Onko teillä muilla lapsia, joita ei nähdä eikä huomioida?

Mun esikoisen kohdalla on vähän samaa. Toisaalta – lasten jutut sivuutetaan muutenkin usein. Kuopukseni on persoona, johon kaikki ihastuvat ja joka ottaa kontaktia vieraisiin ja puhuu seurassa, mutta niin hänenkin sanottavansa jäävät usein huomiotta, koska ne tulevat nelivuotiaan suhteellisen pienellä äänellä.

Minun kaksi tytärtäni ovat tulleet merkatuiksi jopa poissaoleviksi, vaikka ovat varmasti istuneet luokassa kyseisellä hetkellä. Eihän se mitään jos olisi tapahtunut kerran, mutta monta kertaa niin se panee miettimään, mitä opettaja ajattelee vai onko näkö jo niin huono, ettei siihen eturiviin näe.

- Mitä? En kuullut. Sano kovempaan. Selvä, tässä.

Älkää siis antako heti sitä, mitä haluaa, jos ette melkein kuule. Oppii puhumaan kovempaa. Kannustakaa tuomaan itseään enemmän esiin.

Olet liikaa vastaillut hänen puolestaan, kuten sanoit. Älä sanoita liikaa lapsesi puolesta vaan osallistu keskusteluun ja kohtele lastasi "tasavertaisena" keskustelijana, ei lässyttäen.

Minulla on introvertti tytär, teini jo. Esim oma äitini ja siis lapsen mummi ei pidä tytöstä yhtään kun on niin erilainen luonteeltaan kuin hän itse. Pitäisi tuoda itseään esille, olla sanavalmis. Me hyväksymme hänet ihan omana itsenään, mutta raivostuttaa tuollainen asenne. Tottahan se on, että tämän päivän työelämässä pitäisi olla todella ulospäinsuuntautuva, mutta luotamme kyllä siihen että hänkin paikkansa löytää.

Miksi lapsesi on varautunut? Oletko ollut ylisuojelevainen, ylivaroitteleva, yliohjaava vanhempi? Onko lapsi käynyt koskaan leireillä muiden lasten kanssa tai onko hänellä harrastuksia, joissa toimitaan ryhmässä? Siellä hän pääsisi vapautuneempaan ilmapiiriin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsesi on varautunut? Oletko ollut ylisuojelevainen, ylivaroitteleva, yliohjaava vanhempi? Onko lapsi käynyt koskaan leireillä muiden lasten kanssa tai onko hänellä harrastuksia, joissa toimitaan ryhmässä? Siellä hän pääsisi vapautuneempaan ilmapiiriin.

Ei hän ole leireillä vielä ollut. Harrastaa voimistelua sellaisessa ryhmässä, jossa ei kilpailla. Siellä on ihan näkyvä, ehkä siksi, että on aika taitava. Ystäviä hänellä on, ja juuri äsken mietin, että he kaikki ovat enemmän tai vähemmän samanlaisia: iloisia mutta rauhallisia, ystävällisiä, uteliaita ja tasapainoisia tyttöjä. Eivät yleensä riitele, eivätkä ole pahantahtoisia.

Ehkä olen varautunut joskus, mutta kukapa ei. Meillä on omasta mielestäni ihan normaali ilmapiiri täällä kotona ja muutenkin. On rakkautta ja rajoja.

Vierailija kirjoitti:

Minun kaksi tytärtäni ovat tulleet merkatuiksi jopa poissaoleviksi, vaikka ovat varmasti istuneet luokassa kyseisellä hetkellä. Eihän se mitään jos olisi tapahtunut kerran, mutta monta kertaa niin se panee miettimään, mitä opettaja ajattelee vai onko näkö jo niin huono, ettei siihen eturiviin näe.

Ihan uskomatonta!

Oman lapseni päiväkotiaikana kävi usein niin, että kun kysyin miten "Tiinan" päivä on mennyt, hoitajat näyttivät siltä kuin ensin pitäisi miettiä kuka olikaan Tiina, ja seuraavaksi kuumeisesti pohtia, että niin tosiaan, mitäs se Tiina tänään teki. Joka kerta tuli vastaukseksi että mitä ruokaa oli ollut ja mitä oli leikitty. Koskaan, ikinä, en saanut mitään henkilökohtaista palautetta lapsestani vasua lukuunottamatta. Kateellisena kuuntelin, kuinka naapurin poikaa oli kehuttu ja muistettiin aina mitä oli puuhaillut. Kiltti ja hiljainen tyttö sai tulla jopa potkituksi päiväkodin pihalla, eikä kukaan nähnyt. Asia selvisi sitten iltapäivällä autossa päiväkodin pihassa, kun tyttö alkoi itkeä ja kertoi mitä kävi. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsesi on varautunut? Oletko ollut ylisuojelevainen, ylivaroitteleva, yliohjaava vanhempi? Onko lapsi käynyt koskaan leireillä muiden lasten kanssa tai onko hänellä harrastuksia, joissa toimitaan ryhmässä? Siellä hän pääsisi vapautuneempaan ilmapiiriin.

Oletko tietoinen erilaisista temperamenteista? Jotkut ovat syntyjään vetäytyvämpiä ja varautuneempia - eikä siinä ole mitään vikaa. Suurin virhe on karaista lasta pukkaamsta hänet liian vaativiin tilanteisiin yksin selviämään tai kehottaa toistuvasti "reipastumaan".

On. Jää aina jotenkin paitsioon kaikessa. Tarhassa hoitajat ei ikinä osanneet sanoa mitä hän on päivän aikana tehnyt ja koulussakin on jotenkin näkymätön. Opettaja ei ikinä kysy silloinkaan kun hän viittaa ja hyvin usein hänet on hypätty yli, kun lause kerrallaan vuorotellen lukevat jotain tekstiä.

Heh, mä olen tuollainen aikuinen. Ei huomata, paikallaoloni unohdetaan, minut sekoitetaan muiden ihmisten kanssa, päälle puhutaan, ei kuunella.. tällaista ollut aina.

Olin itse tuollainen lapsi. Pelkäsin jopa sukulaisilleni puhumista ja uskalsin olla oma itseni pelkästään äitini ja mummoni seurassa, joiden kanssa olin siis päivittäin tekemisissä.

Suosittelen, että jos joku kysyy lapseltasi jotain, annat hänen vastata vaikka siinä kestäisikin. Ja jos taas ootte esim. kahvipöydässä ja lapsi yrittää sanoa jotain eikä kukaan kuule, niin siinä tapauksessa kannattaa sanoa muille että hei, *lapsen nimi* on asiaa, kuunnellaan häntä. Itselläni tuollainen aina auttoi uskaltamaan sanomaan asioitani ääneen enemmän, kun taas jos kukaan ei huomioinut niin todennäköisyys että uskalsin uudelleen jotain sanoa pieneni huomattavasti.

Ja älkää missään nimessä painostako lasta olemaan avoimempi tai reippaampi, se ainakin minulla toimi ihan päinvastoin. Omat vanhemmat ei koskaan mua painostaneet, mutta koulussa kuuli sekä opettajilta että oppilailta kuinka olen hiljainen ja tylsä. Siitä hyvästä sulkeuduin kuoreeni vielä enemmän ja häpesin ujouttani. Tietenkään ette voi vaikuttaa paljoa miten lasta kohtaan käyttäydytään koulussa tuollaisen painostuksen suhteen koska sitä ei nähdä ongelmana, joten siihen ei voi oikein puuttua mutta on tärkeää että teidän lähipiiri ainakin ymmärtäisi että teidän lapsi pitäisi myös ottaa huomioon vaikkei hän ole niin räväkkä kuin muut.

Vierailija kirjoitti:

Olet liikaa vastaillut hänen puolestaan, kuten sanoit. Älä sanoita liikaa lapsesi puolesta vaan osallistu keskusteluun ja kohtele lastasi "tasavertaisena" keskustelijana, ei lässyttäen.

Pakko olla ainakin osittain saa mieltä.

Eli älä puhu lapsen puolesta. Jos lapsen päälle puhutaan, voit todeta kohteliaasti, että "Kuule x:llä tais olla joku juttu vielä kesken" ja sen jälkeen katsot lapseesi sen merkiksi, että voi kertoa juttunsa loppuun.

Vierailija kirjoitti:

Olin itse tuollainen lapsi. Pelkäsin jopa sukulaisilleni puhumista ja uskalsin olla oma itseni pelkästään äitini ja mummoni seurassa, joiden kanssa olin siis päivittäin tekemisissä.

Suosittelen, että jos joku kysyy lapseltasi jotain, annat hänen vastata vaikka siinä kestäisikin. Ja jos taas ootte esim. kahvipöydässä ja lapsi yrittää sanoa jotain eikä kukaan kuule, niin siinä tapauksessa kannattaa sanoa muille että hei, *lapsen nimi* on asiaa, kuunnellaan häntä. Itselläni tuollainen aina auttoi uskaltamaan sanomaan asioitani ääneen enemmän, kun taas jos kukaan ei huomioinut niin todennäköisyys että uskalsin uudelleen jotain sanoa pieneni huomattavasti.

Ja älkää missään nimessä painostako lasta olemaan avoimempi tai reippaampi, se ainakin minulla toimi ihan päinvastoin. Omat vanhemmat ei koskaan mua painostaneet, mutta koulussa kuuli sekä opettajilta että oppilailta kuinka olen hiljainen ja tylsä. Siitä hyvästä sulkeuduin kuoreeni vielä enemmän ja häpesin ujouttani. Tietenkään ette voi vaikuttaa paljoa miten lasta kohtaan käyttäydytään koulussa tuollaisen painostuksen suhteen koska sitä ei nähdä ongelmana, joten siihen ei voi oikein puuttua mutta on tärkeää että teidän lähipiiri ainakin ymmärtäisi että teidän lapsi pitäisi myös ottaa huomioon vaikkei hän ole niin räväkkä kuin muut.

Kiitos vastauksestasi, arvostan sitä paljon!

Olen pyrkinyt siihen, että en pakota lasta vastaamaan. Kehotan kyllä, kosketan vaikka olkapäätä tai silitän hiuksia, jotenkin yritän viestiä että olen tässä, ei hätää, voit vastata. 

Sitä olen ajatellut, osittain myös oman kokemuksen perusteella, että tietynlainen näkymättömyys pysyy. Tai ehkä ei, jos maailma keikahtaakin toiseen suuntaan, mutta jos ei, niin miten tukea lapsen itsetunnon kehitystä? Miten saada hänet luottamaan, että hän on hyvä sellaisena kuin on, ja että voi tehdä sitä mitä tykkää välittämättä muista? Tavallaan lapseni on jo tällainen, ei näytä toistaiseksi olevan vaikutuksille altis, ja tekee mistä tykkää. Mutta koulutaival on vasta alussa ja itse tiedän, miten raakaa se maailma voi olla. 

Kyllä minä pyydän lasta puhumaan kovempaa mummille ja ukille. Niillä on huonompi kuulokin. Ja meteli vie huomion.

No, toisaalta meillä on nyt 5 v, ei piipitä ja tulee kuulluksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin itse tuollainen lapsi. Pelkäsin jopa sukulaisilleni puhumista ja uskalsin olla oma itseni pelkästään äitini ja mummoni seurassa, joiden kanssa olin siis päivittäin tekemisissä.

Suosittelen, että jos joku kysyy lapseltasi jotain, annat hänen vastata vaikka siinä kestäisikin. Ja jos taas ootte esim. kahvipöydässä ja lapsi yrittää sanoa jotain eikä kukaan kuule, niin siinä tapauksessa kannattaa sanoa muille että hei, *lapsen nimi* on asiaa, kuunnellaan häntä. Itselläni tuollainen aina auttoi uskaltamaan sanomaan asioitani ääneen enemmän, kun taas jos kukaan ei huomioinut niin todennäköisyys että uskalsin uudelleen jotain sanoa pieneni huomattavasti.

Ja älkää missään nimessä painostako lasta olemaan avoimempi tai reippaampi, se ainakin minulla toimi ihan päinvastoin. Omat vanhemmat ei koskaan mua painostaneet, mutta koulussa kuuli sekä opettajilta että oppilailta kuinka olen hiljainen ja tylsä. Siitä hyvästä sulkeuduin kuoreeni vielä enemmän ja häpesin ujouttani. Tietenkään ette voi vaikuttaa paljoa miten lasta kohtaan käyttäydytään koulussa tuollaisen painostuksen suhteen koska sitä ei nähdä ongelmana, joten siihen ei voi oikein puuttua mutta on tärkeää että teidän lähipiiri ainakin ymmärtäisi että teidän lapsi pitäisi myös ottaa huomioon vaikkei hän ole niin räväkkä kuin muut.

Kiitos vastauksestasi, arvostan sitä paljon!

Olen pyrkinyt siihen, että en pakota lasta vastaamaan. Kehotan kyllä, kosketan vaikka olkapäätä tai silitän hiuksia, jotenkin yritän viestiä että olen tässä, ei hätää, voit vastata. 

Sitä olen ajatellut, osittain myös oman kokemuksen perusteella, että tietynlainen näkymättömyys pysyy. Tai ehkä ei, jos maailma keikahtaakin toiseen suuntaan, mutta jos ei, niin miten tukea lapsen itsetunnon kehitystä? Miten saada hänet luottamaan, että hän on hyvä sellaisena kuin on, ja että voi tehdä sitä mitä tykkää välittämättä muista? Tavallaan lapseni on jo tällainen, ei näytä toistaiseksi olevan vaikutuksille altis, ja tekee mistä tykkää. Mutta koulutaival on vasta alussa ja itse tiedän, miten raakaa se maailma voi olla. 

Mielestäni tärkeintä olisi että lapsi kokee voivansa kertoa vanhemmilleen kaiken ilman vähättelyä, eli ei esimerkiksi pelkää kiusaamisesta kertomista jotta siihen voidaan ajoissa puuttua. Valitettavasti hiljaiset ja herkimmät ovat usein niitä kiusaamisen uhreja :( Ja suosittelen myös että jos lapsi vaikuttaa yhtään ”järkyttyneeltä” esim. kiusaamiseen, syrjimiseen yms. liittyen niin ottaisitte yhteyttä vaikka koulun kuraattoriin tai psykologiin, jotta lapsi saa ammattilaisen vinkkejä vaikeiden asioiden käsittelyyn. Kuraattorilla tai psykologilla käytni ei missään nimessä tarkoita että lapsenne olisi jotenkin ongelmallinen tai erityinen, vaan sillä voi nimenomaan saada kitkettyä aikaisin mahdollisia myöhemmin kehittyviä ongelmia.

Itseä siis kiusattiin läpi ala-asteen ujouteni takia, joka sai minut pelkäämään ihmisiä vielä enemmän ja pelkäsin ihan törkeästi että mitä ihmiset minusta ajattelevat. Koulussani ongelmiin ei paljoa puututtu, etenkin viidennen ja kuudennen luokan opettajani vähätteli kokemuksiani paljon ja hänen mielestään olin vain turhan herkkis ja minun täytyy kovettaa nahkani jotta selviän elämässä...

Yläasteelle siirtyessäni kärsin todella kovasta sosiaalisten tilanteiden pelosta ja pääsin terapiaan. hyvän terapian avulla opin elämään ujouteni kanssa ja uskaltanut olemaan oma itseni. Olen yhä hiljainen, monen mielestä ehkä tylsä sillä olen harvoin äänessä, mutta olen nimenomaan oppinut pitämään itsestäni sellaisena kuin olen enkä pelkää että joku inhoaisi minua siksi että olen hiljainen.

Pahoittelen mahdollisesti sekavasta viestistä, tekstistä tuli ekaksi ihan liian pitkä joten yritin sitä tiivistää... :D Mutta siis, tärkeintä on että lasta tuetaan kotona ja lähipiirissä ja että ongelmiin puututtaisiin ajoissa.