Muita, jotka ovat olleet pitkään "poissa" yhteiskunnasta? Vinkkejä uudelleen aloittamiseen? Kokenuksia?

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä äijälle ja kyllä se siitä lähtee!

Muista että joskus pitää mennä vähän epämukavuusalueelle, että voi mennä niitä tavoitteita kohti, joita haluat elämältä. Mainitsemasi uusi teknologia... Ihmiset niitäkin hommia tekee, ja tuskastuttavan moni nytkin työelämässä oleva on ihan pihalla niistä. Mutta ajan oloon suurin osa oppii uutta ja uudet kujeet tulevat tutuiksi.

Muista, että kaiken muun voi opettaa, mutta asennetta ei. Mutta asenne sulla on varmasti kunnossa, ei muuta ku tsemppiä!

Kiitos!

Ehkä tämä on vain uusi epämukavuusalue. Se sana ja asia käytännössä on mulle tuttu. Tämä uusi teknologia on nun epämukavuusalueellani. En luota siihen. Mutta ehkä voisin pitää vanhan kännykän varalla myöskin.

Mä yllätyin viime viikolla, kun muut opiskelijat ottivat powerpoint-esityksestä valokuvia ja mä olin ainoa, joka teki muistiinpanoja vihkoon lyijykynällä. Enkä ole nähnyt yhtäkään piirtoheitintä. Erikoista. Mutta ehkä uusi tapa ei ole välttämättä aina huonompi.

Mä yritän pitää mielialan ja asenteen mahdollisimman positiivisena. Joka tapauksessa haluan mennä eteenpäin.

ap

Kirjoita kirja tästä kaikesta. Luin kirjoituksiasi kuin lyhytnovellia. Etenkin huomiosi, että vanhempasikin ovat menneet digiasioissa eteenpäin JA kokemuksesti powerpoint-esityksestä ovat kuin suoraan elämästäni! Olen varma, että emme ole ainoita, suht nuoria vielä, mutta syystä tai toisesta olleet "poissa" pitkään.

Istuin muutamissa seminaareissa keväällä kuuntelemassa kaikenlaisia mielenkiintoisia asioita. Katselin hämmentyneenä ympärilleni, kun seminaarin osallistujat ottivat kuvia powerpointeista. Kaikilla oli läppärit edessään. Minä raapustin muistiinpanoja!

Kirjoitat hyvin.  Jos voit, niin lakkaa ajattelemasta mitä opiskelukaverisi mahdollisesti miettivät vaatteitasi. Tuskin. Tosin se on sanottava, että kaikenlainen ulkonäkökeskeisyys on räjähtänyt käsiin sosiaalisen median takia. Merkkivaatteet ja -tyyli, muotitietoisuus, jne. Onneksi on olemassa ihmisiä, joille ulkoiset asiat eivät todellakaan ole elämän keskiössä!

Mun poissaolo kaikesta on kestänyt kaksikymmentä vuotta. Olen syrjäytynyt kotiäiti.

Jos sulla ei ole aikoihin ollut kovin paljon tekemistä elämässäsi, varaudu siihen, että äkkinäinen elämänmuutos väsyttää. Väsyttää siis ihan fyysisestikin, ja se voi kestää pitkän aikaa. Se ei ole laiskuutta, masennusta tai jotain fyysistä puutetta tai vaivaa. Älä vain anna sille valtaa ja anna sen vaikuttaa opiskeluusi. Pidä vaikka tarkkaa viikkokalenteria kaikesta, äläkä kasaa liikaa hommia kerralla. Älä pakota itseäsi vaikkapa pyöräilemään päivittäisiä matkoja joka päivä, jos koulupäivän jälkeen kaikki kotityötkin tuntuvat uuvuttavilta. Lisäät tekemistä ja ohjelmaa pikku hiljaa.

Itse olin kolme vuotta työttömänä ja koin opiskelujen alkaessa järkyttävän väsymyksen. En edes ollut kotona ollessa esimerkiksi sellainen, joka olisi valvonut yöt ja nukkunut paljon. Havahduin vain siihen todellisuuteen, että stressinsietokykyni oli madaltunut kotona ollessa. Helposti pitkitin jotain nopeaakin hommaa aivan turhaan. Oli oikeastaan pakko kirjata kalenteriin itselleen lukujärjestys, johon merkitsin jokaisenkin sähköpostin kirjoittamisen. Ja sisulla pakotin aina itseni pysymään suunnitelmissa.

Tämä on pitkästä aikaa tosi mielenkiintoinen ketju täällä. Ymmärrän mitä ap koittaa sanoa. Olen nainen, joka oli viitisen vuotta "ulkona" ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen vaikeaa lapsuuttani oirehtien, syrjäytynyt ja liikuin alkkisporukoissa. Samaan aikaan entiset luokkalaiseni lähtivät opiskelemaan, ulkomaille vaihtoihin, kesätöihin, alkoivat seurustella ja semmoista ilmeisesti normaaliin elämään kuuluvaa.

Loppujen lopuksi sain sen irti itsestäni, että luin itseni eräänä keväänä yliopistoon sisään. Nuo porukat jäivät ja ulkoinen viiteryhmäni vaihtui. Muutamien vuosien aikana oli kuitenkin syntynyt valtava kuilu ja olin ehtinyt etääntyä opiskelijaelämästä niin paljon, että yliopistossa tunsin olevani kummajainen, enkä yhtään kuulunut joukkoon. Vetäydyin muista opiskelijoista, heidän maailmansa tuntui niin puhtoiselta, kapinattomalta ja heistä huokui onnellisuus ja tasainen nuoren elämä. Haalaribileet olivat esimerkiksi mielestäni todella kesyjä ja säädyllisiä, mutta ulospäin muille näytti päinvastaiselta, että olin nyhverö, joka ei uskaltanut mukaan. En kerta kaikkiaan voinut olla niissä piireissä oma itseni, sillä elämä on esimerkiksi koulinut minulle mustan huumorintajun, ja jos joskus kokeilin olla vähän oma itseni, niin toiset kavahtivat hieman taakse päin ja huumorini ei selvästi tavoittanut ketään. Kävin yliopiston läpi sellaisena "kuorena", olemalla vieras itselleni. Minulle jäi lopulta kolme kaveria sieltä, mutta tuttavuudet ovat pinnallisia minuun päin: he eivät tunne todellista minua ja historiaani, mutta he ovat kertoneet avoimesti omasta normaalista historiastaan. Olen joskus ottanut puheeksi varovasti jotain itsestäni, mutta huomannut, että he eivät vain pysty ottamaan vastaan raskaanpuoleisia asioita.

Ilmiselvää, ettei minulla ole verkostoja ja työpaikkojen saannin kanssa ollut ongelmia. En kuitenkaan aio luovuttaa, kun olen taistellut tieni harmaan kiven läpi, joten ei kuin uusiin taisteluihin. Varsinaista neuvoa minulla ei ap:lle ja muille kaltaisille ole, kun itsekään en onnistunut sulautumaan joukkoon. Opiskelu/työelämän ja oman oudon itsensä yhteen sovittamisen yhtälölle vieläkin haen ratkaisua.

Uskon, että meitä on useita, jotka ovat "poissa" yhteiskunnasta. Esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyys  erottaa tehokkaasti yhteiskunnasta. Ja vielä tarkemmin: jos sanot jossain uudessa seurassa olevasi pitkäaikaistyötön, kavahduttaa se muita silminnähden. Vähän kuin sanoisi olleensa vankilassa tai masentuneena hoidoissa suljetulla osastolla.

Masentuneena huomio on kääntynyt itseen ja omaan vointiin. Sitä tarkkailee kehoaan, mielialojaan päivittäin. Ei ole voimia opetella viimeisiä digihienouksia tai muotivaatteita.

Suurtyöttömyys on jatkunut Suomessa kauan. Sitä myöten hätä, lamaannnus, rahahuolet, stressi laajasti. Sanoisin, että uskalla olla armollinen itsellesi.  Kulje hitaasti pienin askelin takaisin yhteiskuntaan. Kaikkien ei tarvitse olla tehokkaita, sosiaalisia, muodikkaita, aikaansaapia tai edes erityisen ahkeria. Normielämää ei ole.

Kivut ja muut ikään liittyvät vaivat ovat eristäneet melko paljon, en kuitenkaan kärsi yksin olosta näin kuten moni luulee.

Huomasin unohtaneeni joitain tärkeitä juttuja.

Millä tasolla vuokrat ovat ym.

Ilman nettiä en olisi selviytynyt.

Vaatteiden ostaminen helpompaa verkkokaupoista jos ei haluakaan näkyä.

Ap, susta tulee jotenkin huippuhyvä fiilis. En osaa muuta kannustavaa tai ohjeita sanoa, mutta sen halusin kertoa. Hyvä sä!! :)

N39