Lue keskustelun säännöt.
Mt-ongelmista kärsivät: koetteko saaneenne helposti apua ongelmiinne?
18.08.2018 |
Minkä tahon kautta olette hakeneet/koettaneet hakea apua ja miten kuvailisitte prosessianne: onnistuiko vai ei (hoitohenkilöstön suhtautuminen/pätevyys yms. prosessissa vaikuttaneet tekijät)?
Entä helpottiko mahdollinen diagnoosi elämäänne?
Minua kiinnostaa tietää, miten hyvin Suomessa on mahdollista saada apua mt-ongelmiin.
Kommentit (37)
Apua saa, mutta ei se aina ihmeitä tee. Yritys hyvä ja ajatus tärkein kuitenkin, psykologialla ja neurotieteillä silti on aika lailla edelleen kehittymisen varaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin lehteen teet juttua?
Olen alan opiskelija. Mielestäni olisi kyllä hyvä, jos tällaisista aiheista kirjoitettaisiin lehdissäkin. Aihetta lakaistaan maton alle.
AP
Siltä sä kuulostatkin. Kaikki vastauksesi ovat kuin suoraan jostain "Näin puhutaan mt-ongelmaiselle, muista tsempata lopuksi :)" oppikirjasta/oppitunnilta.
En provosoidu. Harmi, jos suhtautumisesi on noin negatiivinen. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan päde koko hoitohenkilöstöä kohtaan. :)
AP
Apuu, mikä ei tehoo. Lääkkeet ja eläke.
Vierailija kirjoitti:
Kirjoituksistaan päätellen he eivät saa apua.
Sääli.
Mt-ongelmat tunnistaa kyllä hyvin tekstin välityksellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin lehteen teet juttua?
Olen alan opiskelija. Mielestäni olisi kyllä hyvä, jos tällaisista aiheista kirjoitettaisiin lehdissäkin. Aihetta lakaistaan maton alle.
AP
Siltä sä kuulostatkin. Kaikki vastauksesi ovat kuin suoraan jostain "Näin puhutaan mt-ongelmaiselle, muista tsempata lopuksi :)" oppikirjasta/oppitunnilta.
En provosoidu. Harmi, jos suhtautumisesi on noin negatiivinen. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan päde koko hoitohenkilöstöä kohtaan. :)
AP
Negatiivinen olen, sen myönnän. Mutta samalla myös huolissani, jos alan opiskelija hankkii ammattitietonsa ja kokemuksensa av-palstalta. Teetkö näiden vastausten perusteella kohta opinnäytetyön tai gradun?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on niin pitkä mt-tausta takana, ihan teininä peruskoulun jälkeen alko elämä vaikeutua ja vetäydyin yhteiskunnasta ja ihmisistä, alunalkaen äiti minusta oli huolissaan ja alkoi asiaani ajaa ja järjestää minulle apua, en ala niitä kaikkia tähän listaamaan miten ja koska, en edes muista järjestystä ja kaikkea.
Kuitenkin nyt 30 vuotta myöhemmin tällä hetkellä, koen että tämän hetkinen lääkärini (psykiatrinen) ja tukenani olevat viranomaiset ovat nyt riittävä apu tälklä hetkellä, koska arjessa pärjään ja lapseni kanssa, mutta on turvallinen olo koska vasta nyt luulen saaneeni "tiimiini" lääkärin ja kuntoutusihmisen (vaikken ole kuntoutuksella) ekä psyk.hoitajan, joiden tiedän olevan tuolla jossain ja antavan minulle akuuttia apua jos romahdan.
Noista yhden saan joka arki pv varmasti puhelimella kiinni, jos tulee paha paikka, lääkäriä ja hoitajaa on vaikeempi saada langan päähän mutta onneksi olen tavannut tämän kuntoutusohjaajan josta on tullut "asianajajani", hän auttaa minua kaikissa ongelmissa mitä tulee vastaan ja pohditaan yhdessä.
Toivon todellakin että nämä ihmiset pysyvät vielä vuosia, ikävintä mt-ongelmien hoitamisessa on ollut että ne jelppaavat ihmiset on vaihtuneet n.sata kertaa, ei mukavaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin lehteen teet juttua?
Olen alan opiskelija. Mielestäni olisi kyllä hyvä, jos tällaisista aiheista kirjoitettaisiin lehdissäkin. Aihetta lakaistaan maton alle.
AP
Näistä saisi kyllä puhua enemmänkin. Julkista avohoitoa, varsinkin kunnallista, mustamaalataan ihan syyttä. Psykiatrian poli juuri hyväksytään ja terapiaa ylistetään. Terapia on hyvä juttu, mistä moni on saanut apua, sitä en kiistä. Monelle vaan riittää ne kevyemmätkin vaihtoehdot, ainakin siinä tilanteessa kun ongelmien syy on yksinkertaisempi eikä ole tarvetta selvitellä koko elämän solmuja.
Tiedän, että tähän tulee alapeukkuja. Peukuttakaa vaan.
-ensimmäinen vastaaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mihin lehteen teet juttua?
Olen alan opiskelija. Mielestäni olisi kyllä hyvä, jos tällaisista aiheista kirjoitettaisiin lehdissäkin. Aihetta lakaistaan maton alle.
AP
Siltä sä kuulostatkin. Kaikki vastauksesi ovat kuin suoraan jostain "Näin puhutaan mt-ongelmaiselle, muista tsempata lopuksi :)" oppikirjasta/oppitunnilta.
En provosoidu. Harmi, jos suhtautumisesi on noin negatiivinen. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan päde koko hoitohenkilöstöä kohtaan. :)
AP
Negatiivinen olen, sen myönnän. Mutta samalla myös huolissani, jos alan opiskelija hankkii ammattitietonsa ja kokemuksensa av-palstalta. Teetkö näiden vastausten perusteella kohta opinnäytetyön tai gradun?
Jos minulta kysytään, tukisin ehdottomasti opiskelijaa, joka ottaa omatoimisesti selvää alansa tilanteesta - oli se mitä kautta tahansa. On selvää, että tietyllä varauksella anonyymipalstoihin on suhtauduttava, mutta väitän täältä löytyvän myös asiallisesti tilanteestaan kertovia. On isompi kynnys kertoa vastaavaa oman naamansa kera, eikö?
AP
Vierailija kirjoitti:
Mulla on niin pitkä mt-tausta takana, ihan teininä peruskoulun jälkeen alko elämä vaikeutua ja vetäydyin yhteiskunnasta ja ihmisistä, alunalkaen äiti minusta oli huolissaan ja alkoi asiaani ajaa ja järjestää minulle apua, en ala niitä kaikkia tähän listaamaan miten ja koska, en edes muista järjestystä ja kaikkea.
Kuitenkin nyt 30 vuotta myöhemmin tällä hetkellä, koen että tämän hetkinen lääkärini (psykiatrinen) ja tukenani olevat viranomaiset ovat nyt riittävä apu tälklä hetkellä, koska arjessa pärjään ja lapseni kanssa, mutta on turvallinen olo koska vasta nyt luulen saaneeni "tiimiini" lääkärin ja kuntoutusihmisen (vaikken ole kuntoutuksella) ekä psyk.hoitajan, joiden tiedän olevan tuolla jossain ja antavan minulle akuuttia apua jos romahdan.
Noista yhden saan joka arki pv varmasti puhelimella kiinni, jos tulee paha paikka, lääkäriä ja hoitajaa on vaikeempi saada langan päähän mutta onneksi olen tavannut tämän kuntoutusohjaajan josta on tullut "asianajajani", hän auttaa minua kaikissa ongelmissa mitä tulee vastaan ja pohditaan yhdessä.
Toivon todellakin että nämä ihmiset pysyvät vielä vuosia, ikävintä mt-ongelmien hoitamisessa on ollut että ne jelppaavat ihmiset on vaihtuneet n.sata kertaa, ei mukavaa.
Kiitos vastauksestasi.
Yksi syy lisää, miksi tykkään herättää keskustelua aiheesta: myös he, jotka vasta ovat avun hakemisen alkutaipaleella, voivat rohkaistua näistä positiivisista kokemuksista. Kukaan ei väitä, että se on helppo tie, mutta ei mahdoton.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoituksistaan päätellen he eivät saa apua.
Sääli.
Mt-ongelmat tunnistaa kyllä hyvin tekstin välityksellä.
Olet yksinkertainen.
En ole saanut apua. Olen ollut aina "hoidossa heitteillä". Minut on heitetty työelämästä työkyvyttömyyseläkkeelle ilman mitään kuntoutusta tai edes sen tarpeen kartoitusta. Lääkärien tekstit ovat olleet liioittelevia, kuulemma siksi, että saadaan aina se kuntoutustuki ja myöhemmin eläke. Tuo liioittelu on johtanut myös siihen, että minun on katsottu olevan liian huonokuntoinen ammatilliseen kuntoutukseen. Kadun, että hain aikoinaan apua masennukseen ja unettomuuteen. Nyt tekisin esim. niin että kituuttaisin voinnin mukaan töissä ja voinnin huonontuessa irtisanoutuisin sairastamaan. Uusi työpaikka alallani löytyisi aina uudelleen varmasti. Avun hakeminen tuhosi elämäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kirjoituksistaan päätellen he eivät saa apua.
Sääli.
Mt-ongelmat tunnistaa kyllä hyvin tekstin välityksellä.
Olet yksinkertainen.
Miten päättelet kirjoituksista jotain yleistä ihmisten mielenterveyden tiloista jos yleensäkin vain avusta hyötymättömillä ongelmat näkyvät? :D
Vierailija kirjoitti:
En ole saanut apua. Olen ollut aina "hoidossa heitteillä". Minut on heitetty työelämästä työkyvyttömyyseläkkeelle ilman mitään kuntoutusta tai edes sen tarpeen kartoitusta. Lääkärien tekstit ovat olleet liioittelevia, kuulemma siksi, että saadaan aina se kuntoutustuki ja myöhemmin eläke. Tuo liioittelu on johtanut myös siihen, että minun on katsottu olevan liian huonokuntoinen ammatilliseen kuntoutukseen. Kadun, että hain aikoinaan apua masennukseen ja unettomuuteen. Nyt tekisin esim. niin että kituuttaisin voinnin mukaan töissä ja voinnin huonontuessa irtisanoutuisin sairastamaan. Uusi työpaikka alallani löytyisi aina uudelleen varmasti. Avun hakeminen tuhosi elämäni.
Kiitos vastauksestasi.
Ikävää, että kohdallasi asiat ovat menneet noin. Tästä päästäänkin toiseen ääripäähän, eli miten mahdolliset diagnoosit ja potilaskertomukset voivat pahimmillaan hankaloittaa elämää: onko sekään oikein, että diagnoosia hakiessa joutuu pelkäämään elämänsä menevän pilalle ja toisaalta ilman sitä jäät kituuttamaan alati toistuvien loppuunpalamisten tai sitä myötä puhkeavien akuuttien tilanteiden kanssa.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla diagnoosi ja lääkitys hakusessa edelleen, ensimmäistä kertaa olen ollut puoli vuotta poissa työelämästä eikä toipumista ole tapahtunut. Psykologi ja työterveys ok ja koko ajan ollut sopivaa kannustusta ja tukea, mutta psykiatrin kanssa ei vaan synkkaa. Tulkitsee mua väärin kaiken aikaa, höpöttää omiaan ja käynnit menee hukkaan. Lääkityskokeilut myös menny pieleen, joten on kommunikoinnissa joku ongelma. Olen miettinyt, että pyytäisin toista psykiatria, jos ei tää helpotu. Nyt olen uusiutuva keskivaikea masennus diagnoosilla, mutta hypomania tuli yhdestä lääkkeestä, muut lääkkeet ollu vaan tehottomia tai olen saanut vain haittavaikutukset ilman vastetta. Lähinnä olen väsynyt ja ärsyyntynyt 24/7 eli täysin erilainen ihminen kun aiemmin oli. Aiemmin toivuin nopeasti masennuskausista ilman lääkityksiäkin, mutta nyt tämä on ns.jäänyt päälle. Ehkä on myös persoonallisuushäiriöitä ja add-tyylistä oireilua eli on paljon kaikkea mitkä vaikuttaa arkiselviytymiseen ja siihen, että olen lähinnä epäonnistunut kaikessa.
YTHS:n kautta sain ensimmäisen kerran apua (oli iso kriisi elämässä päällä). Olen ollut tyytyväinen saamaani apuun, mutta tekemistä on silti vielä paljon.
Ensimmäisellä kerralla sain apua työkkärin kautta. Virkailija ehdotti minulle työkkärin psykologia, joka laittoi lähetteen psykiatrian poliklinikalle. Kävin psykiatrisen hoitajan juttusilla 1-4 kertaa viikossa ja tapasin myös psykiatria. Hän määräsi lääkkeet. Itse viivyttelin avun hakemista vuosia.
Tuosta on jo vuosia. Nyt olen taas avun tarpeessa. Olen saanut aina apua, mutta itselleni on suurempi kynnys hakea apua. Tuntuu jotenkin niin vaikealta ja hävettää. Nyt sitten toiseen asiaan liittyvän lääkärikäynnin päätteeksi sain suuni auki. Sain ensi alkuun jotain lääkkeitä ja menen sitten uudestaan. Jospa se tästä lähtisi selviämään.
:D