Muita, jotka joutuivat jo lapsena olemaan reippaita ”pikkuaikuisia”

Kuuntelin pienestä asti vanhempien katkeria tilityksiä mm lapsuudestaan ja toisistaan ja kuolemanhalustaan. Nykyisin minulla ei tietenkään ole lapsia ja muutenkin haluan niin vähän vastuuta kuin mahdollista, ja haluan elämän olevan helppoa ja hauskaa.

Ilmeni lapsuudessa turvattomuuden tunteena ja siitä jäi aikuisuuteen asti ajatus siitä että kaikki pitää hoitaa itse, ei voi turvautua kehenkään.

Omia lapsiani olen yrittänyt tukea ja kehottanut kertomaan jos joku asia painaa tai on avun tarvetta tai jotain. Ettei tarvitse sinnitellä yksin.

Otin mielelläni vastuuta 8-9-vuotiaasta lähtien. Sitä ennen kärsin varsinkin alle 5-vuotiaana psyykkisen kautta fyysisesti. Vedin hiuksia päästäni ja join vettä niin että munuaiset kirkui. Viimeksi mainitusta vanhemmat saivat tietää vasta kun aikuisena kerroin. Turvonnut oli sama kuin lihava.

Vierailija kirjoitti:

Otin mielelläni vastuuta 8-9-vuotiaasta lähtien. Sitä ennen kärsin varsinkin alle 5-vuotiaana psyykkisen kautta fyysisesti. Vedin hiuksia päästäni ja join vettä niin että munuaiset kirkui. Viimeksi mainitusta vanhemmat saivat tietää vasta kun aikuisena kerroin. Turvonnut oli sama kuin lihava.

Miksi teit noin lapsena? Kuulostaa oudolta...

Up

Äitini ei koskaan kannustanut minua missään eikä mihinkään, kertoi/käskytti vaan tekemään ja toimimaan. Ja pakollisethan minä tein. Enpä osannut toimia toisinkaan. Nykyään olen erittäin huono hoitamaan asioitani, jotain taantumista ilmeisesti. Ero lasten isästä oli kamalaa, ja sen jälkeen kaiken hoitaminen yksin oli liikaa, mutta en osannut pyytää apua, kun olin oppinut, että itse pitää kaikessa pärjätä. Sairastuin.

Olin pienenä pikkuaikuinen ja isona nyt vielä reippaampi isoaikuinen. Hyvin menee, ei valittamista. En tosin pidä valittajista, joita n. 70% aikuisista on.

Meillä on tästä ihan sukupolvien jatkumo. Isoäiti joutui hoitamaan kaiken yksin 7-vuotiaasta, kun äitinsä kuoli ja isä oli kykenemätön. Isoäiti kun sai omia lapsia eli äitini, oirehti hän masennuksella ym. ja vaati myös minun äidiltäni että tämän piti hoitaa asiat itse ja olla reipas hyvin pienestä. Omasta lapsuudesta muistan myös sen miten aina piti olla kiltti ja reipas ja niinhän minä olinkin. Vaikka siis ongelma on "lieventynyt" sukupolvelta toiselle, on se selvästi edelleen nähtävissä.

Minä myös vaadin omilta lapsiltani liian paljon reippautta ym, kunnes aloin tiedostamaan asian ja tunnistamaan sen itsessäni + ymmärtämään syitä siihen. Nyt olen tietoisesti koittanut toimia toisin omien lasteni kanssa, toivottavasti ei ole liian myöhäistä...

Miten tämä sitten näkyy minussa nyt aikuisena. Juuri siten etten ole koskaan kertonut ongelmistani kenellekkään ja aika yrittänyt vaan pärjätä itse. Ja olenkin pärjännyt. Mutta yksinäistä se on välillä ollut. Ihan vasta viime vuosina olen antanut itselleni luvan olla heikko ja epäonnistua myös "julkisesti".

Vanhempien eron aikaan olin 12-vuotias ja minun täytyi alkaa huolehtia pikkusiskoistani, kun äitini oli töissä aamusta myöhään iltaan. Siivosin, tein ruokaa jne. siihen asti, että muutin kotoa 20-vuotiaana. Muuten ihan hyvä lapsuus. Mutta nyt huomaan 30-vuotiaana, että en haluaisi yhtään ylimääräistä vastuuta vaan elää yksin ja vapaana. Esim. idea omista lapsista ahdistaa suunnattomasti: pitäisi palata siihen elämään, jota teininä elin. En kyllä ole varma, liittyykö juuri siihen.

Vanhemmat oli juoppoja, huolehdin pikkusisaruksista, tein ruokaa ja pesin pyykkiä ala-asteikäisenä aivan liikaa. Nykyään imen joskus tuttia ja oleilen kotonani vaipoissa noin kerran kuussa (adult baby ilmiöstä kyse) kun en saanut koskaan olla lapsi. Pidän ihmiset etäällä itsestäni, tuntuu että sydämeni on jotenkin kovettunut. Sylettää, ja olen hieman katkeroitunutkin. Ura etenee sentään hyvin

N27

Paljon ne väittää mutta ei mitään tälläistä oikeasti ole.

Jouduin huolehtimaan äidistä nuorena, kun hänellä oli mielenterveysongelmia. Nyt olen ehkä vähän lykännyt sitoutumsita kun olen halunnut elää menetettyä nuoruutta, mutta ei muuten kai vaikuta erityisemmin

Ei saanut itkeä tai näyttää pahaa mieltä. Häpäistiin ja rää`yttiin sylki lentäen ihan yllättäen ilman että olisi itse voinut mitenkään vaikuttaa asiaan.

Aina olin muka jollain tavalla häpäissyt vanhempani toisten silmissä, vaikka jälkikäteen aikuisena asioita miettiessäni, en todellakaan ollut.

Kelpasin vain jos suoritin täydellisyyttä. Ihmisenä ja lapsena en ollut mitään, enkä koskaan oppinut pitämään itseäni arvokkaana ihmisenä. En minkään arvoisena.

Annoin kaikkien hyväksikäyttää itseäni ja siedin aivan sairasta kiusaamista ja väkivaltaa. En ollut puolustamisen arvoinen lapsena, miksi olisin isompanakaan hakenut apua tai puolustanut itseäni.

Tekopyhät uskovaiset vanhemmat ansaitsevat minulta nykyään pelkän syvän halveksunnan.