Miksi jotkut ystävät on kuin onnettomia ruikuttavia herkkähipiäisiä takiaisia?

Minulle riitäisi hyvin muutama lapsuuden ystävä joiden kanssa ollaan soiteltu vuosittain ja aina tuntuu ettei mikään ole muuttunut vaan puhutaan kuin oltaisiin puhuttu viimeksi viikko sitten. Sitten on näitä " miks susta ei oo kuulunut mitään pariin viikkoon" -ystäviä. Ärsyttää suunnatomasti että joku jaksaa roikkua ja sit pitää viel kuunnella kuinka ystävät pitävät yhteyttä säänöllisesti jne. Aivan kun jonkun elämä riippuisi minun yhteydenpidostani. Oikeasti, he tekevät palveluksia joita et edes halua ja yrittävät siten sitoa ystäväänsä itseensä jos ei muulla niin kiitollisuuden velalla. Hitto, mulla on oma perhe ja ystäviksi riittäisi vaikka pelkkä lähisuku ja muutama ihminen joka välittää ilman velvoitteita. Miten sanoa kauniisti, että ystävä vie voimia, niin ettei hän loukkaannu (ja just tollaset ystävät on yleensä viel niitä herkimmin loukkaantuvimpia ja usein saa oikein hipsutella varpaillaan ja harkita jokaista saanaa minkä suustaan päästää, ettei toinen loukkaannu ja ala osoittaa hyvin näkyvästi mieltään).



Ennen kuin joku sanoo, etten ansaitse tuollaisia ystäviä, niin väitän ettei kyse noissa tapauksissa ole itseasiassa edes ystävistä, vaan läheisriippuvaisista tms.