Miksi sinulla on etäinen suhde vanhempiin tai välit poikki?

Pidin yhteyttä vanhempiini lähinnä äitini kautta. Kun äiti kuoli, yritimme aluksi isän kanssa soitella silloin tällöin. Kankeaa oli/on. Minä yritin kutsua isää kylään ja kutsua perhettäni hänelle kylään, mutta isälle ei käynyt kun aina on kiireitä. Aina. Olen sanonut, että tulee vaan milloin hänelle käy.

Isä myös avautui heti äidin kuoleman jälkeen, että ei olisi halunnut minua, mieheni on turha paperinpyörittäjä, lapsemme ovat meluisia ja muutenkin huonoja, poika on hel**tin homo ja minäkin luulen olevani parempi kuin olenkaan. Näistä lähtökohdista on hieman kankeaa se yhteydenpito. Olemme siis ihan normaali akateemissa ammateissa oleva perhe, teini-ikäisistä lapsista ei saa meluisia tekemälläkään, pojalla on pitkät hiukset.

Helpompaa on olla tapaamatta, mutta jännittää miten menee sitten kun/jos isästä tulee oikeasti vanha ja huonokuntoinen.

Tapaan vanhempiani 3-4 kertaa vuodessa, eikä juuri pidetä yhteyttä muuten. Sekä he että minä olemme introvertteja. Emme kylmästi ilmaistuna tarvitse toinen toisiltamme mitään, ei seuraa eikä apua. Usein aikuiset lapset ovat aika riippuvaisia vanhemmista, jos kuviossa on lapsenlapsia,

Suhtautuminen on siis molemmin puolin kaverillista, mutta mitään sydänystäviä ei olla. Puheenaiheet ovat sellaisia kepeitä, saman verran jutellaan kuin vaikka hyvälle työkaverille. Tilanne on hyvä.

Vastaan miehenikin puolesta, että hänkin pitää äitiinsä yhteyttä samab verran, mutta välit ovat riitaisat. Anoppi vaatii mieheltäni lapsenlapsia, on kontrolloiva ja hänellä on suosikkilapsi ja -lapsenlapsi. Meillä on hyvä tilanne, kun emme joudu olemaan tekemisissä. Tapaamiset päättyvät miehelläni ja äidillään usein riitaan ja mykkäkouluun. Tilanne on hankalampi miehen sisaruksilla, on pakko käyttää mummoa välillä lastenhoitoapuna ja kärsiä siitä, että tämä saattaa letkauttaa mitä tahansa törkeää näille lapsillekin.

Pitkän aikavälin seurauksena.. tajusin, että vanhempaani ei lainkaan haittaa pahoittaa mieltäni milloin mistäkin, ja siitä sanominen vain pahensi tilannetta. Eli jos kertoi toiselle, että tuo sinun toimintasi pahoittaa mieleni, niin kuulemma se on minun syyni, että tunnen jostain huonoa omaatuntoa, koska eihän hänen sanomisensa muuten loukkaisi. Aivan käsittämätön perustelu.

Ei kyennyt tajuamaan, että hän voisi olla loukkaava ja ikävä ihminen.

Itsellänikin meni todella kauan myöntää, että hän on sairas, seko päästään ja pipi, ja että en tarvitse hänen paskaisia mielipiteitään yhtään mihinkään.

t.kristallikissa

Pitkän aikavälin seurausta. Kun todella moni ihminen terapeuttia myöten alkoi suositella ettei olisi vanhemman kanssa tekemisissä, niin kyllähän se sai miettimään asiaa. Ongelmia ei pysty korjaamaan yksin.

Vanhempani erosivat kun olin n. 5- vuotias. Isäni oli alkoholisti jo silloin ja vaikka olimme sisarusteni kanssa hänellä joka toinen viikonloppu, hän jäi täysin etäiseksi henkilöksi.

Äitini meni uusiin naimisiin ja hänen uusi puolisonsa pahoinpiteli minua henkisesti ja fyysisesti 10 vuotta äitini siunauksella kunnes muutin kotoa.

Joitain vuosia koitin pitää yhteyttä, mutta lärsin lapsuuteni takia syvästä masennuksesta, ahdistuksesta ja pahasta syömishäiriöstä. Yhteydenpidon lopettaminen kokonaan oli välttämätöntä terveydelleni ja suuri helpotus.

En koe tuntevani äitiäni ollenkaan, hänkin jäi täysin vieraakdi minulle. Hän oli aina viimeinen henkilö kenelle olisin vaikka soittanut asoistani. En kaipaa häntä enkä oikeastaan koskaan edes ajattele häntä paitsi jos esim. vastaan tälläiseen.

Vierailija kirjoitti:

Tapahtuiko välien katkeaminen pitkän aikavälin kehityksen seurauksena? Oletko tyytyväisempi nyt, kun et enää kovin usein tai lainkaan tapaa vanhempasi / vanhempiasi?

Isän kanssa voisinkin olla enemmän tekemisissä, äitiä en oikein jaksa. Kun olin lapsi, saattoi uhkailla, että koulusta tullessamme löydämme hänet hirrestä, kun meidän kanssa on niin vaikeaa. Käytti meitä lapsia terapeuttinaan, avautui aivan liikaa esim. parisuhdeongelmista. Asioita, jotka ei todellakaan kuulu lapsille. Saattoi seistä huoneen ovella vielä yömyöhällä tilittämässä vaikkapa rankkaa lapsuuttaan. Kun sanoin, että kouluunkin pitäisi jaksaa herätä aamulla, suuttui ja tilitys vaan jatkui. Oli varmaan masentunut ja jotain muutakin ongelmaa, mutta silti. Ei lasten kuulu kantaa aikuisten ongelmia.

Olen ollut se kauhean temperamentin omaava sisarus (nykyisin rauhallinen) joten olen se vähäten tykätty lapsi. Heti kun muutin pois kotoa toiseen kaupunkiin opiskelemaan niin kuulumisiin vastailu on ollut tyyliä "aha" tai "ok", joten aika pian lopetin omatoimisen kuulemisien kertomisen. Nykyisin äiti kysyy ehkä kerran kuukaudessa miten menee. Vanhemmilla käyn sen pari kertaa vuodessa, pääasiassa jouluna ja kesällä, enkä oikeastaan haluaisikaan enempää kun tuntuvat niin vastahakoisilta ottamaan kylään.

Vierailija kirjoitti:

Pidin yhteyttä vanhempiini lähinnä äitini kautta. Kun äiti kuoli, yritimme aluksi isän kanssa soitella silloin tällöin. Kankeaa oli/on. Minä yritin kutsua isää kylään ja kutsua perhettäni hänelle kylään, mutta isälle ei käynyt kun aina on kiireitä. Aina. Olen sanonut, että tulee vaan milloin hänelle käy.

Isä myös avautui heti äidin kuoleman jälkeen, että ei olisi halunnut minua, mieheni on turha paperinpyörittäjä, lapsemme ovat meluisia ja muutenkin huonoja, poika on hel**tin homo ja minäkin luulen olevani parempi kuin olenkaan. Näistä lähtökohdista on hieman kankeaa se yhteydenpito. Olemme siis ihan normaali akateemissa ammateissa oleva perhe, teini-ikäisistä lapsista ei saa meluisia tekemälläkään, pojalla on pitkät hiukset.

Helpompaa on olla tapaamatta, mutta jännittää miten menee sitten kun/jos isästä tulee oikeasti vanha ja huonokuntoinen.

Isäsi oli surustaan sekaisin tuolloin ja puhui läpiä päähänsä.

Lähesty uudelleen .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidin yhteyttä vanhempiini lähinnä äitini kautta. Kun äiti kuoli, yritimme aluksi isän kanssa soitella silloin tällöin. Kankeaa oli/on. Minä yritin kutsua isää kylään ja kutsua perhettäni hänelle kylään, mutta isälle ei käynyt kun aina on kiireitä. Aina. Olen sanonut, että tulee vaan milloin hänelle käy.

Isä myös avautui heti äidin kuoleman jälkeen, että ei olisi halunnut minua, mieheni on turha paperinpyörittäjä, lapsemme ovat meluisia ja muutenkin huonoja, poika on hel**tin homo ja minäkin luulen olevani parempi kuin olenkaan. Näistä lähtökohdista on hieman kankeaa se yhteydenpito. Olemme siis ihan normaali akateemissa ammateissa oleva perhe, teini-ikäisistä lapsista ei saa meluisia tekemälläkään, pojalla on pitkät hiukset.

Helpompaa on olla tapaamatta, mutta jännittää miten menee sitten kun/jos isästä tulee oikeasti vanha ja huonokuntoinen.

Isäsi oli surustaan sekaisin tuolloin ja puhui läpiä päähänsä.

Lähesty uudelleen .

Älä selitä. Ennemminkin selkeästi sanoi sen, mitä ei ole koskaan vain aikaisemmin kehdannut.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidin yhteyttä vanhempiini lähinnä äitini kautta. Kun äiti kuoli, yritimme aluksi isän kanssa soitella silloin tällöin. Kankeaa oli/on. Minä yritin kutsua isää kylään ja kutsua perhettäni hänelle kylään, mutta isälle ei käynyt kun aina on kiireitä. Aina. Olen sanonut, että tulee vaan milloin hänelle käy.

Isä myös avautui heti äidin kuoleman jälkeen, että ei olisi halunnut minua, mieheni on turha paperinpyörittäjä, lapsemme ovat meluisia ja muutenkin huonoja, poika on hel**tin homo ja minäkin luulen olevani parempi kuin olenkaan. Näistä lähtökohdista on hieman kankeaa se yhteydenpito. Olemme siis ihan normaali akateemissa ammateissa oleva perhe, teini-ikäisistä lapsista ei saa meluisia tekemälläkään, pojalla on pitkät hiukset.

Helpompaa on olla tapaamatta, mutta jännittää miten menee sitten kun/jos isästä tulee oikeasti vanha ja huonokuntoinen.

Isäsi oli surustaan sekaisin tuolloin ja puhui läpiä päähänsä.

Lähesty uudelleen .

Miten? Jos pyydän kylään, isä sanoo että ei ehdi. Ei ehtinyt 40 v päiville tai kuopuksen 10 v synttäreille. Jos kysyn voimmeko tulla kylään, hän sanoo että ei mielellään ( todellakin sanoo tuon "ei mielellään") kun hän ei oikein osaa olla lasten kanssa ja on kiireitä. Kun sanon, että nyt me tullaan, niin isä sanoo että ei ole kotona. Käytiin kyllä kesällä mökillä "pakolla" pari tuntia. Isä korosti että tuotte sitten omat ruokanne, hänellä ei ole tarjottavia. (Rahasta tuo ei todellakaan ole kiinni.)

Isän naisystävän kanssa ollaan ehkä paremmissa väleissä, mutta hän sanoo että ei voi isää pakottaa.

T. 1

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidin yhteyttä vanhempiini lähinnä äitini kautta. Kun äiti kuoli, yritimme aluksi isän kanssa soitella silloin tällöin. Kankeaa oli/on. Minä yritin kutsua isää kylään ja kutsua perhettäni hänelle kylään, mutta isälle ei käynyt kun aina on kiireitä. Aina. Olen sanonut, että tulee vaan milloin hänelle käy.

Isä myös avautui heti äidin kuoleman jälkeen, että ei olisi halunnut minua, mieheni on turha paperinpyörittäjä, lapsemme ovat meluisia ja muutenkin huonoja, poika on hel**tin homo ja minäkin luulen olevani parempi kuin olenkaan. Näistä lähtökohdista on hieman kankeaa se yhteydenpito. Olemme siis ihan normaali akateemissa ammateissa oleva perhe, teini-ikäisistä lapsista ei saa meluisia tekemälläkään, pojalla on pitkät hiukset.

Helpompaa on olla tapaamatta, mutta jännittää miten menee sitten kun/jos isästä tulee oikeasti vanha ja huonokuntoinen.

Isäsi oli surustaan sekaisin tuolloin ja puhui läpiä päähänsä.

Lähesty uudelleen .

Jos ihminen katuisi sanojaan, niin hän lähestyisi lastaan itse ja pyytäisi anteeksi. - Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidin yhteyttä vanhempiini lähinnä äitini kautta. Kun äiti kuoli, yritimme aluksi isän kanssa soitella silloin tällöin. Kankeaa oli/on. Minä yritin kutsua isää kylään ja kutsua perhettäni hänelle kylään, mutta isälle ei käynyt kun aina on kiireitä. Aina. Olen sanonut, että tulee vaan milloin hänelle käy.

Isä myös avautui heti äidin kuoleman jälkeen, että ei olisi halunnut minua, mieheni on turha paperinpyörittäjä, lapsemme ovat meluisia ja muutenkin huonoja, poika on hel**tin homo ja minäkin luulen olevani parempi kuin olenkaan. Näistä lähtökohdista on hieman kankeaa se yhteydenpito. Olemme siis ihan normaali akateemissa ammateissa oleva perhe, teini-ikäisistä lapsista ei saa meluisia tekemälläkään, pojalla on pitkät hiukset.

Helpompaa on olla tapaamatta, mutta jännittää miten menee sitten kun/jos isästä tulee oikeasti vanha ja huonokuntoinen.

Isäsi oli surustaan sekaisin tuolloin ja puhui läpiä päähänsä.

Lähesty uudelleen .

Jos ihminen katuisi sanojaan, niin hän lähestyisi lastaan itse ja pyytäisi anteeksi. - Eri

Ja olisi syytäkin.

Aivan käsittämätöntä paskaa, että toisia muka saa loukata, ja joku täällä vielä sössöttää, että sääli paskaaaa puhuvaa loukkaajaa, ja lähesty uudelleen. Eikö sinua ole opetettu pyytämään anteeksi, jos olet ihan paska toista kohtaan?

Elossa oleva vanhempani on täysin tunnetaidoton. Käytös on loukkaavaa enkä enää jaksa sitä. En ole täysin toipunut lapsuudesta tai nuoruudestanikaan hänen seurassaan, joten en jaksa enää yhtään ylimääräisiä loukkauksia nyt vielä aikuisena. Vanhempani ei muutu, mutta minun ei tarvitse sietää hänen huonoa käytöstään.

Vierailija kirjoitti:

Pidin yhteyttä vanhempiini lähinnä äitini kautta. Kun äiti kuoli, yritimme aluksi isän kanssa soitella silloin tällöin. Kankeaa oli/on. Minä yritin kutsua isää kylään ja kutsua perhettäni hänelle kylään, mutta isälle ei käynyt kun aina on kiireitä. Aina. Olen sanonut, että tulee vaan milloin hänelle käy.

Isä myös avautui heti äidin kuoleman jälkeen, että ei olisi halunnut minua, mieheni on turha paperinpyörittäjä, lapsemme ovat meluisia ja muutenkin huonoja, poika on hel**tin homo ja minäkin luulen olevani parempi kuin olenkaan. Näistä lähtökohdista on hieman kankeaa se yhteydenpito. Olemme siis ihan normaali akateemissa ammateissa oleva perhe, teini-ikäisistä lapsista ei saa meluisia tekemälläkään, pojalla on pitkät hiukset.

Helpompaa on olla tapaamatta, mutta jännittää miten menee sitten kun/jos isästä tulee oikeasti vanha ja huonokuntoinen.

Mutta jos välit ovat poikki, niin eihän kukaan voi velvoittaa lasta toimimaan edunvalvojana vaikka vanhempi sairastelisikin.

No kun ovat molemmat kuolleet jo vuosia sitten.

Olen vain tosi kauaksi puusta pudonnut, en siis koe oikein minkäänlaista yhteenkuuluvuutta vanhempieni kanssa. Jos selostan jotain mielestäni kiinnostavaa asiaa, he jaksavat kuunnella ehkä 5% siitä mitä olisin halunnut sanoa, ja sitten vaihtavat puheenaihetta. Heidän puheenaiheensa eivät myöskään kiinnosta minua, mutta itse jaksoin sentään nuorempana teeskennellä kiinnostunutta. Nyt aikuisena olen todennut, että ei maksa vaivaa. 

Lisäksi olen introvertti, samoin kuin ainakin toinen vanhemmistanikin. Pystyn ylläpitämään vain todella pienen määrän ihmissuhteita, ja onnellisuuteni kannalta on tärkeää valita juuri ne suhteet, joista saan itsellenikin jotain. Siksi suhde vanhempiin on jäänyt vähemmälle.

Olen ihan tyytyväinen tilanteeseen ja toivon vanhempienikin olevan. Huomaan kyllä, että varsinkin äitini edelleen elättelee sitä haavetta että olisin hänen kaltaisensa. Toivottavasti hän pääsee siitä joskus irti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidin yhteyttä vanhempiini lähinnä äitini kautta. Kun äiti kuoli, yritimme aluksi isän kanssa soitella silloin tällöin. Kankeaa oli/on. Minä yritin kutsua isää kylään ja kutsua perhettäni hänelle kylään, mutta isälle ei käynyt kun aina on kiireitä. Aina. Olen sanonut, että tulee vaan milloin hänelle käy.

Isä myös avautui heti äidin kuoleman jälkeen, että ei olisi halunnut minua, mieheni on turha paperinpyörittäjä, lapsemme ovat meluisia ja muutenkin huonoja, poika on hel**tin homo ja minäkin luulen olevani parempi kuin olenkaan. Näistä lähtökohdista on hieman kankeaa se yhteydenpito. Olemme siis ihan normaali akateemissa ammateissa oleva perhe, teini-ikäisistä lapsista ei saa meluisia tekemälläkään, pojalla on pitkät hiukset.

Helpompaa on olla tapaamatta, mutta jännittää miten menee sitten kun/jos isästä tulee oikeasti vanha ja huonokuntoinen.

Isäsi oli surustaan sekaisin tuolloin ja puhui läpiä päähänsä.

Lähesty uudelleen .

Miten? Jos pyydän kylään, isä sanoo että ei ehdi. Ei ehtinyt 40 v päiville tai kuopuksen 10 v synttäreille. Jos kysyn voimmeko tulla kylään, hän sanoo että ei mielellään ( todellakin sanoo tuon "ei mielellään") kun hän ei oikein osaa olla lasten kanssa ja on kiireitä. Kun sanon, että nyt me tullaan, niin isä sanoo että ei ole kotona. Käytiin kyllä kesällä mökillä "pakolla" pari tuntia. Isä korosti että tuotte sitten omat ruokanne, hänellä ei ole tarjottavia. (Rahasta tuo ei todellakaan ole kiinni.)

Isän naisystävän kanssa ollaan ehkä paremmissa väleissä, mutta hän sanoo että ei voi isää pakottaa.

T. 1

Sama tilanne, mutta se johtuu juuri tuosta naisystävästä. Ennen tätä ongelmaa ei ollut. Isän pitää hyysätä ja maksella asioita hänen aikuisille lapsille ja lastenlapsille. Omaa lasta ja lastenlasta ei saa tavata. No, vanhus on valintansa tehnyt ja toivottavasti siipeilijät hoitavat hänet myös hautaan saakka.

Mulla asuu isä Australiassa. Näemme kerran vuodessa max. Englannilla pitää pärjätä niin sekin syö osan, kun en osaa ihan samalla lailla olla luonteva. Äiti kävi 80 -luvulla jossain tuttava perheessä lastenhoitajaa ja oli ollu naapurin pojan kanssa vähän sutinaa niin sai sitte mummo ja pappa mukavan Australia tuliaisen...😄

Toisen vanhemman kanssa en ole ollenkaan tekemisissä, ei olla nähty pariin vuoteen eikä toivottavasti nähdä jatkossakaan. Välit on lapsuudesta saakka olleet riitaisat ja huonot, ja olen saanut osakseni haukkumista ja lyttäämistä koko ikäni ja olen aina voinut huonosti tämän ihmisen lähellä. Tajusin sen vasta kun päätin että nyt saa riittää ja huomasin että elämä muuttuikin valoisammaksi ja itsetuntoni parani, kun ei tarvitse enää olla koko ajan varpaillaan että mistä vanhempi suuttuu ja osoittaa mieltään tällä kertaa.

Toisen vanhemman kanssa olemme hyvin läheisiä ja soitellaan ja nähdään viikottain.