Millainen lohdutus on teitä auttanut?

Siinähän tuota huumorpuolta jo tukikin, kiitos. Oletko hoitoalalla? Harkitse?

Ap

Tämä ei ehkä liity aiheeseen vaikka otsikkoon liittyykin. Juttelin juuri ystävälle työhuolista, ja pelkkä ymmärretyksi tulemisen tunne oli valtavan huojentava. Että en ole outo ja kahjo jos koen tilanteessa mitä koen, vaan se kuuluu asiaan.

Jotenkin ympäristössä, jossa toisten myötätunto ja eläytymishalu ei ole selviö, alkaa kieltää omia tunteitaan ja teeskennellä jotain muuta. Kunnes ystävän peilaus pysäyttää ja auttaa löytämään takaisin omalle polulle.

Aika. Jos vaan mahdollista, en halua ainakaan suuria henkilökohtaisia koskettavia asioita muiden tietävän.

Kolmonen jatkaa vielä sen verran, että teeskentelemisen lisäksi huomaa olevansa yleisaggressiivinen, vaikka tosiasiassa se on itsepuolustusta ylivoimaisen vastuksen edessä. Taantuu pelkääväksi ja kiukkuiseksi lapseksi, vaikka moni ihminen ympärillä tekee itse samoin silkasta hämmennyksestä yhden käyttäytyessä oudosti.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ehkä liity aiheeseen vaikka otsikkoon liittyykin. Juttelin juuri ystävälle työhuolista, ja pelkkä ymmärretyksi tulemisen tunne oli valtavan huojentava. Että en ole outo ja kahjo jos koen tilanteessa mitä koen, vaan se kuuluu asiaan.

Jotenkin ympäristössä, jossa toisten myötätunto ja eläytymishalu ei ole selviö, alkaa kieltää omia tunteitaan ja teeskennellä jotain muuta. Kunnes ystävän peilaus pysäyttää ja auttaa löytämään takaisin omalle polulle.

Naulan kantaan! Sitä hukkaa itsensä, jos kukaan muu ei ole peilaamassa tilannetta, tai "peili vääristää"...Minullakin tuommoinen sumu ympäröi myös.

Itse löysin vasta tänä kesänä osan entisestä itsestäni, kaikkien huolien ja ihmissuhdevaikeuksien alta, onneksi on muutama ystävä, ja joku oma oivalluskin tuli. Juuri noin, omalle polulle. Ap

Sain syöpädiagnoosin ja lyhyen elinaikaennusteen. Luin sairaalassa jutun toisesta potilaasta, joka oli parantunut sairaudesta. Siinä vaiheessa ymmärsin, että minulla on toivoa.

Vierailija kirjoitti:

Kolmonen jatkaa vielä sen verran, että teeskentelemisen lisäksi huomaa olevansa yleisaggressiivinen, vaikka tosiasiassa se on itsepuolustusta ylivoimaisen vastuksen edessä. Taantuu pelkääväksi ja kiukkuiseksi lapseksi, vaikka moni ihminen ympärillä tekee itse samoin silkasta hämmennyksestä yhden käyttäytyessä oudosti.

Tämäkin on tuttua. en eds tiennyt että aikuisena voi mennä niin primitiiviseksi elämä - hengissäsäilymitarve myös "tekee itsekkääksi". Toivon nyt jo voivani antaa tilaa muillekin, nyt kun isoin sokki on mennyt, toivottavasti. Ap

Vierailija kirjoitti:

Aika. Jos vaan mahdollista, en halua ainakaan suuria henkilökohtaisia koskettavia asioita muiden tietävän.

Ymmärrän tämän, jos kukaan ei ole siihenkään asti jakanut elämää. Minulle oli ylläri, että ne minun ystäväni, joiden kanssa oli jaettu ilot ja surut, puolin ja toisin, heistä osa ohitti, he mykistyivät. Tuntui kuin olisin ollut spitaalinen... Ap

Vierailija kirjoitti:

Sain syöpädiagnoosin ja lyhyen elinaikaennusteen. Luin sairaalassa jutun toisesta potilaasta, joka oli parantunut sairaudesta. Siinä vaiheessa ymmärsin, että minulla on toivoa.

Ihana että apu voi tulla vaikka lukemalla! Tuo on sitä vertaistukea! Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain syöpädiagnoosin ja lyhyen elinaikaennusteen. Luin sairaalassa jutun toisesta potilaasta, joka oli parantunut sairaudesta. Siinä vaiheessa ymmärsin, että minulla on toivoa.

Ihana että apu voi tulla vaikka lukemalla! Tuo on sitä vertaistukea! Ap

On. Otin luettavaa, kun odotin pääsyä vastaanotolle ja huomasin, että toivoa on vielä. :)

Miksi ihmiset näyttäisivät suhtautuvat sillä lailla etä "epäonni tarttuu"? (Kukaan ei suoraan sanonut, mutta siltä tuntui).

No itse olen saanut lohtua uskosta. Siitä , että  joku kuitenkin katsoo perään, kaikella on tarkoitus ja elämä  ei pääty siihen kun lähdetään täältä, ja että oikeus toteutuu vielä joskus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain syöpädiagnoosin ja lyhyen elinaikaennusteen. Luin sairaalassa jutun toisesta potilaasta, joka oli parantunut sairaudesta. Siinä vaiheessa ymmärsin, että minulla on toivoa.

Ihana että apu voi tulla vaikka lukemalla! Tuo on sitä vertaistukea! Ap

On. Otin luettavaa, kun odotin pääsyä vastaanotolle ja huomasin, että toivoa on vielä. :)

Yleensäkin ottaen tuollainen lyhyt eliajanodote on minusta lääkärin suusta jopa vastuuton juttu, saattaa jopa herkemmillä jouduttaa "prosessia", jos on jo valmiiksi esim masentunut? Ap

Vierailija kirjoitti:

No itse olen saanut lohtua uskosta. Siitä , että  joku kuitenkin katsoo perään, kaikella on tarkoitus ja elämä  ei pääty siihen kun lähdetään täältä, ja että oikeus toteutuu vielä joskus.

Hyvä. Ap

Faktatiedot ja totuus auttavat minua aina parhaiten. Otan esimerkin: jos minulla on ihmissuhdehuolia, eniten minua on auttanut, että tiedän jonkun ihmisen käytöksen todellisen syyn (vaikka käytös olisi ollut itseäni kohtaan negatiivista) ts. mistä käytös minua kohtaan johtuu. Tai jos kyse on sairaudesta, etsin kaikki mahdolliset tutkimustiedot aiheesta ts. tieteellinen fakta rauhoittaa itseäni parhaiten, vaikka olisi hengenvaarallisestakin taudista kyse. Tai etsin alan asiantuntijoita, joiden kanssa voin keskustella aiheesta.

Toinen, mikä itseäni auttaa,  on se, että saan itkeä, joko yksin tai jollekin ihmiselle, jolta löytyy sen verran empaattisuutta, että jaksaa katsoa ja kuunnella toisen itkua. Toisaalta ihminen, jolle uskallan näyttää itkuni, täytyy olla mielestäni luotettava. En halua, että asioitani kerrotaan ympäriinsä, koska ne ovat niin intiimejä. Mutta usein myös yksin itketty itku auttaa täysin selkiyttämään omia tunteita ja ajatuksia.

Kolmas, mikä on aina auttanut, on raitis ulkoilma. Riippuen tietenkin siitä, olenko sellaisessa kunnossa, että voin mennä ulos. Jos vielä pystyn kävelemään ulkona, sitten ollaan sillä hetkellä jo "luksuksen" puolella.

Neljäs, mikä on auttanut, on vaikkapa ihan vain toisen ihmisen sanaton halaus. Tai jopa sanallinen ilmaisu  kirjoitettuun viestiin ´halaus´.

Nämä ovat niin henkilökohtaisia juttuja, että ne tulevat selville vasta isojen kriisien yhteydessä. Ovat kyllä erittäin rankkoja, välillä suorastaan ylivoimaisen ahdistavia itsetutkistelukouluja.

Raha.

Ei minua mikään lohdutus auta. 

Eniten haluaisin, että saisin kertoa tapahtuneesta ja siihen liittyvistä tunteista rauhassa, ilman että kuulija rupeaa kertomaan omista vastaavista kokemuksistaan tai niin että yrittää piristää, tsempata ja siirtää huomiotani muihin asioihin. Koska useimmat kuitenkin reagoivat juuri noin kuin en toivo heidän tekevän, on käytännössä parasta eristäytyä ja surra menetys ihan itsekseni. Nukun paljon tai lojun vuoteessa horroksessa, jätän kotityöt tekemättä (toisaalta enpä silloin paljon sotkekaan eikä ole ruokahalua). Vähitellen ja hitaasti palaan normaaliin lämään.

Viestille 18

Tätä itsekin toivoisin kuulijalta silloin, kun olen vakavampien asioiden keskellä. Empaattinen kuuntelija ei tuo samaan keskusteluun omia huoliaan mukaan, jos toinen kertoo vakavasti kriisistään. Samoin yritän itse toimia, jos minulle uskoudutaan.

Vierailija kirjoitti:

Faktatiedot ja totuus auttavat minua aina parhaiten. Otan esimerkin: jos minulla on ihmissuhdehuolia, eniten minua on auttanut, että tiedän jonkun ihmisen käytöksen todellisen syyn (vaikka käytös olisi ollut itseäni kohtaan negatiivista) ts. mistä käytös minua kohtaan johtuu. Tai jos kyse on sairaudesta, etsin kaikki mahdolliset tutkimustiedot aiheesta ts. tieteellinen fakta rauhoittaa itseäni parhaiten, vaikka olisi hengenvaarallisestakin taudista kyse. Tai etsin alan asiantuntijoita, joiden kanssa voin keskustella aiheesta.

Toinen, mikä itseäni auttaa,  on se, että saan itkeä, joko yksin tai jollekin ihmiselle, jolta löytyy sen verran empaattisuutta, että jaksaa katsoa ja kuunnella toisen itkua. Toisaalta ihminen, jolle uskallan näyttää itkuni, täytyy olla mielestäni luotettava. En halua, että asioitani kerrotaan ympäriinsä, koska ne ovat niin intiimejä. Mutta usein myös yksin itketty itku auttaa täysin selkiyttämään omia tunteita ja ajatuksia.

Kolmas, mikä on aina auttanut, on raitis ulkoilma. Riippuen tietenkin siitä, olenko sellaisessa kunnossa, että voin mennä ulos. Jos vielä pystyn kävelemään ulkona, sitten ollaan sillä hetkellä jo "luksuksen" puolella.

Neljäs, mikä on auttanut, on vaikkapa ihan vain toisen ihmisen sanaton halaus. Tai jopa sanallinen ilmaisu  kirjoitettuun viestiin ´halaus´.

Nämä ovat niin henkilökohtaisia juttuja, että ne tulevat selville vasta isojen kriisien yhteydessä. Ovat kyllä erittäin rankkoja, välillä suorastaan ylivoimaisen ahdistavia itsetutkistelukouluja.

Sama mulla. Tämä oli upea vastaus, itse valitettavasti väsähdän enkä nyt jaksa ajatella...sorry. Faktat siis - minäkin haluan kaiken lääketieteellisen avun mitä voi saada. Haluan myös ymmärtää ihmisten vaikuttimia jos käytöls on erikoista omasta vinkkelistä.

Ulkoilma ja kävelykyky on yhä luksus, tai pitää ottaa se lääkearsenaali ja toipua monta päivää kauppareissustakin. Itku on lahja, sen ymmärsin kun alkusokin jälkeen sain välistä itketyksi. Vielä en sitäkään.

Arvokkaita asioita moni jakaa, kiitos! Joskus kovien arvojen edustajat voisivat miettiä, mitä saattaa olla takana kun joku "loisii". Ap

Vierailija kirjoitti:

Ei minua mikään lohdutus auta. 

Eniten haluaisin, että saisin kertoa tapahtuneesta ja siihen liittyvistä tunteista rauhassa, ilman että kuulija rupeaa kertomaan omista vastaavista kokemuksistaan tai niin että yrittää piristää, tsempata ja siirtää huomiotani muihin asioihin. Koska useimmat kuitenkin reagoivat juuri noin kuin en toivo heidän tekevän, on käytännössä parasta eristäytyä ja surra menetys ihan itsekseni. Nukun paljon tai lojun vuoteessa horroksessa, jätän kotityöt tekemättä (toisaalta enpä silloin paljon sotkekaan eikä ole ruokahalua). Vähitellen ja hitaasti palaan normaaliin lämään.

Lohdutus on harvinaista. Ihmisissä on yhä enemmän epäempaattisia? Aika raadollista sekin, jos on ollut toiselle vain hyötymismielessä "ystävä", sen sitten hädän hetkellä saa huomata. Ap