Lue keskustelun säännöt.
Urheilulliset lapset ja se toinen näkökanta vellovaan koululiikuntakeskusteluun
16.09.2018 |
Viime vuosina ja ihan hetki sitten on käyty kovasti keskustelua koululiikunnasta, sen tarpeellisuudesta ja siitä, miten koululiikuntaa voisi kehittää. Mielipiteet koululiikunnasta ovat useimmiten negatiivisia ja erityisesti noottia on saanut "suoristuskeskeisyys" esim. cooperin, 1000m tai vastaavien testien osalta. Olen itse sitä ikäluokkaa, jossa molemmat oli suoritettava miten omalta osaltaan taisi. Jotkin muutkin kuntotestitkin meillä taisi olla, sisälsivät venyvyyttä, vatsoja jne.
Näissä testeissä ei vaadittu keltään mitään. Muuta kuin vain teki parhaansa.
Edeltävä teksti on vähän OT tähän mitä haluaisin sanoa, eli me lapset, jotka olimme ja ehkä myös olemme urheilullisia tänäkin päivänä. Koululiikunta oli mielestäni hemmetin mukavaa, ja meillä saatiin kaikki ne vähemmänkin liikkuvat mukaan hyvällä ryhmähengellä. Ketään ei katsottu vinoon. Tai jos katsottiin tai haukuttiin niin muut antoi tämän luuserin ko. luuserin kuulla kunniansa.
Olen itse harrastanut kilpatasolla lapsena/teininä, ja oli kiva saada edes koululiikunnassa kaverit yhdessä liikkumaan, tekemään sellaista mistä itse pidän. Muu aika sitten meni muissa yhdessäolon merkeissä. Koululiikunta toi myös hyvin rytmiä koulupäiviin. Tsemppasin vaikeat matikantunnit sillä, että kohta pääsen liikkumaan ystävieni kanssa. Kaikki muut aineet meni ja menee edelleen, mutta en tiedä mitä olisin tuolloin tehnyt, jos en jotenkin edes olisi päässyt koulupäivinä purkamaan energiaa. Lukio käyty, yliopistossa en pärjännyt, mutta nyt viittä vaille amk -paperit taskussa ja hyvä työpaikka alla :)
Liikunta on edelleen suuri osa elämääni, osa kiitoksista kuuluu koululiikunnalle. Koululiikunnan myötä jaksoin keskittyä paremmin myös "tylsään" opiskeluun, en olisi kyllä muuten jaksanut pysyä penkissä.
Vaikka teille suurimmalle osalle liikunta tuotti kouluaikoina tuskaa, nähkää myös se toinen puoli. Minun osalta en ainakaan ikinä havainnut, että joku olisi silminnähden ahdistunut/kieltäytynyt/itkenyt koululiikunnan takia.
N90
Kommentit (40)
Ala-asteella tykkäsin koululiikunnasta. Meillä oli pitkälti sekaryhmät ja liikunta pääsääntöisesti jotain jalkapalloa, pesäpalloa, yleistä temppuilua tangoilla, köysillä, renkailla. Opettaja oli laiska ja antoi meidän huutokuorolla päättää kunkin liikuntatunnin (ja monen muunkin) sisällön.
Yläasteella inhosin koululiikuntaa. Olin tyttöjen ryhmässä. Liikuntamuodot rajoittuivat erilaisiin tansseihin, aerobiciin ja telinevoimisteluun. Minä harrastin jalkapalloa. Koululiikunta oli kamalan tylsää, enkä pystynyt tsemppaamaan itseäni mihinkään askelkuvion muistamiseen. Arvosanani todistuksessa tippui seiskaan.
Lukiossa sai itse valita liikuntaryhmänsä. Valitsin tyttöjen ryhmän sijaan sekaryhmän ja koululiikunta oli jälleen hauskaa! Numeroni nousi ysiin. Pärjäsin jopa aerobicissa kun tiesin että sitä on vain sen yhden kerran vuodessa :D.
Ei ne liikuntatunnit aina urheilevillekaan niitä lemppareita ole. Melkein voisi olla urheileville ja "liikkumattomille" omat ryhmänsä? Tai kiinnostuksen mukaan muutama eri ryhmä joista valita. Itse tykkäsin eniten kun oli ulkoliikuntapäivä, pääsi pihalle ja yleensä silloin pelattiin jotakin, sai juosta eikä tarvinnut jonotella. Sisäliikunta taas oli yleensä jotain tylsää ja piti jonottaa telineeltä toiselle. Toiset taas inhosivat niitä ulkotunteja, kuten toiset inhoaa välituntejakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta liikunnasta voisi poistaa arvioinnin kokonaan. Opetussuunnitelmaan voisi kirjata tavoitteeksi että kaikki lapset liikkuu hengästyttävästi hyvällä mielellä kolme tuntia viikossa.
Juuri näin! Liikuntanumerolla harva tekee mitään. Lisää liikunnan iloa ilman arviointia!
Mä en taas tajua miten tuon uskotaan olevan nuorelle niin hajottava ja itsetuntoa syövä asia kun huomaa, ettei ole paras urheilussa/musiikissa/käsitöissä tms. Koululiikunnasta muistan että välillä oli kivaa (koripallo, sähly, lentopallo) ja välillä ikävää (hiihto, luistelu). Ikinä en ollut missään hyvä, joissakin peleissä vähän parempi ja joissain huono. Pääasia kuitenkin oli, että meininki oli positiivinen.
Oletteko koskaan miettineet tuossa arviointikammossanne sitä, että kun te pelkäätte, että Pikku-Pauli saa tietää olevansa huono pesäpallossa jos siitä annetaan arvosana, Pikku-Pauli varmasti jo tietää olevansa huono pesäpallossa sillä hänellä on silmät ja korvat. Mutta koska te olette niin kauhuissanne ajatuksesta että Pauli on huono, niin silloinhan se tarkoittaa, että todella paha juttu olla huono pesäpallossa. Tajuatteko?
Kertokaa Paulille että on ihan ok olla huono jossain. Silloin kun on huono jossain, niin pitää vaan yrittää parhaansa ja ottaa rennosti. Sen oman juttunsa voi sitten hakea omilta vahvuusalueiltaan ja käyttää niitä oman itsetunnon rakentamiseen.
En minä ikinä itkenyt, vaikka olinkin surkea pallolajeissa, joita meillä pääasiassa oli. Hiihto oli ihan kivaa, samoin luistelu, yleensä kaikki yksilölajit. En ollut niissä hyvä, mutta yksinään oli ihan kiva harrastaa. Mulla ei ole kivoja koululiikuntamuistoja, mutta olen liikkunut huvikseni aina kohtuullisen paljon. En suorita, ainoastaan liikun. Mihinkään joukkuejuttuihin en suostu osallistumaan, enkä edes parijuttuihin.
Miten vatsalihasliike tehdään selällä? Istumaannousu liikkeenä onnistuu myös etureisillä, mutta en keksi, miten se selällä tehdään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä toinen näkökanta tämä oli? Eiköhän yleinen konsensus ole se että lasten ja nuorten hyvän fiiliksen liikunta pitää lisätä eikä vähentää, ja olennaista on liikunnallisen elämäntavan juurtuminen ja liikunnanilo. "Onnistui se jo 20v sitten JOS sattui olemaan luonnostaan liikunnallinen ja koululiikuntamaisesta harrastamisesta innostuva ja JOS sattui hyvän ryhmähengen luokkaan/kouluun." Kenelle tämä on uusi näkökulma?
Vierailija kirjoitti:
Mä en taas tajua miten tuon uskotaan olevan nuorelle niin hajottava ja itsetuntoa syövä asia kun huomaa, ettei ole paras urheilussa/musiikissa/käsitöissä tms. Koululiikunnasta muistan että välillä oli kivaa (koripallo, sähly, lentopallo) ja välillä ikävää (hiihto, luistelu). Ikinä en ollut missään hyvä, joissakin peleissä vähän parempi ja joissain huono. Pääasia kuitenkin oli, että meininki oli positiivinen.
Oletteko koskaan miettineet tuossa arviointikammossanne sitä, että kun te pelkäätte, että Pikku-Pauli saa tietää olevansa huono pesäpallossa jos siitä annetaan arvosana, Pikku-Pauli varmasti jo tietää olevansa huono pesäpallossa sillä hänellä on silmät ja korvat. Mutta koska te olette niin kauhuissanne ajatuksesta että Pauli on huono, niin silloinhan se tarkoittaa, että todella paha juttu olla huono pesäpallossa. Tajuatteko?
Kertokaa Paulille että on ihan ok olla huono jossain. Silloin kun on huono jossain, niin pitää vaan yrittää parhaansa ja ottaa rennosti. Sen oman juttunsa voi sitten hakea omilta vahvuusalueiltaan ja käyttää niitä oman itsetunnon rakentamiseen.
Ihmisen olisi hyvä liikkua joka päivä läpi elämänsä. Se joka saa vitosia kielistä tuskin hakeutuu tulkiksi, ja jonka taidot musiikissa vastaa välttävää harvemmin päätyy kovin musiikillisten harrastusten pariin. Koska ihmiset tekee mieluummin asioita joissa kokevat olevansa (riittävän) hyviä, IHAN JOKA IKISEN kannattaisi saada "onnistuneen" (terveys-/kunto-)liikkujan identiteetti. Liikunnan arviointia pohtiessa pitää pohjana olla tavoitteet: onko liikunnanopetuksen tavoitteena opettaa koriksen säännöt ja arvioida lapsen liikunnallinen kyvykkyys vai onko oleellisempi tavoite kasvattaa minkä tahansa muotoisen liikunnallisuuden ja liikunnasta innostumisen juuret.
Jos ihminen inhoaa matikkaa tai kokee olevansa surkea kuviksessa, on aika helppo elää vielä tervettä hyvää elämää muita vahvuuksiaan hyödyntäen. Mutta jos ihminen kasvaa uskoen että hän on _huono liikkumaan_ ja että liikunta on epäpalkitsevaa, niin tuo aika ikäviä riskejä ihmisen terveydelle ja toimintakyvylle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koululiikunta on nykyisellään hyvin järkevää ja metodologia erinomaisen pätevää. Ihme, ettei kaikissa kouluaineissa sovelleta tätä, mielestäni vaikkapa matematiikan tunneilla näitä keinoja voitaisiin soveltaa.
Matematiikantunneilla opiskelijat pistetään derivoimaan ilman, että ollenkaan opetetaan miten se tehdään, vaan luotetaan siihen, että oppilaat vapaa-ajallaan kyllä ahkerasti derivoivat ja harrastavat matematiikkaa. Sen jälkeen annetaan koko joukolle muutama derviointitehtävä ja sijoitetaan kaikki oppilaat taulun eteen vieri viereen ratkaisemaan tehtäviä niin nopeasti kuin kukin kykenee. Se, joka ratkaisee tehtävät kahdessa minuutissa, saa 10, se joka 3 min, saa yhdeksän jne. jne. Tämän jälkeen otetaan kaksi parasta derivoijaa joukkueiden kapteeneiksi ja nämä kaksi menevät luokan eteen seisomaan, josta sitten valitsevat vuoron perään joukkueisiinsa jäseniä. Kukaan ei sitä sano ääneen, mutta ne jotka jäävät viimeisiksi, ovat muiden silmissä tyhmiä ja huonoja, oikeita pölkkypäitä matematiikassa.
Mielestäni näin rakennettaisiin laadukas ja hyvä, oikea kiva-koulu
Vierailija kirjoitti:
Koululiikunta on nykyisellään hyvin järkevää ja metodologia erinomaisen pätevää. Ihme, ettei kaikissa kouluaineissa sovelleta tätä, mielestäni vaikkapa matematiikan tunneilla näitä keinoja voitaisiin soveltaa.
Matematiikantunneilla opiskelijat pistetään derivoimaan ilman, että ollenkaan opetetaan miten se tehdään, vaan luotetaan siihen, että oppilaat vapaa-ajallaan kyllä ahkerasti derivoivat ja harrastavat matematiikkaa. Sen jälkeen annetaan koko joukolle muutama derviointitehtävä ja sijoitetaan kaikki oppilaat taulun eteen vieri viereen ratkaisemaan tehtäviä niin nopeasti kuin kukin kykenee. Se, joka ratkaisee tehtävät kahdessa minuutissa, saa 10, se joka 3 min, saa yhdeksän jne. jne. Tämän jälkeen otetaan kaksi parasta derivoijaa joukkueiden kapteeneiksi ja nämä kaksi menevät luokan eteen seisomaan, josta sitten valitsevat vuoron perään joukkueisiinsa jäseniä. Kukaan ei sitä sano ääneen, mutta ne jotka jäävät viimeisiksi, ovat muiden silmissä tyhmiä ja huonoja, oikeita pölkkypäitä matematiikassa.
Mielestäni näin rakennettaisiin laadukas ja hyvä, oikea kiva-koulu
Hui :D Kuulostaa painajaiselta pitkän matematiikan 9 lukijastakin... mutta totta, noin koululiikuntatestit toimii, suoritusta yleisöllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesta näen asian siten, että kilpailu tulisi poistaa koululiikunnasta kokonaan. Oma luokanopettaja/liikunnanopettajani oli juuri niitä ihmisiä, jotka painottivat kilpailuun, seurauksena luokka jaettiin liikunnantunneilla "hyviin" ja "huonoihin" oppilaisiin. Kun opettajan metodit muistuttavat enemmän kiinalaista valmentajaa kuin kasvattajaa, on selvää millaista tulosta syntyy. Koululiikunnan tarkoitus on kehittää terveitä elämäntapoja, kehittää motoriikkaa ja ryhmähenkeä, kova kilpailu, oppilaiden asiaton arvostelu ja "huonojen" urheilijoiden jättäminen ilman opetusta ei tuo tavoitteita lainkaan.
Mainitut kokemukset tuhosivat innostukseni liikuntaan vuosiksi, tie takaisin aktiiviseen liikkumiseen vei vuosia ja terapiaa (henkinenväkivalta kuului opettajan tapoihin). Entisestä luokastani tiedän ainakin kaksi oppilasta, joilta toipuminen vaatii kovaa työtä. En siis vastusta koululiikuntaa, vaan sen muuttamista kilpailuksi, jossa opettajan tapaa "valmentaa" ei rajoiteta.
Joo! Ja poistetaan kokeet, todistukseen vaan sateenkaaria ja neliapiloita! Ja ovet täytyy korvata liuku- tai pyöröovilla, ettei kenellekään tule näistä esteistä paha mieli. Ja mitään vaikeaa ei saa opettaa, jollekin tulee muuten tyhmä olo☹️ Itse asiassa luokka-asteet täytyy poistaa, on väärin sanoa että toiset ovat pidemmällä kuin toiset. Ja tietenkin pääsykokeet täytyy korvata vaikka arpalipuilla, koska ihmisten asettaminen järjestykseen ei vain ole ok...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta liikunnasta voisi poistaa arvioinnin kokonaan. Opetussuunnitelmaan voisi kirjata tavoitteeksi että kaikki lapset liikkuu hengästyttävästi hyvällä mielellä kolme tuntia viikossa.
Juuri näin! Liikuntanumerolla harva tekee mitään. Lisää liikunnan iloa ilman arviointia!
Eihän millään numeroilla tee yhtään sen enempää, matikannumeronkin tarkoitus on laittaa oppilaat järjestykseen. Miksi liikunnanumero on muka sen traumaattisempi?
Miksi se, että ei osaa vastata tunnilla opettajan kysymykseen, on muka yhtään vähemmän noloa, kun huono liikunnalisuus? Eräs tuntemani keski-ikäinen nainen muistaa yhä, kuinka nolostui kun sekoitti ruotsintunnilla jauhoja ja maitoa tarkoittavat sanat, pitäisikö kieltenopetuskin siis järjestää jossain kopeissa, joissa oppilaat eivät kuule toisiaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta liikunnasta voisi poistaa arvioinnin kokonaan. Opetussuunnitelmaan voisi kirjata tavoitteeksi että kaikki lapset liikkuu hengästyttävästi hyvällä mielellä kolme tuntia viikossa.
Juuri näin! Liikuntanumerolla harva tekee mitään. Lisää liikunnan iloa ilman arviointia!
Eihän millään numeroilla tee yhtään sen enempää, matikannumeronkin tarkoitus on laittaa oppilaat järjestykseen. Miksi liikunnanumero on muka sen traumaattisempi?
Miksi se, että ei osaa vastata tunnilla opettajan kysymykseen, on muka yhtään vähemmän noloa, kun huono liikunnalisuus? Eräs tuntemani keski-ikäinen nainen muistaa yhä, kuinka nolostui kun sekoitti ruotsintunnilla jauhoja ja maitoa tarkoittavat sanat, pitäisikö kieltenopetuskin siis järjestää jossain kopeissa, joissa oppilaat eivät kuule toisiaan?
Harvemmin näitä arvosteluja ja arvioita tehdään yhtä julkisesti, kuin mitä liikunnassa. Ei nykymaailmassa enää nimeltä pakoteta vastaamaan ja nöyryyttäväähän se semmoinenkin olisi, eikä koenumeroita tarvitse muille kertoa, jos ei halua
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta liikunnasta voisi poistaa arvioinnin kokonaan. Opetussuunnitelmaan voisi kirjata tavoitteeksi että kaikki lapset liikkuu hengästyttävästi hyvällä mielellä kolme tuntia viikossa.
Juuri näin! Liikuntanumerolla harva tekee mitään. Lisää liikunnan iloa ilman arviointia!
Eihän millään numeroilla tee yhtään sen enempää, matikannumeronkin tarkoitus on laittaa oppilaat järjestykseen. Miksi liikunnanumero on muka sen traumaattisempi?
Miksi se, että ei osaa vastata tunnilla opettajan kysymykseen, on muka yhtään vähemmän noloa, kun huono liikunnalisuus? Eräs tuntemani keski-ikäinen nainen muistaa yhä, kuinka nolostui kun sekoitti ruotsintunnilla jauhoja ja maitoa tarkoittavat sanat, pitäisikö kieltenopetuskin siis järjestää jossain kopeissa, joissa oppilaat eivät kuule toisiaan?
Liikunnan numero on täysin turha todistuksessa! He, jotka liikuntalukioon menevät, menevät sinne täysin muilla näytöillä kuin koululiikunta :-) Hieman hassua rinnastaa laajaa matikkaa ja liikuntaa. Tiedän kyllä vanhempia, jotka kannustavat lapsiaan liikunnallisiin suorituksiin. Fakta on, että harva sillä oikeasti elää. Terveytensä kyllä helposti menettää yltiöpäisellä harjoittelulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä panostetaanko liikunta-tunneilla nykyään eri lajien sääntöjen opetteluun, mutta ainakaan 15 v sitten ei.. Eihän se pesäpallo tai lentopallo ollut oikeita sääntöjä nähnytkään.
Meillä juostiin cooperit, 60m aika, pituus ja uinnissa oli joku testi. Ihan hyödyllisiä ja kivoja mittareita ja kiva iteki huomata, miten on vuodessa kehittynyt. Oli myös koulujen välisiä kilpailuita. Sähly oli myös kivaa, sitä olis voinu pelata enemmänkin lentopallon sijaan.
En jaksa lukea koko ketjua. Totean vain, että nämä testithän eivät liity koululiikuntaan. Ne ovat terveydenhuollon testejä, jotka liikunnan opettajat joutuvat toteuttamaan. Aika ristiriitaista sinänsä, koska mittaukset ovat arvomaailmaltaan täysin uuden opsin vastaisia. Opsin mukaan mittauksia ja vertailuja ei saa tehdä.
Uinti oli hirveintä. En itse osaa uida muuten kuin pysyä pinnalla, eikä opettaja ryhtynyt opettamaan. Oli todella nöyryyttävää, kun piti uida altaan toisen päähän ja jäin yksin alkupäähän muiden tuijottaessa ja odottaessa.
Meidän koulussa nuo testit taidetaan tehdä muiden oppituntien aikana. Eli liikan ope ottaa muutaman saman tasoisen oppilaan kerrallaan saliin tekemään testiä. Liikuntatunnit muille luokille pitää joku muu ope silloin kun liikkamaikka teettää testejä.
Minä pidin koululiikunnasta 1 ja 2 luokilla. Tulloin liikunta oli leikkiä, kuten hippaa ja muuta vastaavaa, jossa liikuttua tuli huomaamatta ja hyvässä hengessä. 3 luokalla pettymys oli kova, kun liikuntatunnit muuttuivat täysin. Ilmeisesti sen ikäisen katsottiin olevan liian vanha liikkumaan leikin kautta. Jokaisella liikuntatunnilla pelattiin joukkuepelejä, kilpailtiin, aina oli kyse siitä, että kuka on voittaja. Aloin inhota koululiikuntaa ja inhosin aina 9 luokalle asti. Sen jälkeen en suostunut enää menemään liikuntatunneille ollenkaan. Olin päättänyt, että saa riittää. En ole liikunnallisesti ollut mitenkään lahjakas, lisäksi olin ujo ja hiukan ulkopuolinen koulussa ja joukkuepelit olivat yhtä kärsimystä kun minun takiani koko joukkueen suoritus kärsi. Jossain vaiheessa lakkasin edes yrittämästä. Nykyäänkin kaikki joukkuepelit ja kilpailut ovat minulle kauhistus. Ylipainosta en ole kärsinyt koskaan, jos sillä on merkitystä. Olen hoikkarakenteinen ja olen aina pitänyt lenkkeilystä ja nykyään treenaan säännöllisesti. Koululiikunnasta en koe koskaan saaneeni mitään hyvää.
N22
Luokanopettajakoulutuksen liikuntakursseilla puhuttiin muistoista koululiikunnasta. Lähes kaikilla oli negatiivisia muistoja ja yleisin kommentti olikin "vaikka olin todella liikunnallinen ja rakastin omia harrastuksia, niin vihasin koululiikuntaa".
Kaveriporukastani löytyy mm. KTM ja FM. Toinen ajaa taksia ja toinen on parkkipetenä. Ehkä noihin olisi päässyt ilman akateemista koulutustakin