Miksi vanhemmat haluavat, että heidän lapsistaan tulee heidän kopioitaan?

Lapsia hankitaan alkujaankin vanhempien jatkeeksi tai "onnellisuuden" tuojaksi. Miksi tämä ei jatkuisi sitten lapsen kasvaessa? Jos vanhempi pitää omia saavutuksiaan tai yleensäkään erilaisia meriittejä arvossa, hän todennäköisesti patistelee lastaan samaan voidakseen olla ylpeä tai tunteakseen jotain täyttymystä ja onnistumista lapsensa kautta.

Epämiellyttävä tosiasia.

Entä jos lapsi tekee omat valintansa ja on tavallasi onneton?

Lapsia hankkivat ovat keskimääräistä itsekkäämpiä ihmisiä. 

En taatusti halua lapsesta kopiotani. Haluan hänen olevan itsevarma, ulospäinsuutautunut, aktiivinen ja aloitteellinen. Haluaisin hänen opiskelevan jotain alaa jossa ei ole vuorotöitä.

Iloinen olen siitä, että lapsella on sukuni paksu tukka eikä isänsä ohutta tukkaa muutoin ulkonäkö on aika sekoitus meitä kumpaakin ja se on ihan jees.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos lapsi tekee omat valintansa ja on tavallasi onneton?

Hyvä kysymys, pohdin myös että entä jos vanhemmat ei ollenkaan tue lasta ja kannusta tätä eteenpäin, mitä silloin seuraa? Tekeekö lapsi vääriä valintoja? Katkeroituu? Syrjäytyy?

Onhan se jännä ilmiö, mutta hyvin marginaalinen, näin modernissa yhteiskunnassa. Joskus ennenvanhaan toivottiin vanhinta poikaa joka jatkaisi isänsä alaa, muut saivat pärjätä miten kykenivät. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa korostetaan jokaisen ihmisen yksilöllisyyttä koko ajan enemmän ja enemmän, nykyvanhempien tavoite tuntuu olevan juuri päinvastainen, heidän lapsistaan tulee kaikista uniikkeja lumihiutaleita, ei kenenkään kopioita, nimet pitää olla omituisia ettei vaan ole toista saman nimistä, ja muutenkin pitää olla erikoinen.

Yleensähän aina aikojen alusta vanhemmat ovat toivoneet lapselleen parempaa elämää kuin itsellä, ja siksi on koulutettu lapsia ja jätetty niille perintöä. Hyvin hyvin harva ihminen rakastaa itseään niin paljon että haluaisi lapsestaan itsensä kloonia.

"Ihan sama onko lapsi onnellinen, kunhan hän lammasmaisesti seuraa vanhemman määräyksiä. En ole ainoa joka näiden paineiden kanssa on kamppaillut. Tuntuu että hyvin monella kaverilla on vanhempien osalta sama tilanne. Vanhemmat usein myös mustamaalaavat toistensa sukuja lapsilleen." Tälläinen ajattelu on minulle täysin vieras. Olen toki kuullut että isoäitini oli vähän tuollainen että kehui omaa sukuaan ja moitti miehensä sukua, mutta hänkin on kuollut jo 80-luvun alussa, joten hyvin pieni määrä tälläisiä ihmisiä on jos minun suvuissani ja lähipiirissäni on ollut, yksi kymmeniä vuosia sitten. Kaikki isoäitini elossa olevat lapset olivat kuitenkin sitä mieltä että heillä oli onnellinen lapsuus ja molemmille vanhemmille oli heidän etunsa aina tärkein, eivät harrastaneet mitään kodin ulkopuolella vaan olivat kotona lasten kanssa ja lapset pääsivät opiskelemaan jne. Kaikkia lapsia kannustettiin ja vanhemmat oli tasapuolisia, mitä nyt nuorinta poikaa vähän suosivat kun vanhempi poika kuoli teininä, poika oli ainoa sisaruksista joka sai lasten pyörän, muut joutuivat pyöräilemään aikuisten pyörällä. En muuten tunne ketään joka olisi samassa ammatissa kuin vanhempansa, sellainen on todella vanhanaikaista. Ei varmaan ole oikeastaan enää kuin niillä jotka "perii" yrityksen vanhemmiltaan.

Minusta on ennemminkin hauskaa seurata omien lasten kasvua, millaisiksi tyypeiksi nuo tuosta vielä muovautuvat ja mikä heitä tulevaisuudessa kiinnostaa. Toki heissä on joitakin ominaisuuksia, jotka tunnistan "omikseni" tai isältään perityiksi, mutta muuten saavat pikkuihmiset kasvaa ihan oman päänsä mukaan.

Ap tässä, vanhempani ovat syntyneet 60-luvun alussa.

Isäni kohdalla tuo toive kauppatieteen opiskelusta on ymmärrettävää, sillä hänellä on työ kansainvälisessä firmassa ja järkyttävän kova palkka. Työllistävä ala, ja haluaa että minun ei tarvitsisi murehtia rahasta. Minä, taiteilija, tienaan keskimäärin nettona alle tonnin kuussa (ok, tunnustan että työssäkäyvä mieheni pelastaa minut). Itse en halua elää noin kovaa ja kylmää porvarielämää. Vasemmistolainen ideologiani sotii tuota vastaan.

Äitini on taas sellainen elämässään heitteille jäänyt ja aina ollut yksinäinen. Ei yhtään ystävää, eikä tukea lapsuudenperheestä. Ehkä siksi niin kovasti harmittelee että meillä ei ole mitään yhteistä.