Sotainvalidi-isoisäni muistot talvi- ja jatkosodasta.

Oikein puhui. Rehvastelijat ovat äänessä aina ja jokapaikassa ja ne, jotka tietävät, eivät kerro ulkopuolisille.

Vaarini oli sotavankina eikä koskaan puhunut kokemuksistaan.

Kai siinä tosiaan on se, että kun läsnä on ulkopuolisia, ei niitä asioita viitsi kertoa, kun nämä ulkopuoliset eivät niitä kuitenkaan ymmärrä. Ja sota on hirvittävän voimakas kokemus psyykkisesti ja fyysisesti. Sitten taas jos löytyy toinen eturintamalla ollut veteraani, pystyy puhumaan kun tietää että toinenkin tietää. 

Vierailija kirjoitti:

Vaarini oli sotavankina eikä koskaan puhunut kokemuksistaan.

Oliko se traumatisoitunut?

Vierailija kirjoitti:

Kai siinä tosiaan on se, että kun läsnä on ulkopuolisia, ei niitä asioita viitsi kertoa, kun nämä ulkopuoliset eivät niitä kuitenkaan ymmärrä. Ja sota on hirvittävän voimakas kokemus psyykkisesti ja fyysisesti. Sitten taas jos löytyy toinen eturintamalla ollut veteraani, pystyy puhumaan kun tietää että toinenkin tietää. 

Sama pätee esim lapsuuden seksuaaliseen hyväksikäyttöön, perheväkivaltaan, syöpään, työttömyyteen jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaarini oli sotavankina eikä koskaan puhunut kokemuksistaan.

Oliko se traumatisoitunut?

Varmaankin. Invalidina palasi vankien vaihdossa talvisodan jälkeen kotiin, parikymppinen mies.

Isäni oli jatkosodassa, eikä kertonut sodasta meille lapsille mitään. Äiti kertoi kuitenkin, että isä näki pahoja painajaisia sodasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai siinä tosiaan on se, että kun läsnä on ulkopuolisia, ei niitä asioita viitsi kertoa, kun nämä ulkopuoliset eivät niitä kuitenkaan ymmärrä. Ja sota on hirvittävän voimakas kokemus psyykkisesti ja fyysisesti. Sitten taas jos löytyy toinen eturintamalla ollut veteraani, pystyy puhumaan kun tietää että toinenkin tietää. 

Sama pätee esim lapsuuden seksuaaliseen hyväksikäyttöön, perheväkivaltaan, syöpään, työttömyyteen jne.

Juurikin näin!

Hoh hoijaa. Seuraava aihe...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai siinä tosiaan on se, että kun läsnä on ulkopuolisia, ei niitä asioita viitsi kertoa, kun nämä ulkopuoliset eivät niitä kuitenkaan ymmärrä. Ja sota on hirvittävän voimakas kokemus psyykkisesti ja fyysisesti. Sitten taas jos löytyy toinen eturintamalla ollut veteraani, pystyy puhumaan kun tietää että toinenkin tietää. 

Sama pätee esim lapsuuden seksuaaliseen hyväksikäyttöön, perheväkivaltaan, syöpään, työttömyyteen jne.

Juurikin näin!

En yhtään ihmettele, että sen ajan sotaveteraanit dokasivat tapaamisissaan niin paljon. Heidät oli opetettu perinteisen miehen malliin, joka ei puhu, paitsi kännissä.. Kun viinaa sitten sai alle, monenlaiset puheet hyväksyttiin porukassa, itkukin, eikä miestä pidetty heikkona. Sehän meni kännin piikkiin, joten ei tarvinnut hävetä. Se oli varmasti arvokasta heille yhteisönä, traumaterapiaa sen ajan mittapuulla, vaikka nyt viinalla vähän boostattiinkin. Ne oli tietysti ikäviä, jos viina aiheutti kotona ongelmia. Oma ukkini oli kuulemma sellainen, ettei ikinä ollut kotona humalassa, mutta saattoi lähteä dokaamaan kylän miesten kanssa silloin tällöin. Kaikki olivat palvelleet samassa yksikössä, joten ei liene yllätys mistä siellä on puhuttu.

Minunkaan vaarini ei oikein koskaan puhunut sodasta. Jossain vaiheessa meillä oli itsenäisyyspäivän juhlana talvisota, silloin vaari kirjoitti minulle eldnakajärven jää -sanat ja selitti jonkin verran sitä mistä siinä lauletaan, mm. "nakkia raminaa", "kis kis kukkulat" jne.

Kun olin jo aikuinen vaari yhtenä iltana mökillä puhui sodasta vähän enemmän. Mieleen on jäänyt se, kun hän sanoi, että "sen tunsi kun se osui, siinä oli erilainen ääni ja erilainen tuntuma. Eihän sitä toista ihmistä haluaisi ampua mutta siellä oli pakko".