Koetteko omien vanhempienne seuran rasittavana?

Up

Menee ohi kun ikää tulee lisää. Tai niin ainakin täällä meni, myöhemmin ymmärsi vanhemmat eri sukupolveen kuuluviksi, vanheneviksi ihmisiksi, joilla on omat juttunsa.

Et ole ainoa. Hyvä aloitus ap. Ihan luonnollista. Ei ole tarkoitus, että meidän on oltava omien vanhempiemme kavereita. Älä suotta tunne huonoa omaatuntoa asiasta.

Minulla oli myös hyvät välit vanhempiini, ja kävin heitä usein katsomassa. Välimatkaa oli jokunen sata kilometriä, eli varsinkin talvisin tuli käytyä harvemmin. Kyllähän ne puheenaiheet jotenkin vähenee kun arki ei enää ole yhteinen.  En voi sanoa, että vanhempien seura olisi ollut rasittavaa, mutta ei kuitenkaan kovin pitkiä aikoja jaksanut heillä olla. Toisen vanhemman huono kuulo haittasi kovasti kommunikointia ja hitaasti ja kovalla äänellä puhuminen oli pitemmän päälle hankalaa. (hän ei halunnut kuulolaitetta ).

Monesti vanhojen ihmisten puheet alkaa pyöriä sairauksien ympärillä ja elämän piiri on suppea ja puheenaiheet sen mukaisia. 

Teen työtä, jossa käyn paljon vanhojen ihmisten luona kotikäynneillä ja kun joku heistä kertoo, että poika tai tytär tulee käymään vaikkapa   kolmeksi päiväksi toiselta puolelta Suomea, mietin monesti, miten tämä saa aikansa kulumaan.  

Tuntuu monesti, että elämä näistä asunnoista/kodeista on karannut ulos, eikä seinien sisällä tapahdu enää mitään. Vanhus ei monesti käy esim ulkona enää ollenkaan.  Elämässä ei oikeastaan enää tapahdu muuta, kuin se, että milloin joku käy katsomassa/hoitamassa. 

Ehkäpä he sitten muistelevat entisiä hyviä aikoja, kun talossa vielä oli elämää?

Minunkin toinen vanhempani on kuollut, se läheisempi on elossa, aika iäkäs jo, vaikkei sitä meinaa tajuta, että oma äiti on oikeasti jo aika vanha, olenhan itsekin viisikymppinen. Asumme etäällä, joten emme tapaa kovin usein. Olen ollut välillä kärsimättömämpi ja huomannut ärsyyntyväni asioista, jostain ihan pienistä jutuista. Mutta nyt olen eräiden tapahtumien vuoksi korjannut asennettani. Se, että äiti tekee jotain hitaammin tai tuntuu välillä avuttomammalta, ovat aivan luonnollisia asioita ja on minulta epäreilua nyrpistää sille nokkaani tai näyttää kärsimättömyyttäni. Aivan varmasti samantapaiset asiat tai jotkut muut ärsyttävät minussa omia lapsiani ja silti toivon heiltä jonkunlaista "armollisuutta" Ja toisaalta, saattaahan äitiäni ärsyttää minun tapani ja käytökseni, on varmaan aina ollut sellaisia juttuja, mutta koskaan hän ei ole arvostellut minua eikä vähätellyt, joten eipä minunkaan pidä tehdä niin hänelle. 

Se mikä sai minut miettimään tätä oli vakava sairastuminen lähipiirissä. Oikeasti konkretisoitui se, ettei tässä ikuisesti olla olemassa toistemme iloksi tai vaivaksi. 

Samaa mieltä. Tuntuu siltä, että vanhempani ovat jämähtäneet jonnekin 1980-1990-luvuille ja eivät pääse sieltä pois.

Totta kai on rasittavaa. Luonnonlaki, kuten sanoit...

On rasittavaa. Ihan luonnollista. Kaikkien mielestä ei kuitenkaan näin ole. En tiedä, mistä johtuu, että on eroa tässä. Sisältyiskö tuohon ärsytykseen ja rasittavuuteen jotain lapsuuden katkeruutta myös.

Välillä rasittavaa, mutta useimmiten ei. Arvostan vanhempiani, ja tykkään käydä heidän luonaan kertomassa kuulumisiani. Ja heitäkin on kiva kuunnella. Kuitenkin minussa on paljon katkeruutta ja kapinahenkeä lapsuuden takia. Olin hyvin arka ja ujo, enkä uskaltanut pitää äidilleni vastaan, jos meille tuli riitaa. Vasta itsenäistyttäni uskalsin tulla ulos kuorestani ja tulla sosiaaliseksi ja avoimeksi. Nykyään en jaksa hyväksyä kaikkea kritiikkiä purematta, mitä äiti suoltaa minuun. Sen takia tapaamiset on välillä raskaita, koska pistän hänelle vastaan. Toki meillä on myös todella läheiset välit, samoin isän kanssa.

T. N24

Vanhempani ei seurassa puhu minulle, vaan puolisolleni. En jaksa enää pitää häneen yhteyttä.

Mä olen aina miettinyt miten joillain on niin läheiset välit vanhempiinsa, että käyvät tyyliin viikottain yhdessä leffassa, shoppailemassa tai syömässä ja matkustelevat ulkomailla. Itse en vois kuvitellakkaan tekeväni mitään tuollaista. Ei me tehty edes lapsena mitään yhdessä niin ei tunnu luonnolliselta tehdä nyt aikuisenakaan.

Vanhempani käyvät joskus luonamme kahvilla enkä koe, että meillä olisi mitään mistä puhua. Äitini vain valittaa kaikesta ja juoruaa naapureista tai sukulaisista, asioita jotka ei voisi minua vähempää kiinnostaa. Tuntuu ajan tuhlaukselta viettää aikaa vanhempieni seurassa, niin surulliselta kuin se kuulostaakin 😔 Juuri sain torpattua kahvikutsun tälle viikonlopulle.

Minulla on viimeiset pari vuotta rasittanut. Ennen ajattelin vain sellaisena höppänyytenä ja uteliaisuutena, mutta nykyään tuntuu, että äidilläni on tarve sekaantua ihan joka asiaan ja tuntuu että käykin useammin kuin aiemmin. Ennen kävi ehkä pari kertaa viikossa, mutta nyt käy päivittäin ja joskus jopa kaksi kertaa. Plus puhelut päälle. Ja olen huomannut myös sen, että jos jonain päivänä ei tulekaan, kokee velvollisuudekseen ilmoittaa, että tänään ei sitten ole tulossa. Ikään kuin se olisi ihan pakollista ja odotan jotain selvitystä joka kerta. 

En oikeastaan. Jos alkavat hyppiä nenälle/keulia, ojennan tiukasti. Isän kanssa vaan alkoi olla ihan saaaatanan rasittavaa se, että uusi kumppani oli mukana ihan joka v*tun näkemisessä, ja alkoi vainoharhaisena lähettelemään mulle tekstareita isäni ja minun salaliitosta, jos isäni tuli käymään ilman tätä hullua. Siispä isä ei enää tullut.

Äitini seura on pikemminkin loukkavaa, kuin rasittavaa, eli hän siis koittaa aina pahoittaa mieleni, kun tapaamme. Tai aika usein koittaa, varsinkin, jos tulee meille. Arvostelee yms. En ole enää siksi pitänyt yhteyttä, mädäntykööt vanhuuteensa.

t.kristallikissa

Meillä ei vain yhteydenpito toimi. Aika paljon yritin, mutta en enää jaksa. Ei kaikkien kanssa tarvitse tulla toimeen, ei edes omien vanhempien.

Onko muilla sellaista oloa, että vanhempi pitää seurassa vain loputonta monologiaan ja toistaa samoja asioita koko ajan? Todella vaikea silloin saada seurasta irti mitään, kun vanhempi ei edes juuri reagoi, jos yrität saada sanottua jotain väliin.

Vierailija kirjoitti:

Onko muilla sellaista oloa, että vanhempi pitää seurassa vain loputonta monologiaan ja toistaa samoja asioita koko ajan? Todella vaikea silloin saada seurasta irti mitään, kun vanhempi ei edes juuri reagoi, jos yrität saada sanottua jotain väliin.

Diagnosoimaton asperger-vanhempi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muilla sellaista oloa, että vanhempi pitää seurassa vain loputonta monologiaan ja toistaa samoja asioita koko ajan? Todella vaikea silloin saada seurasta irti mitään, kun vanhempi ei edes juuri reagoi, jos yrität saada sanottua jotain väliin.

Diagnosoimaton asperger-vanhempi?

Tätä olen epäillyt. Moni asia täsmäisi. Mutta tuskin tulee enää eläkeikäisenä itselleen diagnoosia saamaan, ellei korkeintaan ehkä sitten joskus hoitokotiin päätyessään.

Minulla on isä kuollut ja äitini on koko ajan niin negatiivinen ettei ole mitään puheenaiheita. Kipeä on monesta paikasta, mutta ei mene lääkäriin, koska nehän voisi vaikka löytää jotakin vikaa. Muutama vuosi sitten vielä yritin kertoa joitakin omia asioitani, mutta ne eivät tuntuneet kiinnostavan yhtään. Ilme oli aina sellainen kuin olisin puhunut latinaa eikä koskaan kommentoinut muuta kuin aha. Missään ei käy. Päivät nyhjää kotona ja pari kolme kertaa viikossa käy nopeasti ruokakaupassa, ei missään muualla. Haukkuu ja valittaa joka käynnillä samat asiat ja samat ihmiset. En ymmärrä.

Teinityttöni mielestä minä ainakin olen rasittava vanhempi

Äitini on myös sanonut ettei mene ikinä mihinkään palvelutaloon. Selvä, mutta mitäs sitten kun ei enää pärjää itsekseen? Koska merkit alkavat jo pikkuhiljaa olemaan sellaisia? En voi enkä halua pakotta. Mutta miten sitten kun asiat eivät vain toimi?