Millainen lohdutus on teitä auttanut?

Tämä on hyvä keskustelu. Olen itse sairastunut, mutta en vielä tiedä tarkkaa diagnoosia. Kaikki vaihtoehdot ovat käyneet mielessä. Olen ollut muutaman kuukauden enemmän ja vähemmän shokissa. Vielä on vaikea oppia edes hyväksymään tilannetta, koska en tiedä mitään nimeä tälle. Sairastumisen lisäksi menetin lyhyessä ajassa useamman lähisukulaisen ja nyt vielä kaiken lisäksi työt loppuivat. Tuntuu, että on ollut liikaa kestämistä.

Olin jo ennen sairastumistani vähän masentunut ja ahdistunut ja olen aina kärsinyt sairauksien pelosta, joka  välillä saa ihan pakko-oireiset piirteet. Nyt sitten on löytynyt oikeasti jotain vikaa. Olen hysteerisenä pelosta. Itse sairauteni selvisi sattumalta, eikä se ole aiheuttanut mitään oireita. Tämä henkinen puoli on paljon vaikeampi. En enää kestä tätä oloa. En koe olevani työkykyinen. Minulla ei ole mitään voimavaroja alkaa etsiä uutta työpaikkaa. En ole edes ilmoittautunut työkkäriin, koska ajatuskin ahdistaa liikaa. Kaikki on ihan umpikujassa. En saa mistään rahaa tällä hetkellä. Elän säästöilläni. Olen pahasti masentunut ja ärtynyt koko ajan. Tympäisee itseänikin tämä kamala olo koko ajan. En enää tiedä, mitä tässä voi tehdä. 

Minulla auttaa, jos joku vain kuuntelee. Mutta minä nyt satun olemaan tällainen, etten kehtaa puhua kenellekään typeristä ongelmistani. Joskus vaan toivoisin, että joku halaisi pitkään ja sanoisi, että kaikki järjestyy. Joskus paras apu on tehdä jotain ihan normaaleja asioita tai mennä yhdessä vaikka kävelylle. Mitä tahansa, että pääsee pois neljän seinän sisältä miettimästä asioita. 

En tiedä, olen kokenut lähinnä sitä että ketään ei kiinnosta ja jätetään yksin. Eikä tuohonkaan auta jos joku sanoo "voi onpa rankkaa kun ketään ei kiinnosta". No niin vittu onkin! Olen vihannut ihmisiä jo pitkään ja koen vahingoniloa jos joku jolla mennyt aina hyvin kohtaa jotain ikävää. Ymmärrän niitäkin jotka tarkoituksella järjestää toisille kiusaa

En tiedä lasketaanko nämä lohdutukseksi vai coping-keinoiksi mutta musiikki ja ulkoliikunta. Kumpikin tekee olon hetkelliseksi paremmaksi ja jaksavammaksi. Soitan itse, ja en tiedä pystyykö tämän jotenkin yleistämään kaikkiin asioihin mitä osaat tehdä, siis se tuottaa iloa että saat aikaiseksi nyt esimerkiksi  melodian :D tai mitä nyt vaan. 

Ja liikunta.Vasta vaikeampana aikana olen nauttinut siitä jotenkin aivan eri tavalla. Varsinkin nyt kun tulee alkusyksy, aurinko paistaa ja ilmassa alkaa olla sellaista rapeutta, siinä on jotain tosi kaunista.

Seksi.

Muu lohdutus on turhaa, vain häiritsee, pysykää kaukana jos ette seksiä meinaa antaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika. Jos vaan mahdollista, en halua ainakaan suuria henkilökohtaisia koskettavia asioita muiden tietävän.

Ymmärrän tämän, jos kukaan ei ole siihenkään asti jakanut elämää. Minulle oli ylläri, että ne minun ystäväni, joiden kanssa oli jaettu ilot ja surut, puolin ja toisin, heistä osa ohitti, he mykistyivät. Tuntui kuin olisin ollut spitaalinen... Ap

Kaverini joutui onnettomuuteen. En laittanut somessa hänelle mitään kun pidän teennäisenä niitä "voimia"-viestejä ja sydänemojeja.

En tunkenut seuraan kun itse tarvitsen tilaa jos on suurempia suruja ja tiesin että häntä ympäröi silloin moni ystävä.

Hetken hän luuli etten välitä kunnes kasvotusten asiata puhuimme.

Kun käy jotain suurempaa pahaa ei voi tietää miten toinen sitä käsittelee ja helposti toimii niin kuin itse toivoisi tulevan kohdelluksi samassa tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on hyvä keskustelu. Olen itse sairastunut, mutta en vielä tiedä tarkkaa diagnoosia. Kaikki vaihtoehdot ovat käyneet mielessä. Olen ollut muutaman kuukauden enemmän ja vähemmän shokissa. Vielä on vaikea oppia edes hyväksymään tilannetta, koska en tiedä mitään nimeä tälle. Sairastumisen lisäksi menetin lyhyessä ajassa useamman lähisukulaisen ja nyt vielä kaiken lisäksi työt loppuivat. Tuntuu, että on ollut liikaa kestämistä.

Olin jo ennen sairastumistani vähän masentunut ja ahdistunut ja olen aina kärsinyt sairauksien pelosta, joka  välillä saa ihan pakko-oireiset piirteet. Nyt sitten on löytynyt oikeasti jotain vikaa. Olen hysteerisenä pelosta. Itse sairauteni selvisi sattumalta, eikä se ole aiheuttanut mitään oireita. Tämä henkinen puoli on paljon vaikeampi. En enää kestä tätä oloa. En koe olevani työkykyinen. Minulla ei ole mitään voimavaroja alkaa etsiä uutta työpaikkaa. En ole edes ilmoittautunut työkkäriin, koska ajatuskin ahdistaa liikaa. Kaikki on ihan umpikujassa. En saa mistään rahaa tällä hetkellä. Elän säästöilläni. Olen pahasti masentunut ja ärtynyt koko ajan. Tympäisee itseänikin tämä kamala olo koko ajan. En enää tiedä, mitä tässä voi tehdä. 

Minulla auttaa, jos joku vain kuuntelee. Mutta minä nyt satun olemaan tällainen, etten kehtaa puhua kenellekään typeristä ongelmistani. Joskus vaan toivoisin, että joku halaisi pitkään ja sanoisi, että kaikki järjestyy. Joskus paras apu on tehdä jotain ihan normaaleja asioita tai mennä yhdessä vaikka kävelylle. Mitä tahansa, että pääsee pois neljän seinän sisältä miettimästä asioita. 

Kuulostat sympalta. Kuollakseni kaipaan ulkoliikuntaa, mutta kovat kivut estävät. Käyn silloin tällöin kaupassa ja "maksan siitä" 3-4 vrk.

Aika paljon antaisin jos voisin mennä kävelylle, vaihtaa maisemaa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on hyvä keskustelu. Olen itse sairastunut, mutta en vielä tiedä tarkkaa diagnoosia. Kaikki vaihtoehdot ovat käyneet mielessä. Olen ollut muutaman kuukauden enemmän ja vähemmän shokissa. Vielä on vaikea oppia edes hyväksymään tilannetta, koska en tiedä mitään nimeä tälle. Sairastumisen lisäksi menetin lyhyessä ajassa useamman lähisukulaisen ja nyt vielä kaiken lisäksi työt loppuivat. Tuntuu, että on ollut liikaa kestämistä.

Olin jo ennen sairastumistani vähän masentunut ja ahdistunut ja olen aina kärsinyt sairauksien pelosta, joka  välillä saa ihan pakko-oireiset piirteet. Nyt sitten on löytynyt oikeasti jotain vikaa. Olen hysteerisenä pelosta. Itse sairauteni selvisi sattumalta, eikä se ole aiheuttanut mitään oireita. Tämä henkinen puoli on paljon vaikeampi. En enää kestä tätä oloa. En koe olevani työkykyinen. Minulla ei ole mitään voimavaroja alkaa etsiä uutta työpaikkaa. En ole edes ilmoittautunut työkkäriin, koska ajatuskin ahdistaa liikaa. Kaikki on ihan umpikujassa. En saa mistään rahaa tällä hetkellä. Elän säästöilläni. Olen pahasti masentunut ja ärtynyt koko ajan. Tympäisee itseänikin tämä kamala olo koko ajan. En enää tiedä, mitä tässä voi tehdä. 

Minulla auttaa, jos joku vain kuuntelee. Mutta minä nyt satun olemaan tällainen, etten kehtaa puhua kenellekään typeristä ongelmistani. Joskus vaan toivoisin, että joku halaisi pitkään ja sanoisi, että kaikki järjestyy. Joskus paras apu on tehdä jotain ihan normaaleja asioita tai mennä yhdessä vaikka kävelylle. Mitä tahansa, että pääsee pois neljän seinän sisältä miettimästä asioita. 

Kuulostat sympalta. Kuollakseni kaipaan ulkoliikuntaa, mutta kovat kivut estävät. Käyn silloin tällöin kaupassa ja "maksan siitä" 3-4 vrk.

Aika paljon antaisin jos voisin mennä kävelylle, vaihtaa maisemaa. Ap

Jos jaksaisit hakea tukia, jokin puoli asiaa helpottaisi. Toivon että sairaudellesi saat nimen > hoitoa. Ota kaikki apu vastaan! Toki on oikeus tehdä itseä koskevat päätökset meillä jokaisella

Kahvihetki mieluiten jonkun hyväksyvän ihmisen kanssa olisi varmaankin. Käytännössä pitäisi vain lähteä, jos tulee vain istuttua kotona yksin. Mutta jos pelkää penseää suhtautumista ja kaverin hehkutusta menestymisistään ja ihmettelyä miten sinulla menee noin. Niin.

Se, että joku on hiljaa, mutta läsnä samassa tilassa ja jos itku tulee, voi mennä lähelle.

”Onpa ikävää kuulla.” ”Surullista että kävi noin.” ”Jos haluat puhua, niin minulle sopii vaikka heti.” ”Tosi ikävää. En oikein tiedä mitä sanoa, paitsi että toivotan sinulle voimia, ja parempaa jatkoa. Eiköhän se siitä vielä parempaa kohti ala menemään.” ”Ethän jää nyt yksin, haethan nyt apua, ja otat vastaan kaiken avun minkä voit saada, olet ansainnut sen.”

Silmiin katsoen, rauhallisesti, mielellään hymyilemättä. Vilpittömästi. Lyhyt mutta läsnäoleva kontakti.

Ei aleta voivottelemaan omilla vastoinkäymisillä ja murheilla. Ei vaiheta ylipäänsä äkkiä puheen aihetta. Ei vähätellä! Ei väkisin udella lisää, jos toinen ei halua puhua enempää/tietyistä aiheista. Ei kerrota eteenpäin muille.

Voi laskea käden olkapäälle, tarttua käteen, miksei halatakin jos on tarpeeksi tuttu.

Myöhemmin kohdatessa voi aina kysyä että miten menee, miten pärjäilet, onko asiat yhtään paremmin.

Ei sen kummempaa. En toivo liikaa tunkeutumista, utelemista ja voivottelua. Mutta myötätunto lohduttaa kovasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on hyvä keskustelu. Olen itse sairastunut, mutta en vielä tiedä tarkkaa diagnoosia. Kaikki vaihtoehdot ovat käyneet mielessä. Olen ollut muutaman kuukauden enemmän ja vähemmän shokissa. Vielä on vaikea oppia edes hyväksymään tilannetta, koska en tiedä mitään nimeä tälle. Sairastumisen lisäksi menetin lyhyessä ajassa useamman lähisukulaisen ja nyt vielä kaiken lisäksi työt loppuivat. Tuntuu, että on ollut liikaa kestämistä.

Olin jo ennen sairastumistani vähän masentunut ja ahdistunut ja olen aina kärsinyt sairauksien pelosta, joka  välillä saa ihan pakko-oireiset piirteet. Nyt sitten on löytynyt oikeasti jotain vikaa. Olen hysteerisenä pelosta. Itse sairauteni selvisi sattumalta, eikä se ole aiheuttanut mitään oireita. Tämä henkinen puoli on paljon vaikeampi. En enää kestä tätä oloa. En koe olevani työkykyinen. Minulla ei ole mitään voimavaroja alkaa etsiä uutta työpaikkaa. En ole edes ilmoittautunut työkkäriin, koska ajatuskin ahdistaa liikaa. Kaikki on ihan umpikujassa. En saa mistään rahaa tällä hetkellä. Elän säästöilläni. Olen pahasti masentunut ja ärtynyt koko ajan. Tympäisee itseänikin tämä kamala olo koko ajan. En enää tiedä, mitä tässä voi tehdä. 

Minulla auttaa, jos joku vain kuuntelee. Mutta minä nyt satun olemaan tällainen, etten kehtaa puhua kenellekään typeristä ongelmistani. Joskus vaan toivoisin, että joku halaisi pitkään ja sanoisi, että kaikki järjestyy. Joskus paras apu on tehdä jotain ihan normaaleja asioita tai mennä yhdessä vaikka kävelylle. Mitä tahansa, että pääsee pois neljän seinän sisältä miettimästä asioita. 

Kuulostat sympalta. Kuollakseni kaipaan ulkoliikuntaa, mutta kovat kivut estävät. Käyn silloin tällöin kaupassa ja "maksan siitä" 3-4 vrk.

Aika paljon antaisin jos voisin mennä kävelylle, vaihtaa maisemaa. Ap

Jos jaksaisit hakea tukia, jokin puoli asiaa helpottaisi. Toivon että sairaudellesi saat nimen > hoitoa. Ota kaikki apu vastaan! Toki on oikeus tehdä itseä koskevat päätökset meillä jokaisella <3 Ap

Kiitos sinulle. ❤ Varmasti raskas tilanne sinulla. Kivut vie voimat muutenkin raskaan tilanteen keskellä. Minulla on sillä tavalla "hyvä" tilanne, ettei ole mitään kipuja. Koko sairastuminen tuli aivan yllätyksenä. Olen aina ollut perusterve, en saa helposti edes flunssaa. Nyt yhtäkkiä olen tällaisessa tilanteessa.

Ajattelin, jos kysyisin lääkäriltä seuraavalla kerralla lähetettä johonkin ammattiauttajalle. En enää jaksa yksin.