Onko vanhemmille yhtä järkyttävää menettää ainokainen lapsensa kuin yksi lapsi vaikka neljän joukosta?

On ihan varmasti yhtä järkyttävää.

Mutta iso ero on ehkä elämän jatkuminen tuollaisen tragedian jälkeen. Ainokaisensa menettäneet helposti tuntevat menettäneensä kaiken kun taas isomman perheen vanhemmilla tulee velvollisuuden tunne huolehtia perheen muista lapsista ja heidän hyvinvoinnistaan. Heidän voi siis ehkä olla helpompi päästä eteenpäin.

Vaikea ehkä kenenkään sanoa kun on aika harvinaista kokea kummatkin tilanteet...

Varmaan kaikki menetykset yhtä vaikeita Itsellä kaksi lasta ja toisen jos menettäisin, suru olisi musertava, oman surun lisäksi sitä kantaisi jäljellejääneen sisaruksen surua. Jotenkin jos ajattelee että jos lapsia kolme, niin ehkä voisi ajatella että jäljellejääneet lapset saisivat myös tukea toisistaan,mutta ei se sitä menetystä yhtään pienemmäksi tekisi

Olen menettänyt tyttäreni 10 vuotta sitten. Ja omasta puolestani voin sanoa, että kaksi muuta lastani olivat ne, jotka pitivät minut hengissä ja toimintakykyisenä. Oli PAKKO jaksaa heidän vuokseen. Jos minulla ei olisi ollut heitä, en olisi kokenut samanlaista pakkoa ja en todellakaan tiedä miten silloin olisi käynyt.

Voisin siis kuvitella että ainokaisen menettämisen on vielä traumaattisempaa. Siinä ei ole kyse kuitenkaan mistään rakkauden määrästä lapsia kohtaan tai siitä että oli muka "varaa" menettää lapsi koska on vielä muita jäljellä.

Vaikea sanoa,itse menettänyt ainokaiseni, samalla mahdollisuuden lapsenlapsiin..tuntui että kaikki on ollut turhaa..kaikki, mutta onhan sentään muistot joihin voi palata.

Yhden menettäminen useammasta olisi vaikeampaa, koska silloin ei voisi tehdä itsemurhaa menettämisen jälkeen, jos olisi vielä lisää lapsia huolehdittavana ja ajateltavana.

Vierailija kirjoitti:

Yhden menettäminen useammasta olisi vaikeampaa, koska silloin ei voisi tehdä itsemurhaa menettämisen jälkeen, jos olisi vielä lisää lapsia huolehdittavana ja ajateltavana.

No jo. Itse asian kokeneena en koskaan miettinyt itse tuhoisia ajatuksia.

Otsikko, joka nosti muistot mieleen.

Poikani menehtyi 14 vuotta sitten. Hän oli koko elämäni ja minun silloinen elämäni meni käytännössä hänen mukanaan. Olin monta vuotta masentunut ja jouduin muuttamaan vanhempieni luo asumaan. Sitä kokemusta on vieläkin vaikea täysin sisäistää.

Viisi vuotta sitten minusta tuli uudelleen äiti ja nyt meillä on kaksi lasta. Luonnollisesti välillä ajatukset harhailevat takaisin siihen menettämisenpelkoon ja täytyy myöntää että ajattelen asian niin että nyt kohtaisin tilanteen varmasti täysin eri tavalla, minun täytyisi jaksaa toisen lapseni vuoksi. Se olisi niin järkyttävä tilanne ettei sitä voi sanoilla täysin kuvailla, mutta en vaan voisi päästää itseäni takaisin siihen kuntoon missä olin poikani menetyksen jälkeen.

Kamala aihe pohdittavaksi.

Itse olen miettinyt, onko pahempaa menettää pieni lapsi vai isompi. Tällaista ei kehtaa oikein kysyä. Pienen kanssa menettää kaiken odotetun tulevaisuuden. Toisaalta itsellä rakkaus lapseen on kasvanut koko ajan ja äitiyden rooli on vahvistunut vuosien mittaan.

Up