Mistä tietää ystävyyden olevan ohi?

En ole lopettanut ystävyyttä, mutta kyllästyin, kun olin aina se joka meni kylään ja soitti. Yksipuolinen yhteydenpito alkoi tökkiä.

Paras ystäväni lapsuudesta asti alkoholisoitui ja vuosien jälkeen en jaksanut enää katsoa sitä toilailua, varsinkin kun hänen lapsensa kärsivät ja pelkäsivät (onneksi joku ehti tekemään lasun ettei minun itse tarvinnut)

Ystäväni alkoi käyttäytyä ikävästi.

Kun ei enää ole oikein mitään yhteistä ja yhdessä olo on vähän vaivaantunutta. Kun lapseni oli pieni, tutustuin naiseen jolla oli samanikäinen lapsi ja alettiin tapailla usein, vuosia nähtiin ihan viikoittain. Luulin ainakin että ollaan ystäviä. Nyt olen ymmärtänyt että lapset on kuitenkin olleet se meidän yhdistävä tekijä, koska kun lapset on kasvaneet ja näkevät toisiaan ilman meitä aikuisia, ei enää tämän äidin kanssa nähdä kun tosi harvoin ja kun nähdään niin tarpeeksi yhteistä puhuttavaa ei ole...

Joidenkin kanssa vaan kasvaa erilleen, eli huomaa vasta jälkeenpäin heidän olleenkin lähinnä elämäntilanneystäviä kuin läpi elämän tiiviinä säilyviä hengenheimolaisia.

Itse olen havainnut viimeaikoina kasvaneeni erilleen useammankin ystävän kanssa, en tiedä olenko itse sitten muuttunut kovinkin?

Eräs ystävän moukkamainen teko. Suvaitsemattomuus siitä että erosin kirkosta kun hän tajusi etten usko jumalaan. Hän itse sanoi tavallaan ystävyyden irti mutta en minäkään näe sille mitään edellytyksiä jos toinen paheksuu elämänkatsomustani. Se ei ihmisenä ole muuttanut minua miksikään muuksi ja minusta on jokaisen oma asia mihin uskoo ja on uskomatta.

Hän meni naimisiin ja minä jäin yksin. En kehdannut olla kolmas pyörä.

Kun minä olin aina joka ehdotti tapaamisia. Kun toinen kertoi muiden ystäviensä salaisuuksia minulle. Kun hän ei pitänyt lupauksia.

En tiedä. En todella tiedä. En ole koskaan tai toistaiseksi lopettanut ja päättänyt ystävyyttä. Mutta joidenkin vanhojen ja aiempien läheisten ihmissuhteiden kanssa vain on käynyt niin, että ne ovat ajan saatossa hiipuneet ja kuihtuneet. En tiedä, mitä tapahtuisi, jos ottaisin vielä yhteyttä; itse tuskin ainakaan pahastuisin, jos joku ottaisi minuun yhteyttä.

Itselläni se on ollut sitä, että joillekin jaksan itsekin soittaa ja olla yhteydessä, vaikka he itse syystä tai toisesta olisi minuun päin yhteydessä. - Mutta en vain jaksa olla kaikkia kohtaan yhtä reipas saati se, joka yrittäisi järjestää ja toteuttaa. Tai, joka ylipäätään on vain valmis kuulemaan, mitä toisella on mielenpäällä., ilman mitään taka-ajatusta tai suunnitelmaa. Olla toiselle läsnä ja avoin.

Onneksi läheisissä ihmisissäni on myös heitä, jotka ovat, ainakin toistaiseksi jaksaneet olla myös minuun yhteydessä. - Muulloinkin kuin silloin, kuin silloin kun ovat halukkaita "saamaan" minulta jotain

Vierailija kirjoitti:

Milloin sinulle on tullut sellainen olo, ettet enää halua olla toisen ystävä? Mitä tapahtui?

Silloin kuin kaverit ovat alkaneet tuijottamaan ja matkimaan minua.

Kaiken näköistä ilkeää tapahtui.

Tuijottamisella saa ilkeitä asioita aikaiseksi ja ihmisen väsyneeksi kuin matkii viellä.

Siitä että toinen keksii tekosyitä sille, miksei voida tavata. Ja joskus kun hän suostuu tapaamaan, ei katso päin, ei ole kiinnostunut minun kuulumisistani, keskustelu kuolee heti jos en itse puhu. Suoriin kysymyksiin vastataan "Emmä tiiä. Ei mikään.". Siinä sitten istutaan vaivaantuneina, ja yritetään keskittyä kahvin juontiin.

Tai se toinen vaihtoehto, että toinen puhuu ja puhuu ja puhuu itsestään, eikä koskaan kysy mitään minulta. Jos saan joskus sanasen väliin, ystävä keskittyy välittömästi luuriinsa, juomaansa, katselemaan ikkunasta pihalle, ihan mitä tahansa ettei vaan tarvisi kuunnella minua.

Että kai se vastaus on sitten se, että siitä, ettei toista enää kiinnosta.

En ole kovinkaan paljon tekemisissä niidenkään kanssa, joita haluaisin tavata. Syy: ruuhkavuodet ja maantieteellinen etäisyys. Tässä tilanteessa ei sitten varsinkaan sellaisia yhdentekeviä tai vieraaksi tulleita kaipaa vähääkään.

Toisaalta, on rehellisyyden nimissä sanottava, että ilahtuisin ikihyviksi, jos joku edes tuttu muuttaisi niin lähelle, että voisi vaikka iltalenkille mennä.

Henkistä etäisyyttä on aiheuttaneet esim nämä:

- en tule toimeen ystävän miehen kanssa

- miespuolisten naisystävien mustasukkaisuus (ihan turhaa!)

- ystävän käpertyminen köyhyyteen (= hänellä ei ole rahaa tehdä mitään eikä suostu että minä maksan/tarjoan/kokkaan; voi vain kävellä tai katsoa telkkaria, edes kirjaston kirjoja ei suostunut enää lainaamaan että olisi voitu pitää lukupiiriä)

- liikaa haisevia eläimiä, joiden pitää olla mukana

- alkoholi mukana liikaa

- ortoreksia

Käyttäjä2628 kirjoitti:

En ole kovinkaan paljon tekemisissä niidenkään kanssa, joita haluaisin tavata. Syy: ruuhkavuodet ja maantieteellinen etäisyys. Tässä tilanteessa ei sitten varsinkaan sellaisia yhdentekeviä tai vieraaksi tulleita kaipaa vähääkään.

Toisaalta, on rehellisyyden nimissä sanottava, että ilahtuisin ikihyviksi, jos joku edes tuttu muuttaisi niin lähelle, että voisi vaikka iltalenkille mennä.

Henkistä etäisyyttä on aiheuttaneet esim nämä:

- en tule toimeen ystävän miehen kanssa

- miespuolisten naisystävien mustasukkaisuus (ihan turhaa!)

- ystävän käpertyminen köyhyyteen (= hänellä ei ole rahaa tehdä mitään eikä suostu että minä maksan/tarjoan/kokkaan; voi vain kävellä tai katsoa telkkaria, edes kirjaston kirjoja ei suostunut enää lainaamaan että olisi voitu pitää lukupiiriä)

- liikaa haisevia eläimiä, joiden pitää olla mukana

- alkoholi mukana liikaa

- ortoreksia

Miespuolisten naisystävien?!?

Arvomaailmamme ja elämämme muuttuivat niin etten kokenut enää meillä olevan mitään yhteistä keskustelunaihetta.

Minusta tuntuu että yksi ystävyyssuhteeni on hiipumassa koska ystävä ei tunnu ollenkaan olevan "läsnä" kun tavataan. Esim. viimeksi kun olin hänen luona käymässä vastasi useamman kerran puhelimeen ja puhui toisten kavereiden kanssa pitkään, teki koko ajan samalla jotain kotitöitä yms. kun yritin jutella, selaili puhelinta jne. tuntui ettei ollut yhtään kiinnostunut minusta. Jos mulla on ystävä kylässä niin keskityn kyllä häneen sen pari tuntia enkä koko ajan touhua muuta.

Vierailija kirjoitti:

Hän meni naimisiin ja minä jäin yksin. En kehdannut olla kolmas pyörä.

Ei kuulosta normaalilta ystävyydeltä.

Etäisyyttä on luonut yhden ystävän kanssa sekoboltsi mustasukkainen puoliso (joka lukee välillä ystävän viestit ja parhaillaan vastailee niihin ollen varma, että vaimo keskustelee miehen kanssa. tai ainakin valvoo viestittelyä, vähän aivoverenkierron kulloisenkin tilanteen mukaan.)

Toisen ystävän kanssa etäisyyttä luo masennus. Sellainen joillain masentuneilla esiintyvä ilkeily on sellaista, että ei aina oikein jaksaisi. Eikä kuunnella niitä "ongelmien" vuodatusta, joita pitää kommentoida mutta vain ystävän sallimilla mielipiteillä. Kaikenlainen vaihtoehtoisen näkökulman tarjoaminen tai erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen esittely on ehdottoman kiellettyä, ylimielistä ja empatiakyvytöntä.

Molemmat ovat kuitenkin pohjimmiltaan hyviä ja ihania ihmisiä. Olisin mielelläni heidän kanssaan enemmän tekemisissä, kunhan saisivat elämänsä kuntoon. (Masentunutta ystävääni olen yrittänyt saada monesti lääkäriin, tarjoutunut lähtemään yhdessä hänen kanssaan ja suositellut omaa lääkäriäni.)

Kun huomaa hänen olevan kiinnostunut kaikesta muusta ja aikaa on aina kaikelle muulle. Muuten kovin kiireinen tai akku loppu. Ennen vaikka soittanut tai mesettänyt innoissaan ja jopa muistanut kysyä aiheita minun elämästäni. Sitten saattaa soittaa, jos ei saa ketään muuta kiinni. Alkavat ne kiireet ja luottamuksen puute. Äkkiä ei enää kuulukaan mitään ja minun elämässäni on ehtinyt olla vaikka mitä, niin ei halua enää ruveta päivittämään, koska asiat jo tulivat ja menivät. Ei niitten merkitystä haluaisi enää ruveta edes kertomaan. 

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä2628 kirjoitti:

En ole kovinkaan paljon tekemisissä niidenkään kanssa, joita haluaisin tavata. Syy: ruuhkavuodet ja maantieteellinen etäisyys. Tässä tilanteessa ei sitten varsinkaan sellaisia yhdentekeviä tai vieraaksi tulleita kaipaa vähääkään.

Toisaalta, on rehellisyyden nimissä sanottava, että ilahtuisin ikihyviksi, jos joku edes tuttu muuttaisi niin lähelle, että voisi vaikka iltalenkille mennä.

Henkistä etäisyyttä on aiheuttaneet esim nämä:

- en tule toimeen ystävän miehen kanssa

- miespuolisten naisystävien mustasukkaisuus (ihan turhaa!)

- ystävän käpertyminen köyhyyteen (= hänellä ei ole rahaa tehdä mitään eikä suostu että minä maksan/tarjoan/kokkaan; voi vain kävellä tai katsoa telkkaria, edes kirjaston kirjoja ei suostunut enää lainaamaan että olisi voitu pitää lukupiiriä)

- liikaa haisevia eläimiä, joiden pitää olla mukana

- alkoholi mukana liikaa

- ortoreksia

Miespuolisten naisystävien?!?

Tarkoitti varmaan miespuolisten ystäviensä kumppaneita. - Itselläni on ollut jonkun kerran samantapainen ongelma, mutta niin, että ninulla (miehenä) on ollut haasteita tulla toimeen joidenkin naispuolisten kavereitteni ja ystävieni kumppanin (miehen) kanssa (Ihme kyllä lesbojen, tai bi-seksuaalien kanssa tätä ongelmaa ei ole ollut, mikä tosin voi johtua puhtaasti sattumasta, koska tunnen niin vähän lesboo ja bi-pareja verrattuna heteropareihin).

On harmillista, että osa -sukupuoleen katsomatta- kokee ja tuntee, että mies ja nainen eivät voisi olla vain ja ainoastaan kavereita tai ystäviä. - Pieni mustasukkaisuus saattaa, ehkä olla joskus jopa hyväksi. Mutta liika mustasukkaisuus ja epäluulo kumppania kohtaan on erinomaien tympeää ja inhottavaa.

Itselläni uusin haaste on, miten pysyä väleissä aiemmin ystäväpariskunnan osapuolten kanssa nyt kun he ovat molemmat 15 vuoden yhdessä olon jälkeen taas molemmat erillään, kun haluaisin jatkaa ja olla edelleen kumpaisenkin ystävä. Voi olla, että jännään liikaa, mutta silti. - tuntuu jotenkin niin vaikealta ymmärtää ja tajuta, että he ovat eronneet, vaikkei minulla toisaalta ole mitään tarvetta alkaa viisastelemaan, mikseivät olisi niin saaneet tehdä.

Kerääntyy pitkällä aikavälillä paljon kaikenlaisia pieniä harminaiheita, jotka eivät korjaannu, vaikka niistä yrittää suoraan puhua. Lopulta ei enää huvita ottaa yhteyttä. On menettänyt uskonsa tähän ihmissuhteeseen.