Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä ketään muuta joka on täysin eksyksissä?
04.09.2018 |
Elämä on solmussa ja kaikki vain junnaa paikoillaan. Sitä ei oikein tiedä mistä on tullut tai minne pitäisi mennä tai kuka itse oikeastaan on. Raivostuttaa ja ärsyttää tämä jatkuva ja syvä henkinen hukassaolon tunne.
Kommentit (18)
Vierailija kirjoitti:
Google mapsista löytyy kartta, käytä sitä.
Ehehe, ehehe. Humoristi paikalla! Paitsi ettei ole huumoria nähnytkään.
Mikä siinä on , että täytyy aina tulla dissaamaan aloituksia? Ajan ja palstatilan tuhlausta. Turhaa, niin turhaa.Mene huumorikouluun
Vastauksena ap:n kysymykseen. On muita, olen samanlaisessa tilanteessa. Läheisiä kuollut, elämä on todellakin solmussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä. Olen lapsuudesta asti kokenut ulkopuolisuudentunnetta, muutimme tiuhaan, enkä voi sanoa että mikään paikka olisi tuntunut kodilta, on vain asuntoja joissa asun. Vanhempani kuolivat varhain, eikä muita sukulaisia ole.
Lähestyn jo eläkeikää ja toivoisin että löytäisin paikan josta tietäisin että tästä en enää halua lähteä.
Eikös tuo ole siunaus? Enemmän minulla käy sääliksi materiaan ja paikkoihin kiintyneet ihmiset, jotka kuvittelevat jollain tavalla omistavansa ne. Ihminen on täällä vain käymässä eikä mikään paikka todellisuudessa ole koti, vaikka moni niin kuvittelee. Sitä raskaampi niistä paikoista on luopua sitten kun se aika tulee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Google mapsista löytyy kartta, käytä sitä.
Ehehe, ehehe. Humoristi paikalla! Paitsi ettei ole huumoria nähnytkään.
Mikä siinä on , että täytyy aina tulla dissaamaan aloituksia? Ajan ja palstatilan tuhlausta. Turhaa, niin turhaa.Mene huumorikouluunVastauksena ap:n kysymykseen. On muita, olen samanlaisessa tilanteessa. Läheisiä kuollut, elämä on todellakin solmussa.
Koulun maantiedontunnilla opeteltiin lukemaan karttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen!
31-v, mulla alkaa elämässä ensimmäistä kertaa kaikki olla hyvin. Käyn töissä ja koulussa ja osaan hommani. 2-vuotta seurustellut miehen kanssa, jonka kanssa yhtä vuoristorataa. Rakastaa ja haluaa perheen yhtenä hetkenä, seuraavana jättää. Ei osaa päättää. Pitää mua kynnysmattona, enkä osaa luovuttaa.
Mulla kolmatta kuukautta todella vahva dissosiaatio, itken ja saan paniikkikohtauksia. Mun piti perustaa perhe tuon miehen kanssa, eilen jätti mut taas. Kuulema viimeistä kertaa.
Tänään olis pitänyt alottaa lapsettomuustutkimukset. Värisin ja tärisin siinä yksin ja hoitsu katseli tosi säälivästi. Eihän siitä mitään tule, se mies olisi ollut aika oleellinen. Nyt se siirtyy parhaimmillaan vuosiksi, kunnes on ehkä myöhäistä.
Anteeksi purkautumiseni. Oon vaan aika hiton hukassa enkä tosiaan tajua mihin suuntaan lähteä. Tuntuu niin turhalta kaikki, yksin :(
Vierailija kirjoitti:
kriisit menee itsestään ohi
Ei mene jos elämäsi on trauman pyörittämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen!
31-v, mulla alkaa elämässä ensimmäistä kertaa kaikki olla hyvin. Käyn töissä ja koulussa ja osaan hommani. 2-vuotta seurustellut miehen kanssa, jonka kanssa yhtä vuoristorataa. Rakastaa ja haluaa perheen yhtenä hetkenä, seuraavana jättää. Ei osaa päättää. Pitää mua kynnysmattona, enkä osaa luovuttaa.
Mulla kolmatta kuukautta todella vahva dissosiaatio, itken ja saan paniikkikohtauksia. Mun piti perustaa perhe tuon miehen kanssa, eilen jätti mut taas. Kuulema viimeistä kertaa.
Tänään olis pitänyt alottaa lapsettomuustutkimukset. Värisin ja tärisin siinä yksin ja hoitsu katseli tosi säälivästi. Eihän siitä mitään tule, se mies olisi ollut aika oleellinen. Nyt se siirtyy parhaimmillaan vuosiksi, kunnes on ehkä myöhäistä.
Anteeksi purkautumiseni. Oon vaan aika hiton hukassa enkä tosiaan tajua mihin suuntaan lähteä. Tuntuu niin turhalta kaikki, yksin :(
Eikö sinun kannattaisi kuitenkin käydä läpi tutkimukset? Että tietäisit päästää irti jos et voi saada lapsia. Tai jatkaa sillä linajlla jos voit saada.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kriisit menee itsestään ohi
Ei mene jos elämäsi on trauman pyörittämää.
Aijoo niin, en muistanutkaan, että jos traumatausta, niin kaikkien alojen asiantuntija.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen!
31-v, mulla alkaa elämässä ensimmäistä kertaa kaikki olla hyvin. Käyn töissä ja koulussa ja osaan hommani. 2-vuotta seurustellut miehen kanssa, jonka kanssa yhtä vuoristorataa. Rakastaa ja haluaa perheen yhtenä hetkenä, seuraavana jättää. Ei osaa päättää. Pitää mua kynnysmattona, enkä osaa luovuttaa.
Mulla kolmatta kuukautta todella vahva dissosiaatio, itken ja saan paniikkikohtauksia. Mun piti perustaa perhe tuon miehen kanssa, eilen jätti mut taas. Kuulema viimeistä kertaa.
Tänään olis pitänyt alottaa lapsettomuustutkimukset. Värisin ja tärisin siinä yksin ja hoitsu katseli tosi säälivästi. Eihän siitä mitään tule, se mies olisi ollut aika oleellinen. Nyt se siirtyy parhaimmillaan vuosiksi, kunnes on ehkä myöhäistä.
Anteeksi purkautumiseni. Oon vaan aika hiton hukassa enkä tosiaan tajua mihin suuntaan lähteä. Tuntuu niin turhalta kaikki, yksin :(
Eikö sinun kannattaisi kuitenkin käydä läpi tutkimukset? Että tietäisit päästää irti jos et voi saada lapsia. Tai jatkaa sillä linajlla jos voit saada.
Toimenpiteet hoitojen edeltymiseen edellyttää raskaustoivetta eli mies on oleellinen. Yksityiset tekee varmaan toki "huvikseen" jos rahaa on.
Jeesus. Jos kerta olet hukassa niin et varmaan menetäkään mitään, jos annat asialle mahdollisuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jeesus. Jos kerta olet hukassa niin et varmaan menetäkään mitään, jos annat asialle mahdollisuuden.
Mihinkä suuntaan kannattaisi lähteä? Kerro niin seuraan!
Aika pihalla olen. Lasten kasvaminen sentään tuo jonkinlaista lineaarisuuden tunnetta. Minulla pari maisterintutkintoa ja päälle työvoimakoulutusta yhteensä yli kaksi vuotta. Tuntuu epätodelliselta ajatella, että minä olen sen kaiken opiskellut, kun palkallisiin töihin en pääse millään, ainoastaan ilmaistyöpätkiin jos niihinkään. Sitten taas palaan leijumaan ilmavirtojen mukana sinne tänne vailla mitään päämäärän tunnetta. Tolkutan itselleni, että kyllä minulla kunnianhimoakin on pakko ollut joskus olla, kun kuitenkin vaivaa on työllistymisen eteen nähty. Mutta tuntuu että se en ehkä sittenkään ollut minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikös tuo ole siunaus? Enemmän minulla käy sääliksi materiaan ja paikkoihin kiintyneet ihmiset, jotka kuvittelevat jollain tavalla omistavansa ne. Ihminen on täällä vain käymässä eikä mikään paikka todellisuudessa ole koti, vaikka moni niin kuvittelee. Sitä raskaampi niistä paikoista on luopua sitten kun se aika tulee.
Blaablaablaa... Et ymmärrä yhtään mistä aloituksessa on kyse. Siitä, että ap on onneton tilanteeseensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kriisit menee itsestään ohi
Ei mene jos elämäsi on trauman pyörittämää.
Valittavasti näin. Ehkä terapia saattaa auttaa eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Elämä on solmussa ja kaikki vain junnaa paikoillaan. Sitä ei oikein tiedä mistä on tullut tai minne pitäisi mennä tai kuka itse oikeastaan on. Raivostuttaa ja ärsyttää tämä jatkuva ja syvä henkinen hukassaolon tunne.
Minulla on samanlainen olo. Olen aika paljon yksikseni. Se luultavasti voimistaa tuollaisia tuntemuksia. Elämä ei ole mennyt kuten toivoin. En oikein tiedä mitä minun pitäisi tehdä.
Olen ollut tuossa tilanteessa ja olen vähän vieläkin, mutta en ole enää jumissa. Hyväksyin lopulta, ettei minulla ole päämäärää enkä tiedä minne olen menossa. Lakkasin yrittämästä liikaa ja lakkasin asettamasta tavoitteita. Aloin tehdä mitä huvittaa, mikä sillä hetkellä kiinnostaa, seurailla "merkkejä" joita maailma lähettää. Aion jatkaa tällä linjalla, koska se aikaisempi ei toiminut ja nyt olen päätynyt jo sellaisiin paikkoihin, mistä en osannut edes haaveilla. Kannattaa kokeilla!
Google mapsista löytyy kartta, käytä sitä.