Milloin riittää, mitä tehdä?

Joskus pitää vaan itse lakata ottamasta vastuuta. Sitten sitä ei ota kukaan, mutta saatpa levätä.

Vierailija kirjoitti:

Joskus pitää vaan itse lakata ottamasta vastuuta. Sitten sitä ei ota kukaan, mutta saatpa levätä.

Ei se vaan lasten kanssa oo mahdollista. Pakkohan ne on hoitaa ja laittaa ruokaa niille. Ei niitä voi hunningolle jättää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus pitää vaan itse lakata ottamasta vastuuta. Sitten sitä ei ota kukaan, mutta saatpa levätä.

Ei se vaan lasten kanssa oo mahdollista. Pakkohan ne on hoitaa ja laittaa ruokaa niille. Ei niitä voi hunningolle jättää.

Aina löytyy keinoja, kun lakkaat takertumasta vastuuseen. Se on pelkkää kuvitelmaa ettet muka voisi tehdä muutoksia. Kyllä voit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus pitää vaan itse lakata ottamasta vastuuta. Sitten sitä ei ota kukaan, mutta saatpa levätä.

Ei se vaan lasten kanssa oo mahdollista. Pakkohan ne on hoitaa ja laittaa ruokaa niille. Ei niitä voi hunningolle jättää.

Aina löytyy keinoja, kun lakkaat takertumasta vastuuseen. Se on pelkkää kuvitelmaa ettet muka voisi tehdä muutoksia. Kyllä voit.

Kerro mulle miten?

Tuttu tilanne. Kun ollaan totaalisen yksin tyttären kanssa, kaikki tuntuu kääntyvän poikkipäin, mitä sitten ikinä yritätkin..

Ja minä olen kasvanut pikkulapsesta ottamaan vastuun itsestäni. Minusta kasvoi suorittaja ja taakkojen kantaja, pistin itseni aina sivuun. Minun piti (omasta mielestäni) jaksaa, osata, ehtiä, uhrautua, olla ilman, luopua, jotta muilla olisi hyvä. Olin 10000% perfektionisti. 

Avun pyyntö ulkopuolelta mahdotonta, koska eihän minulla ole oikeutta! Minähän olen ihmesuorittaja onnistuja ja osaaja. Yli-ihminen. Sitä sitten mentiin vara-akuilla ja kun niistä virta loppui etsin jostain vara-akkujen vara-akut. Ihmeesti sitä venyy, uskomattomiin! Mutta ei loputtomiin. Tulihan se romahdus sieltä, ja pakko ottaa apu vastaan. Kaksi kuukautta keskussairaalapsykiatrian kriisiosastolla, vapaaehtoisesti kun minut ensin saatiin siihen ylipuhuttua. 

Siitä on nyt joitain vuosia aikaa, ja maailmankuva muuttunut totaalisesti. Opin ja tajusin että minunkin on lupa olla heikko ja tarvitseva. Se olikin se vaikein läksy. Totta kai nämä vuodet on olleet vaikeita ja haastavia, koko ajan on joutunut tekemään työtä itsensä kanssa. Kukaan kun ei valmista tietä kenellekään tee. Meillä menee nyt hyvin. Elämä järjestyi, sittenkin!

Edelleen elän sinkkuna, tytär opiskelee ja tulevaisuus näyttää valoisalta. On asunto, on toimeentulo. Emme ole rikkaita mutta meiltä ei puutu mitään välttämätöntä. Elämästä tuli sitten kuitenkin hyvä, ja opin, että kaikki ihmiset eivät tahdo minulle pahaa, ja apuakin saa vaikka joskus sitä joutuu etsimään.

Se muakin pelottaa, että joskus tulee se stoppi vastaan. Pääsääntöisesti menee ihan hyvin ja jaksan, mut sit välillä iskee se päivä, kun tuntuu, ettei jaksa. Ei niin mitään.

^