Vahinkoraskaus ja miehen suhtautuminen

Tulin vahingossa raskaaksi keväällä, huolimattoman pillereiden käytön seurauksena. Miehen kanssa on ollut pitkä on-off suhde (lähes 7 vuotta), mutta emme ole virallisesti olleet yhdessä vuosikausiin. Tunneside on kuitenkin vahva ja tapaamme jopa muutamia kertoja viikossa. Joskus aikoinaan mies on puhunut sivulauseessa lapsien hankinnasta kanssani, mutta kerran myös suuren riidan myötä totesi, että ei halua lapsia kanssani.

Noh, vahinko kävi ja se oli itselleni suuri shokki. Kysyin tietenkin miehen mielipidettä asiaan, mitä hän haluaa minun tekevän. Sanoi, että saan päättää itse. Kysyin suoraan myös haluaako että teen abortin, mutta siihenkään ei mitään kommenttia suuntaan tai toiseen. Päädyin lopulta siihen, että katuisin aborttia. Mies suhtautui päätökseeni viileästi. Raskaus ei vaikuttanut väleihimme vaan olemme nähneet tiiviisti, ehkä omasta mielestäni olleet aiempaa läheisempiä. Mies ei ole osannut sanoa, miten suhtautuu kun lapsi syntyy. Pikkuhiljaa on kuitenkin ollut puhetta "meidän lapsesta" ja siitä, miten hän lastamme haluaa kasvattaa. Tuli mukaan myös ultriin. Olen kertonut hänelle toiveestani, että olisi lapsen elämässä mahdollisimman paljon mukana. Elatusta en varsinaisesti vaadi. Olen yrittänyt olla luomatta hänelle paineita ja tähän asti olen ollut hyvin ja turvallisin mielin hänen isyydestään. Ja siitäkin, että hän on tuntunut välittävän myös minusta.

Vähän aikaa sitten meille iski sitten pitkästä aikaa kriisi. Hän tapaili hetken aikaa toista naista ja muuttui tämän myötä aivan kusipääksi. Riitahan siitä tuli ja hän sitten pamautti, että mielipide lasten hankkimisesta kanssani ei ole muuttunut. Hän myös vihjasi, että olen tehnyt päätöksen raskaudesta/sen jatkamisesta yksin. Mielestäni se oli kohtuutonta, kun häneltä olen asiaa kysynyt. Hän jätti tämän naisen, ja olemme taas "normaalisti" tapailleet. Hän ei pyytänyt koskaan anteeksi sanomaansa. Nyt hän on ollut läheinen, ollaan puhuttu hieman vauvasta jne. Ei kuitenkaan vakavemmalla tasolla, mikä tietenkin pitäisi nyt vielä hoitaa. Minulle jäi tästä episodista todella paha ahdistus, tulevaisuus näyttää niin epävarmalta ja synkältä. Pelkään jääväni lapsen kanssa aivan yksin. Tähän olin alkuun (kai) valmistautunutkin, mutta kun raskauden puoliväliin asti meni niin hyvin niin tietenkin aloin jo luottamaan siihen että hän on tukena loppuun saakka.

Piti jonnekin päästä tilanteesta avautumaan. Kuulisin mielelläni kokemuksianne vahinkoraskauksista. Miten miehet ovat suhtautuneet asiaan raskausaikana ja lapsen syntymän jälkeen? Voiko raskausajan käytöksestä ennakoida mitään? Onko oma suhteenne lapsen isään etääntynyt vai lähentynyt?