. 

Mä kerran meinasin jättää yhdet häät väliin samasta syystä, mutta tsemppasin itseni paikalle. Ei olis kannattanut. Mun sinkkuudesta tehtiin aivan älytön numero. Olin kuin joku friikkisirkuksen friikki, hupia muille häiden ainoana sinkkuna.

Mulla ei kyllä ole ollut tätä ongelmaa, vaikka ikisinkku olenkin ja lähipiirissä syntyy lapsia perheisiin. Toki niiden kuulumiset käydään läpi siinä missä esimerkiksi minunkin elämäni isoimmat numerot (ura jne), mutta puhutaanhan me nyt tosi paljon muustakin. Tosin kuplani on sellainen, ettei keskustelunaiheet liiku pelkissä ihmisissä ja näiden konkreettisissa tekemisissä vaan keskustelemme enemmänkin abstrakteista asioista ja ilmiöistä. Edelleen, vaikka useimmat meistä lisääntyvätkin.

Ainoa kestoaihe, joka välillä vähän ärsyttää, on muiden huoli sinkkuudestani. Olen itse siis tyytyväinen näin, mutta perheellisille asia tuntuu välillä olevan ongelma.

Sitä kun haluaa olla äitinä paras mahdollinen, ja se menee välillä jopa vähän yli. Ymmärrätte sitten kun itsekin olette siinä tilanteessa. :)

Varmaan molempia. En itse halua olla enää missään tekemisissä seurustelevien ihmisten kanssa, vielä vähemmän jos heillä on lapsia. En koskaan tule ymmärtämään heitä eivätkä he mua. T. 30 v vanhapiika

Ei ole. Kaveriporukka on yhä tiivis ja siihen kuuluu sinkkuja ja perheellisiä. M

Perheelliset ovat lopettaneet yhteydenpidon kokonaan jo ajat sitten. Eivät voi sulattaa sinkkuja?