Lue keskustelun säännöt.
Onko enää muuta vaihtoehtoa kuin erota?
13.08.2018 |
Meillä miehen kanssa pitkä parisuhde takana ja lapsiakin löytyy. Nyt viime vuodet on ollut hankalampaa. Olen alkanut toivoa enemmän vastuuta ja huolenpitoa mieheltä perhettä kohtaan, ennen ei juurikaan ole mitään tarvinnut tehdä. Olemme käyneet parisuhdeterapiassa ja keskustelleet paljon. Nyt taas tuntuu, että en jaksa. Olin lasten kanssa viikon sukuloimassa ja mies oli sen ajan yksin kotona ja lomaa oli hänellä. Tulimme la aamuna kotiin ja toivoin mieheltä, että viettäisi vkl perheen kanssa, kun hänellä taas alkoi tänään reissuhommat. Ei ollut ei. Hetken makasi sohvalla mököttäen, kun pyysin viihdyttämään lapsia, että saisin ruoan tehtyä. Sitten otti esikoisen ja meni pihalle nurmikon leikkuseen, pienemmän jätti mulle sisälle, koska "ei saa mitään tehtyä hänen kanssaan". Niinpä niin.
Tästä asiasta on puhuttu paljon, ja mä tarttisin apua kodin ja lasten hoidossa, silloin kun ollaan yhdessä kotona. Ainakin periaatetasolla, hyvinhän noi hommat on hoitunu ilman miehenkin apua. Lupaa aina auttaa ja muuttua asian suhteen, mutta ei. 15min riehuttaa lapsia ja painuu sen jälkeen omiin menoihin, jättäen sitten kierroksilla käyvät lapset mun iloksi.
Alan olla kurkkuani myöten täynnä tätä. Onko vinkkejä miten toimia? Mitä tehdä? Olen usein pyytänyt, että ottaisi joitain iltoja kokonaan hoitaakseen, ja mä voisin mennä vaikka meidän makkariin ja vaan olla illan. Ei ole toteutunut. Yhden illan taasen pyysin omiin menoihin, saan toki mennä, mutta siinäkin miehen asenne on niin vastentahtoinen, ilmeisesti niin saakelin rankkaa hoitaa yks ilta. Voi että ottaa nuppiin taas koko ukko. Ja sit vaan ihmettelee, miksi en innostu makuuhuoneen puolella. Niin. Miksiköhän?
Kommentit (36)
Mutta onhan teillä kulissit kunnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmetyttää se, että jos eroatte niin hoitaako joku niitä lapsia sen enempää puolestasi? Ettei jäisi entistä enemmän sinun hommaksesi?
Ero kostomielessä on vähän hassua.
Siis en mä kostomielessä ajatellutkaan. Vaan ihan muuten. Aina pettyy miehen toimintaan ja halukkuuteen perheen kanssa olemiseen, vaikka asiasta usein puhuttu ja luvattu olla enemmän apuna.
Ja ei tietenkään kukaan hoida sen enempää. Voisin kuvitella pääseväni helpommalla sen suhteen, etten edes odottaisi kenenkään hoitavan, vaan asennoituisin täysin yksin hoitamaan. En koe nytkään mistään apuja juuri saavani.
Jessus miten pösilöitä naiset osaavat tänä päivänä olla. Asiasta kuin asiasta tullaan palstalle ulisemaan ja hakemaan erosympatioita ventovierailta yksipuolisesti väritetyn ja kerrotun tarinan perusteella. Itsessä ei ikinä, koskaan kuitenkaan nähdä mitään vikaa. Mies on aina tarinan ilkeä roisto.
Ei ole mikään ihme, että tällaisen uusfeministivoimaantumisshitin myötä suomalaisen naisen markkina-arvo parisuhdemarkkinoilla on syöksynyt raketin lailla kohti nollaa.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole mikään ihme, että tällaisen uusfeministivoimaantumisshitin myötä suomalaisen naisen markkina-arvo parisuhdemarkkinoilla on syöksynyt raketin lailla kohti nollaa.
Niin, sä tiedät tämän, kun elät mielikuvitustyttistesi kanssa.
Sen asennoitumisen voinee vaihtaa ensin ja erota sitten vasta. Se vartinkin "apu" on kuitenkin jotain tilanteessa, jossa tarvitaan enemmän kuin kaksi kättä.
Kaikenkaikkiaan, jos periaatteessa asiaa haluat pohtia, niin miksi ylipäätään olet jumiutunut ajattelemaan, että sinulle riittäisi pieni apu silloin tällöin, niin turha silloin on tuntea katkeruuttakaan siitä että toinen ei osallistu paremmin. Eli laitahan nyt ensin oma pääsi järjestykseen sen suhteen, mitä odotat ja mihin oikeastaan olet pettynyt.
Vaikuttaa siltä, että olet eniten loukkaantunut siitä, että hyvää hyvyyttäsi lahjoittamaasi panosta pidetään itsestäänselvyytenä. Ja koetaan, että on myös oikeus osoittaa mieltä. Olet kyllä nyt itsekin osallinen miehen taantumiseen ja sallinut sen tapahtua perusteellisesti ajan kanssa, joten olisi syytä uskoa, että tie taantumuksesta aikuisuuteen on pitkä ja kivinen sekin.
Mikä tahansa eläin kesyyntyy ja alkaa pitää itsestäänselvyytenä, että herkkua löytyy ämpäristä vastedeskin. Ja suuttuu, jos ei löydykään. Ei ihminen ole tässä poikkeus. Mitä teidän pariterapiassa oikein puuhattiin, kun vaikuttaa kuin kumpikaan teistä ei olisi sellaisesta kuullutkaan. Ihan kuin ette lainkaan tietäisi tai piittaisi, mikä teitä kumpiakin ajaa ja miten koette toistenne käytöksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloita siitä, että et toivo "yhtä iltaa rauhassa makkarissa" vaan otat sen illan ja lähdet fyysisesti jonnekin. Vaikka leffaan, niin on hyvä syy pitää puhelin kiinni. Jos mies aiheesta valittaa, niin voitte jatkaa keskusteluja siitä miten lasten hoitaminen on sinulle yhtä raskasta. Oleellista on, että annat miehen mököttää ja menet silti.
Lapsi-isäsuhde sinänsä ikävällä tolalla, mutta voisiko ajatella jotain lapsenvahtisysteemiä (mies kustantaa tai vähintään puoliksi). Ja silloin voisitte tehdä jotain yhdessäkin joskus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, mulla ei yhtään ystävää ole, jolle voisin asiasta puhua. Joten ajattelin, että täältä kautta voisi saada vinkkejä ja kokemuksia, jos jollain saman suuntaista tarinaa taustalla. Olen luullut että näiden palstojen ideana on juurikin se, että anonyymisti voi asioista puhua.
Mies välillä "auttaa"? Tämä on ihan pielessä nyt. Molemmat hoitaa päivätyön ja sen jälkeen kotihommat tasan puoliksi. Lähes aina se joka on kodin ulkopuolella töissä pääsee hommissaan helpommalla, toimisto on lomaa lastenhoitoon verrattuna!
Eroaisin jos mies olisi noin tympeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ero kuulostaa aika radikaalilta ratkaisulta ongelmaan.
Miksi ihmeessä haluaisit olla yksin makkarissa. Ei se tietenkään onnistu, lapset tietää että olet kotona ja tulee sinne, ja sinä kuulet koko ajan mitä tapahtuu. Hanki harrastus, tapaa ystäviä, anna miehen oikeasti olla vastuussa eikä ”auttaa vähän”. Tunnin lenkkikin tekee jo ihmeitä pääkopalle.
Meillä meni myös niin, että mies ei ollut vanhempi lapsilleen , ei juuri auttanut missään lapsiin tai kodinhoitoon liittyvässä. Teki kyllä omia juttujaan ahkerasti. Nyt kun on erottu, miehen on ollut pakko opetella olemaan isä lapsilleen, kun vuorotellen lapsia hoidetaan. Ja mulla on liikaakin omaa aikaa, mitä aiemmin ei ollut juuri yhtään.
En tarkoita, että ero olisi ihana asia, mutta tässä tapauksessa se lähensi isää ja lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta kyllä naisessa on vähintään yhtä paljon vikaa kuin miehessä, jos nainen muuttuu moneksi vuodeksi pelkästään muita ja kotia hoitavaksi äidiksi ja kadottaa itsensä. Sitten kun lapset kasvaa ja itsenäistyy, nainen herää tilanteeseen jonka on itse rakentanut, ja syyttää siitä miestä.
Vierailija kirjoitti:
Minusta kyllä naisessa on vähintään yhtä paljon vikaa kuin miehessä, jos nainen muuttuu moneksi vuodeksi pelkästään muita ja kotia hoitavaksi äidiksi ja kadottaa itsensä. Sitten kun lapset kasvaa ja itsenäistyy, nainen herää tilanteeseen jonka on itse rakentanut, ja syyttää siitä miestä.
Ei se ole mitään itsensä kadottamista, jos hoitaa lapset ja kodin, kun toinen on niin tollo ettei osallistu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaa pohdin täälläkin.
Minä hoidan käytännössä kotona kaiken, lapsista laskuihin, kotitöihin, pihatöihin, kotieläimiin, jne. Mies keskittyy 150% omaan palkkatyöhönsä. Vähät vapaa-ajat ja viikonloput nykyisin riidellään, miehen aloitteesta. Kiukuttelee ja kettuilee, ilmeisesti purkaa työahdistustaan sitten minuun. Harmittaa että jokainen viikonloppu menee aina ihan myttyyn, suunnitelmat ei ikinä toteudu, olisi mukava vaan olla, rentoutua ja ladata akkuja viikonloput, mutta olen sunnuntai-iltana aina väsyneempi kuin perjantai-iltana.
Mitään hän ei haluaisi kotona tehdä, on äärettömän aloitekyvytön tumput suorana seisoskelija. Tai paremminkin: sohvalla makoilija.
Ajatukset tuntuu olevan nyt ja aina vain töissä, työkavereissa, työasioissa... Räplää jatkuvasti joko puhelintaan tai tietokonettaan. ”Keskustelut” meillä on sitä, että minä sanon jotakin eikä mies vaivaudu edes reagoimaan kuulemaansa mitenkään. Jos kysyn jotakin, mies ei vastaa. Tuijottaa vaan puhelintaan, televisiota, tietokonetta, jotakin. Kuulee selvästi mitä sanon tai kysyn, mutta ei vaan viitsi reagoida mitenkään.
”Otatko ruokaa lisää vai korjaanko pois?” Vastauksena parin minuutin hiljaisuus.
”Kävitkö hakemassa postin?” Vastauksena parin minuutin hiljaisuus.
Perkule, joku hymähdyskin riittäisi jos normaali yhden sanan muodostus on niin tavattoman raskasta. Että edes reagoisi jotenkin!
Ärsyttää. Väsyttää. En jaksaisi olla mieheni äiti. Hän on kotona kuin murrosikäinen, laiska,vetämätön teini, joka uhmakkaasti kiukuttelee äidilleen.
Ei varmana tarvitse edes veikata, onko meillä seksielämää ja millaista se on... ja me ollaan vain vähän päälle nelikymppisiä, viriilejä ihmisiä parhaassa iässä. Tai ainakin minä koen olevani. Ja kärsin!!! :(
Vierailija kirjoitti:
Samaa pohdin täälläkin.
Minä hoidan käytännössä kotona kaiken, lapsista laskuihin, kotitöihin, pihatöihin, kotieläimiin, jne. Mies keskittyy 150% omaan palkkatyöhönsä. Vähät vapaa-ajat ja viikonloput nykyisin riidellään, miehen aloitteesta. Kiukuttelee ja kettuilee, ilmeisesti purkaa työahdistustaan sitten minuun. Harmittaa että jokainen viikonloppu menee aina ihan myttyyn, suunnitelmat ei ikinä toteudu, olisi mukava vaan olla, rentoutua ja ladata akkuja viikonloput, mutta olen sunnuntai-iltana aina väsyneempi kuin perjantai-iltana.
Mitään hän ei haluaisi kotona tehdä, on äärettömän aloitekyvytön tumput suorana seisoskelija. Tai paremminkin: sohvalla makoilija.
Ajatukset tuntuu olevan nyt ja aina vain töissä, työkavereissa, työasioissa... Räplää jatkuvasti joko puhelintaan tai tietokonettaan. ”Keskustelut” meillä on sitä, että minä sanon jotakin eikä mies vaivaudu edes reagoimaan kuulemaansa mitenkään. Jos kysyn jotakin, mies ei vastaa. Tuijottaa vaan puhelintaan, televisiota, tietokonetta, jotakin. Kuulee selvästi mitä sanon tai kysyn, mutta ei vaan viitsi reagoida mitenkään.”Otatko ruokaa lisää vai korjaanko pois?” Vastauksena parin minuutin hiljaisuus.
”Kävitkö hakemassa postin?” Vastauksena parin minuutin hiljaisuus.
Perkule, joku hymähdyskin riittäisi jos normaali yhden sanan muodostus on niin tavattoman raskasta. Että edes reagoisi jotenkin!Ärsyttää. Väsyttää. En jaksaisi olla mieheni äiti. Hän on kotona kuin murrosikäinen, laiska,vetämätön teini, joka uhmakkaasti kiukuttelee äidilleen.
Ei varmana tarvitse edes veikata, onko meillä seksielämää ja millaista se on... ja me ollaan vain vähän päälle nelikymppisiä, viriilejä ihmisiä parhaassa iässä. Tai ainakin minä koen olevani. Ja kärsin!!! :(
85% todennäköisyydellä hänellä on "parempaa" juttuseuraa siellä toisessa päässä. Ei välttämättä suhdetta, mutta jotain kuitenkin. Etenkin tuo vihamielisyys lisääntyy silloin tai oikeastaan nousee ilmoille silloin.
15 lue oma kirjoituksesi uudestaan ja mieti mitä sanoisit vieraalle ihmiselle joka eläisi tuollaista elämää!
Ei mitään järkeä koko hommassa. Mikään työ ei ole niin tärkeä että ei samalla voi olla myös hyvä aviomies ja osallistuva isä. Halusta se on kiinni. Miehesi ei halua! Ja sinä olet sallinut tämän ja tilannetta on nyt vaikea enää muuttaa.
Ottakaa ne miehet mukaan kotihommiin tasapuolisesti heti kun muutatte yhteen ja lapset hoidetaan ja kasvatetaan yhdessä alusta asti. Isä ei ole mikään äidin pikkuapulainen kerran vuodessa.
Minua aina jää mietityttämään kun näitä lukee, että miten se hyvä parisuhde ja oma rakas ihminen voi muuttua niin paljon. Mitä tapahtui?
Minun mieheni pysyi lapsien myötä samanlaisena kuin oli alun perinkin, ja minäkin. Tasa-arvo ja tasaisesti jaetut työt on ollut molemmille itsestään selvää. Siitä asti kun yhteen muutettiin on kotityöt tehty yhdessä ja suurin piirtein puoliksi, ja myös vauvan hoito tehty alusta asti yhdessä ja puoliksi. Ja isomman lapsen hoito, nyt koululaisen harrastukset ym.
Siis mikä v...u teitä nykynaisia vaivaa kun ensin olette vuosikausia miehen palvelijoita ja sitten koko perheen supermarttyyri-äitejä kunnes voimat loppuu!
Parisuhde on niin epätasa-arvoinen kuin olla voi, ei ole omaa elämää ja seksikin on kuollut.
Pelkkää paskaa ja suorittamista yksin. Ja mies ei taatusti luovu saavutetuista eduista joten olisikos pitänyt heti alusta lähtien pitää puolensa, rajansa ja vaatia siltä mieheltä osallistumista perhe-elämään ja parisuhteeseen. Jos saa just sitä mitä tilaa!
Ihmetyttää se, että jos eroatte niin hoitaako joku niitä lapsia sen enempää puolestasi? Ettei jäisi entistä enemmän sinun hommaksesi?
Ero kostomielessä on vähän hassua.