Mikä on, kun ihastuu kaikkiin ihmisiin, jotka ovat ystävällisiä muuten vaan tai tylnsä vuoksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvä että olet herännyt pohtimaan asiaa. Omalta kohdaltani sanoisin näin että vuosien varrella ollut esim. yksinäisiä miehiä tuttuina tai kavereina ja nykyään joitakin Facessa. Heidän yksinäisyys surettaa ja haluaisin olla ystävällinen mutta joudun olemaan vain hieman viileän kohtelias koska yhtään jos enemmän ystävällisempi niin miehet tarttuvat ja tarrautuvat siihen kuin 'viimeiseen oljen korteen' eli tulkitsevat empatian että olisin heistä kiinnostunut jne. Eli sitä joutuu olemaan hieman 'tyly' jottei omaa ymmärrystä esim. yksinäisyydestä tulkita väärin.

Löydätkö lapsuudestasi hylkäämistä tai etäistä käytöstä vanhempien osalta? 

Voi ei. Onneksi olen itse onnistunut toistaiseksi piilottamaan omat ihastukseni ja "ylitulkintani" toisten empaattisuudesta. 

Lapsuudessani ei ole hylkäämisiä tai etäistä käytöstä, päinvastoin olen saanut paljon läheisyyttä ja huomiota nin vanhemmiltani kuin isovanhemmiltanikin. 

Sen sijaan viimeiset 7 vuotta olen ollut parisuhteessa miehen kanssa, joka on hyvin epäempaattinen. Olen siis edelleen, mikä on toki syy siihen, etten ole yrittänyt lähestyä ihustuksen kohteitani - ainoastaan haaveillut heistä salaa.

Voisiko empatian ja kiltteyden puute nykyisessä suhteessani olla syy siihen, että etsin näitä ominaisuuksia muista ihmisistä, joka sitten johtaa myös ihastumisiin? Lisänä myös se, että isääni lukuunottamatta kaikki lapsuuteni läheiset, läheisyyttä ja huomiota antaneet aikuiset (äiti ja isovanhemmat), ovat kuolleet.

ap

Selvästi se tarve tulee siitä, että oma parisuhde on kylmä. Nyt mieti miksi olisit noin epäreilussa suhteessa...? ? (Kuolemaan liittyviä asioita ja ihmissuhde- ja tunnedynamiikkaa pitää päästä purkamaan ammattiauttajalla. )

Ehkä ongelmasi ei ole noissa ihastumisissa, vaan jatkuva ihastumisen tarve yrittää kertoa sulle siitä todellisesta ongelmasta: siitä millaisessa parisuhteessa elät.

Vai olitko samanlainen jo ennen suhdettanne?

Miulla oli yks kaveri semmonen että luuli aina kun joku oli ystävällinen hälle (esim.pitää vaikka ovea auki hälle, tai sitten tilanne missä jonkun kanssa tulee katsekontakti) niin tämä ihminen on ihastunut häneen, aina jälkikäteen

innoissaan supatti miten tuo ihminen tuijotti

Ihailevasti ja ihastu häneen! 😳

Ikinä ei voinu olla syynä se että että tämä avulias ihminen on kohtelias jne

Vierailija kirjoitti:

Miulla oli yks kaveri semmonen että luuli aina kun joku oli ystävällinen hälle (esim.pitää vaikka ovea auki hälle, tai sitten tilanne missä jonkun kanssa tulee katsekontakti) niin tämä ihminen on ihastunut häneen, aina jälkikäteen

innoissaan supatti miten tuo ihminen tuijotti

Ihailevasti ja ihastu häneen! 😳

Ikinä ei voinu olla syynä se että että tämä avulias ihminen on kohtelias jne

Oi voi, onneksi minulla ei ole ollut tätäkä ongelmaa. Sen sijaan mietin "miksei tuo ihana kohtelias ihminen voisi ihastua minuun" :(

ap

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ongelmasi ei ole noissa ihastumisissa, vaan jatkuva ihastumisen tarve yrittää kertoa sulle siitä todellisesta ongelmasta: siitä millaisessa parisuhteessa elät.

Vai olitko samanlainen jo ennen suhdettanne?

Tämä on varmasti aivan totta. Tosin olen ollut tällainen jo ennen nykyistä suhdettanikin; helposti ihastuvaa sorttia, joka haaveilee ja maalailee mielikuvia. Ymmärrän sen, että ne ova nimenomaan mielikuvia, eivät todellisuutta. Jos joku on empaattinen ja ystävällinen minua kohtaan, ei se tarkoita sitä, että hän olisi kumppanina samanlainen.

Huomaan itsessäni myös sitä vikaa, että ryhdyn helposti vakavampaan suhteeseen ihan sama kenen kanssa, kunhan se vastapuoli vaan osoittaa kiinnostusta minua kohtaan. Sen vuoksi olen päätynyt muutamaan minulle epäsopivaan suhteeseen, kuten nykyiseeni. Sitten olen "loukussa" ja haaveilen, että saisin vielä jonakin päivänä taas ihanan kiltin ja empaattisen kumppanin, joka halaa pyytämättä eikä töki vaikeina hetkinä.

ap

Sun puoliso tässä vaikuttaa olevan isompi ongelma kuin omat ihastumisesi. Empatiakyvyttömyys, tylyys ja tunnekylmyys ei kuulu terveeseen parisuhteeseen. Lyhyesti sanottuna: JSSAP.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on samanlainen. Ei vain tyydy hiljaa ihailemaan, vaan etsii puhelinnumeron ja alkaa häiriköidä viesteillä - ihme ettei kukaan ole tehnyt rikosilmoitusta.

Mitä ihmettä, kuinka hyväksyt tällaisen toiminnan?

Ilmoittaudun kohtalotoveriksesi... Mikäli teillä ei vielä ole lapsia, suosittelen eroamaan, vaikka se melko radikaalilta kuulostaakin. Avainasia on puolison epäsopivuus eikä se, että empaattiset ja kiltit ihmiset vetävät sinua puoleensa. Empatian tarve on joillain (minullakin) niin suuri, että jos sitä aukkoa ei puoliso välitä täyttää, niin vähitellen menee rikki. Pahinta mitä voi käydä on että muuttuu itse katkeraksi. Minäkin olen elämässäni tottunut valtaosin vain lämpimiin, empaattisiin ja kiltteihin lähimmäisiin, enkä voi millään ymmärtää kylmää ja epäempaattista puolisoani. Vaikkei hän tarkoittaisikaan mitään pahaa, saa hän minut tuntemaan itseni ei-rakastetuksi ja hylätyksi, näkymättömäksi. Sitten tarraudun unelmoimaan kohtaamistani lempeistä ihmisistä ja siitä, kuinka onnellinen olisin sellaisen ihmisen kanssa, joka *näkisi* minut ja osaisi vastata tunteisiini kuten itse haluan vastata muiden tunteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Ilmoittaudun kohtalotoveriksesi... Mikäli teillä ei vielä ole lapsia, suosittelen eroamaan, vaikka se melko radikaalilta kuulostaakin. Avainasia on puolison epäsopivuus eikä se, että empaattiset ja kiltit ihmiset vetävät sinua puoleensa. Empatian tarve on joillain (minullakin) niin suuri, että jos sitä aukkoa ei puoliso välitä täyttää, niin vähitellen menee rikki. Pahinta mitä voi käydä on että muuttuu itse katkeraksi. Minäkin olen elämässäni tottunut valtaosin vain lämpimiin, empaattisiin ja kiltteihin lähimmäisiin, enkä voi millään ymmärtää kylmää ja epäempaattista puolisoani. Vaikkei hän tarkoittaisikaan mitään pahaa, saa hän minut tuntemaan itseni ei-rakastetuksi ja hylätyksi, näkymättömäksi. Sitten tarraudun unelmoimaan kohtaamistani lempeistä ihmisistä ja siitä, kuinka onnellinen olisin sellaisen ihmisen kanssa, joka *näkisi* minut ja osaisi vastata tunteisiini kuten itse haluan vastata muiden tunteisiin.

Kiitos kirjoituksestasi kohtalotoverini. Tekstisi oli kuin omasta suustani.

Kyse on nimenomaan puolison epäsopivuudesta. Joillekin epäempaattinen ja "kylmä" on ideaali, toisille se on helvettiä. Oma tunnekylmä kumppanini ei voi ymmärtää minun läheisyydenkaipuuta, tunteikkuutta ja "herkkänahkaisuutta" (kuten hän tapaa sanoa). Olen yhtä epäsopiva hänelle kuin hän minulle. Silti roikumme tässä suhteessa.

Pelkään, etten saa uutta suhdetta ja kumppania. Ainakaan sellaista lämmintä ja lempeää ihmistä, jota kaipaan. Toisaalta surettaa ajatus, että tyydyn nykyiseen suhteeseeni loppuelmäkseni ja ihastun milloin kehenkin kilttiin vastaantulijaan. Ihan kuin olisin pakotettu olemaan tässä suhteessa, en ymmärrä itseäni. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Onko se paha asia? Voihan ihmisistä pitää ja heistä olla kiinnostunut ilman että heihin takertuu tai alkaa sänkyhommiin.

Se että viehättyy ihmisistä, näkee heissä jotain kaunista ja rakastamisenarvoista, on harvinainen ja hieno lahja.

Olen lukenut että mm. narsisti ja myös psykopaatit tunnistavat vaistomaisesti toisensa ja viehättyvät usein toisistaan. Eivät yleensä parisuhteeseen asti.

Ehkä sinäkin viehätyt poikkeuksellisen herkistä empaatikoista. Löydät heistä sielunveljeyttä. Tunnistatte toisenne vaistomaisesti "samaa maata" oleviksi.

Tämä on kyllä kaunis ajatus, mutta onkohan aivan totta?

Vierailija kirjoitti:

Asperger

?

Vierailija kirjoitti:

Hyvä että olet herännyt pohtimaan asiaa. Omalta kohdaltani sanoisin näin että vuosien varrella ollut esim. yksinäisiä miehiä tuttuina tai kavereina ja nykyään joitakin Facessa. Heidän yksinäisyys surettaa ja haluaisin olla ystävällinen mutta joudun olemaan vain hieman viileän kohtelias koska yhtään jos enemmän ystävällisempi niin miehet tarttuvat ja tarrautuvat siihen kuin 'viimeiseen oljen korteen' eli tulkitsevat empatian että olisin heistä kiinnostunut jne. Eli sitä joutuu olemaan hieman 'tyly' jottei omaa ymmärrystä esim. yksinäisyydestä tulkita väärin.

Löydätkö lapsuudestasi hylkäämistä tai etäistä käytöstä vanhempien osalta? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmoittaudun kohtalotoveriksesi... Mikäli teillä ei vielä ole lapsia, suosittelen eroamaan, vaikka se melko radikaalilta kuulostaakin. Avainasia on puolison epäsopivuus eikä se, että empaattiset ja kiltit ihmiset vetävät sinua puoleensa. Empatian tarve on joillain (minullakin) niin suuri, että jos sitä aukkoa ei puoliso välitä täyttää, niin vähitellen menee rikki. Pahinta mitä voi käydä on että muuttuu itse katkeraksi. Minäkin olen elämässäni tottunut valtaosin vain lämpimiin, empaattisiin ja kiltteihin lähimmäisiin, enkä voi millään ymmärtää kylmää ja epäempaattista puolisoani. Vaikkei hän tarkoittaisikaan mitään pahaa, saa hän minut tuntemaan itseni ei-rakastetuksi ja hylätyksi, näkymättömäksi. Sitten tarraudun unelmoimaan kohtaamistani lempeistä ihmisistä ja siitä, kuinka onnellinen olisin sellaisen ihmisen kanssa, joka *näkisi* minut ja osaisi vastata tunteisiini kuten itse haluan vastata muiden tunteisiin.

Kiitos kirjoituksestasi kohtalotoverini. Tekstisi oli kuin omasta suustani.

Kyse on nimenomaan puolison epäsopivuudesta. Joillekin epäempaattinen ja "kylmä" on ideaali, toisille se on helvettiä. Oma tunnekylmä kumppanini ei voi ymmärtää minun läheisyydenkaipuuta, tunteikkuutta ja "herkkänahkaisuutta" (kuten hän tapaa sanoa). Olen yhtä epäsopiva hänelle kuin hän minulle. Silti roikumme tässä suhteessa.

Pelkään, etten saa uutta suhdetta ja kumppania. Ainakaan sellaista lämmintä ja lempeää ihmistä, jota kaipaan. Toisaalta surettaa ajatus, että tyydyn nykyiseen suhteeseeni loppuelmäkseni ja ihastun milloin kehenkin kilttiin vastaantulijaan. Ihan kuin olisin pakotettu olemaan tässä suhteessa, en ymmärrä itseäni. 

ap

Juurikin noin. Siis en tietenkään pysty (omista lähtökohdistani johtuen) uskomaan, että joku nimenomaan haluaisi etäisen ja viileän kumppanin, mutta ymmärrän sen, että kaikilla ei ole sama "rakkauden kieli" eikä samat tarpeet. Uskoisin, että oma lämmönkaipuuni juontuu nimenomaan siitä, että sain nauttia empatiasta ja loputtomasta rakkaudesta lapsena ja nuorena äitini ja isoäitini ja muiden läheisteni kautta. Rakkaus osoitettiin pyytettömyydellä, sanoilla, teoilla, ymmärryksellä, kosketuksella, katseella, viimeisenä lahjoilla, mutta niilläkin. Puolisoni tyytyy lahjomaan silloin tällöin ja muuta kieltä ei ole. Hän ei kaipaa edes seuraani. Hänhän on yhtä tyytymätön tilanteeseen tietysti, kuin minäkin. Hänelle näyttäydyn heikkona ja riippuvaisena, vaikka oikeasti herkkyys on vahvuus, ja haluaisin saada vain vastakaikua ja tulla nähdyksi tätä kautta.

Meillä on lapsia, siksi olen ollut kykenemätön lähtemään. Älä sinä jää, jos sinun ei tarvitse. Mieti, millaisen kasvatuksen haluat aikanaan omille lapsillesi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmoittaudun kohtalotoveriksesi... Mikäli teillä ei vielä ole lapsia, suosittelen eroamaan, vaikka se melko radikaalilta kuulostaakin. Avainasia on puolison epäsopivuus eikä se, että empaattiset ja kiltit ihmiset vetävät sinua puoleensa. Empatian tarve on joillain (minullakin) niin suuri, että jos sitä aukkoa ei puoliso välitä täyttää, niin vähitellen menee rikki. Pahinta mitä voi käydä on että muuttuu itse katkeraksi. Minäkin olen elämässäni tottunut valtaosin vain lämpimiin, empaattisiin ja kiltteihin lähimmäisiin, enkä voi millään ymmärtää kylmää ja epäempaattista puolisoani. Vaikkei hän tarkoittaisikaan mitään pahaa, saa hän minut tuntemaan itseni ei-rakastetuksi ja hylätyksi, näkymättömäksi. Sitten tarraudun unelmoimaan kohtaamistani lempeistä ihmisistä ja siitä, kuinka onnellinen olisin sellaisen ihmisen kanssa, joka *näkisi* minut ja osaisi vastata tunteisiini kuten itse haluan vastata muiden tunteisiin.

Kiitos kirjoituksestasi kohtalotoverini. Tekstisi oli kuin omasta suustani.

Kyse on nimenomaan puolison epäsopivuudesta. Joillekin epäempaattinen ja "kylmä" on ideaali, toisille se on helvettiä. Oma tunnekylmä kumppanini ei voi ymmärtää minun läheisyydenkaipuuta, tunteikkuutta ja "herkkänahkaisuutta" (kuten hän tapaa sanoa). Olen yhtä epäsopiva hänelle kuin hän minulle. Silti roikumme tässä suhteessa.

Pelkään, etten saa uutta suhdetta ja kumppania. Ainakaan sellaista lämmintä ja lempeää ihmistä, jota kaipaan. Toisaalta surettaa ajatus, että tyydyn nykyiseen suhteeseeni loppuelmäkseni ja ihastun milloin kehenkin kilttiin vastaantulijaan. Ihan kuin olisin pakotettu olemaan tässä suhteessa, en ymmärrä itseäni. 

ap

Juurikin noin. Siis en tietenkään pysty (omista lähtökohdistani johtuen) uskomaan, että joku nimenomaan haluaisi etäisen ja viileän kumppanin, mutta ymmärrän sen, että kaikilla ei ole sama "rakkauden kieli" eikä samat tarpeet. Uskoisin, että oma lämmönkaipuuni juontuu nimenomaan siitä, että sain nauttia empatiasta ja loputtomasta rakkaudesta lapsena ja nuorena äitini ja isoäitini ja muiden läheisteni kautta. Rakkaus osoitettiin pyytettömyydellä, sanoilla, teoilla, ymmärryksellä, kosketuksella, katseella, viimeisenä lahjoilla, mutta niilläkin. Puolisoni tyytyy lahjomaan silloin tällöin ja muuta kieltä ei ole. Hän ei kaipaa edes seuraani. Hänhän on yhtä tyytymätön tilanteeseen tietysti, kuin minäkin. Hänelle näyttäydyn heikkona ja riippuvaisena, vaikka oikeasti herkkyys on vahvuus, ja haluaisin saada vain vastakaikua ja tulla nähdyksi tätä kautta.

Meillä on lapsia, siksi olen ollut kykenemätön lähtemään. Älä sinä jää, jos sinun ei tarvitse. Mieti, millaisen kasvatuksen haluat aikanaan omille lapsillesi?

Unohdin tähän vielä kirjoittaa, että minäkin tosiaan pelkään sitä, etten löytäisi uutta suhdetta. Tai uskon kyllä että aikanaan joskus, joo, jos ensin vapauttaisin itseni, mutta en niin pitkään kuin minulla vielä on velvoitteita eri suuntiin. Palaan siihen, että jos teillä ei ole lapsia, niin sinun ei kannata jäädä. Niin kauan kuin jäät, et ole sen lempeän ja sopivan ihmisen löydettävissä. <3 

Toivon sinulle voimaa ja aurinkoa syyspäiviisi ja ajatuksiisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmoittaudun kohtalotoveriksesi... Mikäli teillä ei vielä ole lapsia, suosittelen eroamaan, vaikka se melko radikaalilta kuulostaakin. Avainasia on puolison epäsopivuus eikä se, että empaattiset ja kiltit ihmiset vetävät sinua puoleensa. Empatian tarve on joillain (minullakin) niin suuri, että jos sitä aukkoa ei puoliso välitä täyttää, niin vähitellen menee rikki. Pahinta mitä voi käydä on että muuttuu itse katkeraksi. Minäkin olen elämässäni tottunut valtaosin vain lämpimiin, empaattisiin ja kiltteihin lähimmäisiin, enkä voi millään ymmärtää kylmää ja epäempaattista puolisoani. Vaikkei hän tarkoittaisikaan mitään pahaa, saa hän minut tuntemaan itseni ei-rakastetuksi ja hylätyksi, näkymättömäksi. Sitten tarraudun unelmoimaan kohtaamistani lempeistä ihmisistä ja siitä, kuinka onnellinen olisin sellaisen ihmisen kanssa, joka *näkisi* minut ja osaisi vastata tunteisiini kuten itse haluan vastata muiden tunteisiin.

Kiitos kirjoituksestasi kohtalotoverini. Tekstisi oli kuin omasta suustani.

Kyse on nimenomaan puolison epäsopivuudesta. Joillekin epäempaattinen ja "kylmä" on ideaali, toisille se on helvettiä. Oma tunnekylmä kumppanini ei voi ymmärtää minun läheisyydenkaipuuta, tunteikkuutta ja "herkkänahkaisuutta" (kuten hän tapaa sanoa). Olen yhtä epäsopiva hänelle kuin hän minulle. Silti roikumme tässä suhteessa.

Pelkään, etten saa uutta suhdetta ja kumppania. Ainakaan sellaista lämmintä ja lempeää ihmistä, jota kaipaan. Toisaalta surettaa ajatus, että tyydyn nykyiseen suhteeseeni loppuelmäkseni ja ihastun milloin kehenkin kilttiin vastaantulijaan. Ihan kuin olisin pakotettu olemaan tässä suhteessa, en ymmärrä itseäni. 

ap

Juurikin noin. Siis en tietenkään pysty (omista lähtökohdistani johtuen) uskomaan, että joku nimenomaan haluaisi etäisen ja viileän kumppanin, mutta ymmärrän sen, että kaikilla ei ole sama "rakkauden kieli" eikä samat tarpeet. Uskoisin, että oma lämmönkaipuuni juontuu nimenomaan siitä, että sain nauttia empatiasta ja loputtomasta rakkaudesta lapsena ja nuorena äitini ja isoäitini ja muiden läheisteni kautta. Rakkaus osoitettiin pyytettömyydellä, sanoilla, teoilla, ymmärryksellä, kosketuksella, katseella, viimeisenä lahjoilla, mutta niilläkin. Puolisoni tyytyy lahjomaan silloin tällöin ja muuta kieltä ei ole. Hän ei kaipaa edes seuraani. Hänhän on yhtä tyytymätön tilanteeseen tietysti, kuin minäkin. Hänelle näyttäydyn heikkona ja riippuvaisena, vaikka oikeasti herkkyys on vahvuus, ja haluaisin saada vain vastakaikua ja tulla nähdyksi tätä kautta.

Meillä on lapsia, siksi olen ollut kykenemätön lähtemään. Älä sinä jää, jos sinun ei tarvitse. Mieti, millaisen kasvatuksen haluat aikanaan omille lapsillesi?

Unohdin tähän vielä kirjoittaa, että minäkin tosiaan pelkään sitä, etten löytäisi uutta suhdetta. Tai uskon kyllä että aikanaan joskus, joo, jos ensin vapauttaisin itseni, mutta en niin pitkään kuin minulla vielä on velvoitteita eri suuntiin. Palaan siihen, että jos teillä ei ole lapsia, niin sinun ei kannata jäädä. Niin kauan kuin jäät, et ole sen lempeän ja sopivan ihmisen löydettävissä. <3 

Toivon sinulle voimaa ja aurinkoa syyspäiviisi ja ajatuksiisi. 

Kiitos kilteistä sanoistasi. Niissä on ajattelemisen aihetta.

Meillä ei ole lapsia, vaikka toki kovasti toivoisin lapsia joskus saavamme. Mies ei halua lapsia, mikä ristiriita. Tyhmää minulta roikkua tässä. 

Sanoit, että miehesi ei edes kaipaa seuraasi ja hänen mielestään herkkyytesi on heikkous. Tämä on juuri kuin meillä! Mies torjuu minut kokoajan, haukkuu minua milloin miksikin. Silti vaan roikun. 

Sitten salaa haaveilen, että joku lempeistä empaattisista ihastuksen kohteistani joskus kiinnitäisi minuun jotain huomiota. Mutta kun ei kiinnitä, mitään "sellaista" siis. Siksikin pelottaa yksin jääminen. Pelottaa, etten kelpaa kenellekään ja jos kelpaankin, päädyn taas kimppaan jonkun kanssa vääristä syistä. 

Tavallaan tyhmää sulkea pois mahdollisuus löytää itselle sopiva kumppani olemalla epätyydyttävässä ja -sopivassa suhteessa. Ja sitten haaveilla, kuin lapsi. 

ap