Mita tarkoittaa kaytannossa, etta perhe on tyota tarkeampi? Minkalaisia ratkaisuja tallainen ihminen tekee? Kertokaa mielikuvianne ja odotuksianne.

Käytännössä meillä perheen hyvinvoinnin kannalta pitkällä tähtäimellä molemmat olemme töissä. Eli perheen hyvinvoinnin kannalta ei ole tarpeen olla kotona kaiken aikaa ja kaikkien.

Täälä yksi työssäkäyvä PERHEKESKEINEN äiti!



Ottaa koppaan tollaset lässytykset että kotiäidit on ne jokka VÄLITTÄÄ lapsistaan!



Minulla ja miehelläni oli elämää ennen lapsia, oli kun saatiin lapsia ja on ollut sen jälkeenkin. Työssäkäyminen on arkea. Lapset on hoidossa ja kun sairastuu, ollaan miehen kanssa vuorotellen lapsia hoitamassa.



Meillä ei ole mitään matkoja, ei hienoja laitteita. Ihan perusasiat ja lainaa pankista.



Säälittää miksi kotiäidit koittaa AINA jaksaa parantaa oloaan saamalla toisten fiilikset paskoiksi. Joo, olen töissä ollut kun lapsi oli 10 kk. Lastani en sitten jonkun mukaan rakasta. Kiitti siitä! Joku tässä on se tunteeton paska, kukahan???

Hei 27, jos äiti käytännössä elättää perheen eikä isän tuloilla tulla toimeen tai ne ovat epävarmat, eikö lapsille ole parempi että äitikin käy töissä, niin että saadaan edes leipää taloon?

että toinen meistä menee töihin kukonlaulun aikaan ja lähtee pois klo 15 hakemaan lapsia, toinen vie lapset aamuisin n. klo 8.30 hoitoon, tulee sitten myöhempään töistä. Mies on myös osittaisella hoitovapaalla. Lisäksi sekä minä että mies olemme olleet hoitovapaalla lasten ollessa pienempiä (nuorempi tosin joutui lähtemään hoitoon jo vajaa pari vuotiaana). Meillä käy myös siivoja -eipähän mene siihen aikaa (eikä kumpikaan siivoamisesta niin välitä).



Illat ja viikonloput menevät pitkälti lasten ehdoilla ja yhdessä puuhastelemme kaikenlaista. Kummallakaan meillä ei ole kodin ulkopuolisia harrastuksia, vaan harrastukset ovat hoidettavissa silloin, kun se lasten puolesta sopii (ts. juokseminen, lukeminen, puutarhan hoito...). Meillä molemmilla on vielä työ, joka voisi ns. viedä kokonaan, mutta pakko (ja halu) tehdä valintoja ts. töistä on nyt vain lähdettävä ajoissa.

Se ei silti tarkoita, ettei työKIN saisi olla tärkeää, vaikka perhe menee merkittävissä valintatilanteissa ehdottomasti aina työn edelle. Onkin ihan absurdi ajatus, että esim. kotiäitiyttä voitaisiin pitää mittarina tällaisessa asiassa :O Silloinhan kukaan perheellinen ei saisi koskaan palata työelämään, koska kyllä ne isommatkin lapset tarvitsevat molempia vanhempiaan... murrosikäisistä puhumattakaan! Ja kyllä se perhe useimmille on tärkein asia elämässä työelämään palaamisen jälkeenkin, jopa " uraihmisille" . Elämäänsä on yleensä esim. helpompaa alkaa rakentaa alusta uudestaan, jos menettää ennemmin työnsä kuin koko perheensä. Ja jälkimmäisessä tapauksessa se paljon parjattu työ saattaa pitää pinnalla, vaikka onkin ollut vähemmän tärkeää.

Tästä ajatusketjusta tulikin mieleen, että valtaosalle onneksi taitaa työn ja perheen väliin mahtua muitakin asioita, jotka ovat aidosti tärkeitä: omat sisarukset, vanhemmat, läheiset ystävät. Vaikka heille ei välttämättä jää perheen ja työn jaloissa juurikaan aikaa, menisi heidän kriisinsä taatusti työmurheiden ohi. Vai kuka on jäänyt pois esim. äitinsä hautajaisista, pienen tyttärensä sädehoidosta tai oman miehensä väitöstilaisuudesta pelkän työesteen takia? Kaikki nämä esimerkit olivat keskenään eriarvoisia, mutta kuvailee aitoja ja isoja valintatilanteita, jolloin työ harvoin menee läheisten edelle.

Bongasinkin kolme vastausta, joiden kanssa olen samoilla linjoilla:

Mun mies on työnarkomaani ja erittäin paljon poissa kotoa työmatkojen takia. - - - Silti koen, että miehelleni perhe on työtä tärkeämpää.

Yksinkertaistettuna sitä, että perheemme etu menee isoissa kysymyksissä aina työpaikan edun edelle. Työkin voi olla toisille tärkeää, vaikka perhe menisi arvomaailmassa selvänä ykkösenä. Ja ne käytännönvalinnat voivat näkyä muutenkin kuin numeruksina!

Perhekeskeisyyttä ei minusta ainakaan ole se, että äitien täytyy jäädä kotiin vuosiksi vaikka hampaat irvessä. - - - Perhekeskeisyys on mielestäni sitä, että pyritään ratkaisuihin, jossa kaikkien perheen jäsenten tarpeet otetaan huomioon ja että koko perhe on tyytyväinen.

Jokainen sumplii omalle perheelle sopivalla tavalla omat valintansa, pääasia kai on, että arvot on kohdallaan ja sydän paikallaan. Eli en tod. lähtisi tekemään mitään listaa perhekeskeisistä tai -vastaisista toimintatavoista, huh mikä ajatuskin... suorastaan perhevastainen ;) Niin kauan kuin perhe voi hyvin, on arvot ainakin kohdallaan.



Miksi ylipäänsä normiperheessä pitäisi tehdä erityisjärjestelyjä? Onhan kautta aikojen työ ollut ihan normaali osa tavallista arkielämää, myös perheellisille. Ja jopa niille uraihmisille. Ymmärrän, että esim. jonkun perheenjäsenen ollessa vakavasti sairas joudutaan miettimään myös käytännönjärjestelyjä uudella tavalla, mutta normitilanteessa kaikki hössötys on turhaa.

melba:

Käytännössä meillä myös elellään suht vaatimattomasti, joten jos jotain erityistä tulee elämään, niin voimme elellä ihan hyvin toisen palkalla jonkin aikaa ja tarvittaessa voimme sitten vaikka realisoida omaisuutta, jotta sitä pystyy jatkamaan. Lisäksi olemme rytmittäneet esim. omia työpäiviämme (sekä exän että nyt lapsen isäpuolen kanssa) niin, että lapsen hoitopäivät eivät ole olleet juuri koskaan yli 7 tuntia. Lisäksi työt on valittu niin ettei ole paljon esim. matkustusta.

Ei kai se nyt mitään kovin vaatimatonta elämää ole jos seitsenkuisella lapsella on seitsemän välikausihaalaria....

Seitsemän? Oikeastiko? Mä luulin, että meillä on kolme - yksi 80 cm keväälle ja toinen 86 syksylle ja lisäksi yksi käytettynä ostettu 80 cm. Vuoden aikana meillä voi kyllä hyvinkin olla 7 haalaria, varsinkin kun tuo 0-12 kk kasvaa keskimäärin varmaan 30 cm, niin siinä jää moni haalari pieneksi.



Joo, no mutta oikeasti se meidän vaatimattomuus on enemmänkin sitä, että asumme tuloihimme nähden varmaan vaatimattomasti - en tiedä ketään perhettä, joka näillä tuloilla asuisi kahden lapsen kanssa DDRää muistuttavassa lähiössä kolmiossa. Joidenkin mielestä se on tosi huolestuttavaa, melkeinhän siitä voisi lastensuojeluilmoituksen tehdä, kun pienemmälle ei ole omaa huonetta. Kaukana vaatimattomasta taas on se, että meillä on kaksi autoa, mutta sekin on arvovalinta, juuri lapsien kanssa olevan määrän maksimoimiseksi.

se tarkoittaa sitä, että lapset tulevat lähes aina ennen meitä vanhempia. Mies on työssä ja äiti hoitaa kotona lapsia opeskellen samalla maisteriksi. Näin koen, että saan ikään kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla: saan todella olla lasteni kanssa, mutta myös etenen omalla " urallani" . Kun paperit on kädessä, lapset jo riittävän ikäisiä hoitoon. Työssäni päivät tulevat olemaan lyyitä, joten hoitopäivät silloinkin korkeintaan 6 tuntisia.



Iltajuoksut on minimoitu, etenkin työssäkäyvän isän osalta. Minä viiletän iltaisin toisinaan harrastuksissakin, mutta aktiivisten menojen aika on kun lapset ovat isompia. Elämme perhekeskeisesti, mutta tapaamme paljon muita ihmisiä. Käymme toki mys joskus ulkona yhdessä ymv, mutta silloinkin lapsia hoitaa kotonamme mummu, läheinen ja rakas.



Koen, että useimmat sanovat surutta, että lapset ovat heidän elämässään prioriteettiu numero yksi. Huolestuttavan harvoin tämä vain perheen arjessa näkyy. En hetkeäkään epäile, etteikö omat lapset olisi kaikille maailman tärkeimpiä, mutta arvostan todella niitä, joiden elämässä se myös näkyy. Ei tämä opiskelurumbakaan helppoa ole kotiäitinä. Koen kuitenkin eläväni nyt elämäni parasta aikaa:) Myöhemmin minun ei tarvitse katsoa taaksepäin ja katua aikaa, jota EN viettänyt lasteni kanssa.

työajat ovat 8-16. Molemmat vanhemmat ovat olleet hoitovapaalla yli puoli vuotta per lapsi, lisäksi mies jatkaa osa-aika hoitovapaalla. Puuhaillaan ja matkustellaan pääasiassa lasten kanssa.

T. uramiehen työssäkäyvä vaimo

muiden vastauksia:



Meillä olin kotona 4 v, kunnes nuorempi lapsi oli himpun vaille 3 v. Sen jälkeen olen tehnyt kohta 4 v osittaista hoitovapaata. Lisäksi kouluttauduin alalle, jolla saa olla koululaisten kanssa loma-ajat kotona.



Nyt vähän tympii oman alan " urattomuus" ja huono palkka. Olisin ehkä kuitenkin halunnut haastavamman työn, mutta tosi asiassa en olisi valmis tinkimään perheen kanssa vietetystä ajasta työn hyväksi.



Mies tekee sitten enemmän töitä, mutta on kieltäytynyt parista työtarjouksesta perheen hyväksi.

Mies ei tee ylitöitä, ei kestittele asiakkaita iltaisin, ei osallistu viikonloppukokouksiin. On myyntipäällikkö.

Minä olen kotiäiti vaikka hoitovapaa on jo loppu.

Kaikki eivät voi jättäytyä yhteiskunnan varaan. Eikä se, että haluaa elättää itsensä ja perheensä käymällä töissä kodin ulkopuolella voi tarkoittaa sitä, että perhe ei olisi tärkeä.



Itse olen korkeasti koulutettu ja työskentelen vaativassa asiantuntijatehtävässä, mikä tarkoittaa myös matkustamista työn merkeissä. Mutta siitä huolimatta perhe menee töiden edelle. Tänäänkin minun olisi pitänyt lähteä parin päivän työmatkalle, mutta koska lapsi sairastui, jäin kotiin ja peruin sovitut tapaamiset. Työnantaja tuskin ilahtui, mutta tämä on elämää. Koen, etten kuitenkaan olisi voinut antaa täyttä työpanostani, koska ajatukseni olisivat olleet kotona sairaan lapsen luona.



Elämä ei ole mustavalkoista. Sitä voi ihan aikuisten oikeasti olla sekä hyvä äiti että hyvä työntekijä. Siitä huolimatta tiedän, että kotona olen korvaamaton, mutta työpaikalla en.

hän ei rojahda vaan olohuoneen sohvalle töistä kotiin päästyään vaan oikeasti seurustelee ja touhuaa perheen kanssa yhdessä. Esim. isä antaa lasten tulla syliinsä ja touhuaa heidän kanssaan eikä aja heitä pois koska on niin väsynyt.



Ihminen jolle perhe on työtä tärkeämpi myös tulee töistä kotiin mahdollisimman pikaisesti, pyrkii pitämään työn kuluttaman ajan kohtuullisena eikä puhu työasioista/tee töitä kotona.

että tingimme koko perhe elintasosta että sain olla 3v lasten kanssa kotona. Lainat oli pakko maksaa, joten työskentelin sitten keikkatyönä yövuoroja, jolloin mies hoiti lapsia. Voi niitä aikoja. Nyt kun olen yh-ei voi samalla tavalla panostaa aikaa lapsiin (jostain parisuhteista nyt puhumattakaan).

Mun mielestä koko vertailu on ihan turhaa, en tiedä ketään ihmistä jolle työ olisi tärkeämpi kuin perhe. Itse en aseta näitä kahta mitenkään edes samalle viivalle. Molemmat ovat hyvin tärkeitä, mutta ei epäilystäkään kumman valitsisi jos olisi pakko!

Siis että ylipäätään jos molemmat kouluttautuneet vanhemmat ovat normaalissa vastuullisessa (ajoittain myös matkoja ja ylityötä vaativassa) päivätyössä, työ on tärkeämpi kuin perhe. Ei pidä paikkaansa.

On myös sopinut, että menee tuntia aikaisemmin töihin, että vastaavasti pääsee aikaisemmin kotiin. Näin jää enemmän yhteistä aikaa lasten kanssa. Mies on pitänyt isäkuukaudet, vaikka selvästi työnantaja ei tykännyt.



Itse olen kotona, kunnes nuorempi täyttää kolme. Sen jälkeenkään en varmaan mene koulutustani vastaavaan työhön, sillä siinä ei ole osa-aika mahdollisuutta. Ehkä menen kaupan kassalle muutamaksi vuodeksi.



Meistä ollaan sanottu, että eletään lasten ehdoilla ja työ ja raha tulee vasta toisena. Mielestäni ei olla tehty mitään suuria uhrauksia.

vaikkei kaikki kolmea vuotta kotona ole jne.



Itse aloitin keikkailutyöt molempien lasten ollessa 9kk ja palaan töihin täysipäiväisesti kuopuksen ollessa 1v. Kytllä, perhe on minulle tärkein ja minun perheeseeni kuuluu myös mies joka haluaa olla lasten kanssa kotona. Ja lopulta kuopuskin menee hoitoon 1,5v iässä, systeemi joka sopii parhaiten meidän perheelle.



Minun mielestäni mikään imetys tai töihinpaluun ajankohta ei ole mittari siitä kuinka tärkeä perhe ihmiselle on, tilanteet on niin erilaisia. Jos perheen tärkeyttä todellakin mitataan kotonaolovuosina niin harvan mies täällä välittää perheestään pätkääkään :/



Niin, itselle perheen tärkeys näkyy siinä että hoidan lapseni niin hyvin kuin pystyn, pyrimme järjestämään meille perheen yhteistä aikaa (vaikka sitten vuorotöiden avulla). Lasten kanssa touhutaan, leikitään ja sylitellään. Yksi tärkeä asia perheen merkityksellisyydessä on myös miehen kanssa viertetty kahdenkeskeinen aika.