14-vuotias voimistelijatyttö alkanut rampata vaa'alla

Vierailija kirjoitti:

Täällä on ihan sairaita ihmisiä sairaine kommentteineen. 

Hävitä se vaaka teidän talosta.

Jos oikeasti on syömishäiriöstä kysymys, ei siihen vaa'an hävittäminen auta.

En halua pelotella, mutta vaikka lapsi sinun nähden söisikin isommat ateriat niin hän saattaa olla syömättä aamupalan ja välipalat. Itse nuorempana esitin syöväni päivällisen lisäksi muutakin ruokaa, mutta oikeasti menin huoneeseeni pureskelemaan ja sylkemään ne ruuat mitkä tein. Ja vaikka laihtumista ei olisi tapahtunut ja lapsi on normaalipainoinen niin hän voi silti olla sairastunut tai on sairastumassa syömishäiriöön. 

Ota asia puheeksi varovaisesti tytön kanssa ja korosta sitä ettet ole vihainen vaan huolissasi.  Älä yritä "shokeerata" kertomalla syömishäiriöiden vaaroista, hän luultavasti tietää niistä jo. Kannusta nuorta ottamaan asia puheeksi terveydenhoitajan tai koulupsykologin kanssa, jos hän tarvitsee perheen ulkopuolista apua.

Ongelma on muualla kuin syömisissä ja laihtumisessa. Syömishäiriöinen teini oireilee järkkynyttä mielenterveyttä yrittämällä laihduttaa ja kyttäämällä painoa.

Ignooraisin nämä paino- ja syömisasiat ja keskustelisin aivan muista asioista tytön kanssa. Siellä taustalla on joku muu ongelma piilossa. 

Onkohan valmentaja käskenyt laihduttaa?

Vaaka kertoo myös, ettei ole lihonnut vaikka siltä tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Peukku tuolle pattereiden poistamiselle. Valmentajan kanssa voi myös ottaa puheeksi.

Kapinaikäiselle ei auta hirveästi puhua ja vakuutella, mutta kuunnella aina kannattaa. Ja järjestää sille aikaa, että on "tarjolla" esim. treenien jälkeen kuuntelemaan.

Katso myös että ei skippaa aterioita, ettei tule "muuta menoa" ruoka-aikaan.

Ei skippaa, mutta syö lähinnä vaan kasviksia, raejuustoa, puuroa ja marjoja.

Kerrotko mikä tässä on vikana? Kuulostaa ihan hyvältä ja terveelliseltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Peukku tuolle pattereiden poistamiselle. Valmentajan kanssa voi myös ottaa puheeksi.

Kapinaikäiselle ei auta hirveästi puhua ja vakuutella, mutta kuunnella aina kannattaa. Ja järjestää sille aikaa, että on "tarjolla" esim. treenien jälkeen kuuntelemaan.

Katso myös että ei skippaa aterioita, ettei tule "muuta menoa" ruoka-aikaan.

Ei skippaa, mutta syö lähinnä vaan kasviksia, raejuustoa, puuroa ja marjoja.

Kerrotko mikä tässä on vikana? Kuulostaa ihan hyvältä ja terveelliseltä.

Eihän siinä olekaan. Mutta kun syö hyvin terveellisesti, liikkuu tosi paljon ja on 160/45, ei mielestäni ole syytä käydä montaa kertaa päivässä vaa'alla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Peukku tuolle pattereiden poistamiselle. Valmentajan kanssa voi myös ottaa puheeksi.

Kapinaikäiselle ei auta hirveästi puhua ja vakuutella, mutta kuunnella aina kannattaa. Ja järjestää sille aikaa, että on "tarjolla" esim. treenien jälkeen kuuntelemaan.

Katso myös että ei skippaa aterioita, ettei tule "muuta menoa" ruoka-aikaan.

Ei skippaa, mutta syö lähinnä vaan kasviksia, raejuustoa, puuroa ja marjoja.

Kerrotko mikä tässä on vikana? Kuulostaa ihan hyvältä ja terveelliseltä.

Sivusta totean että ei sinällään mikään mutta urheilija ei noilla eväillä jaksa. Meillä sama tilanne vuosi sitten. Kannattaa keskustella nuoren kanssa avoimesti ja rauhallisesti, vaikka se voi olla vaikeaa. Patterien poisottaminen on hölmö idea. Se vain siirtää asian entistä enemmän piiloon. Kokemusta on nimittäin aiheesta eikä tie ole helppo. Miten onnellinen voikaan olla siitä, että näkee lapsensa syövän vaikka jäätelö ! Ja asiata mitään tietämättömien on tuohon turha huudella mitään.

Vierailija kirjoitti:

Voimistelu, taitoluistelu ja baletti harrastuksena ei sovi tytöille. Täydellisen suorittajan vartalon ihanne on laiha, anorektinen luukasa ja tämä antaa tytöille aivan väärän kuvan siitä millainen hänen pitäisi olla. Seurauksena vääristynyt kuva omasta kehosta ja syömishäiriö. Koeta ohjata teini järkevämpiin harrastuksiin. Esim jääkiekko, ratsastus tai jalkapallo.

Meillä vaihtui joukkuevoimistelu ratsastukseen puolivahingossa, kun tyttö sai kantapäähän rasitusvamman joka katkaisi treenaamisen puoleksi vuodeksi. Jälkeenpäin olen oikein tyytyväinen. Tyttö on vasta 10 v., mutta tuo laihuuden ihannointi oli juuri alkamassa :(

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Peukku tuolle pattereiden poistamiselle. Valmentajan kanssa voi myös ottaa puheeksi.

Kapinaikäiselle ei auta hirveästi puhua ja vakuutella, mutta kuunnella aina kannattaa. Ja järjestää sille aikaa, että on "tarjolla" esim. treenien jälkeen kuuntelemaan.

Katso myös että ei skippaa aterioita, ettei tule "muuta menoa" ruoka-aikaan.

Ei skippaa, mutta syö lähinnä vaan kasviksia, raejuustoa, puuroa ja marjoja.

Kerrotko mikä tässä on vikana? Kuulostaa ihan hyvältä ja terveelliseltä.

Sivusta totean että ei sinällään mikään mutta urheilija ei noilla eväillä jaksa. Meillä sama tilanne vuosi sitten. Kannattaa keskustella nuoren kanssa avoimesti ja rauhallisesti, vaikka se voi olla vaikeaa. Patterien poisottaminen on hölmö idea. Se vain siirtää asian entistä enemmän piiloon. Kokemusta on nimittäin aiheesta eikä tie ole helppo. Miten onnellinen voikaan olla siitä, että näkee lapsensa syövän vaikka jäätelö ! Ja asiata mitään tietämättömien on tuohon turha huudella mitään.

Höpön löpön, kyllä jaksaa! Naisilla on joku kummallinen päähän pinttymä, että pitäisi oikeasti syödä se 2000 kaloria. Monen kulutus edes urheillessa ei ole lähellä tuota!

Ja totta kai täällä on taas näitä kommentteja, missä ajatellaan vaan että no hyvähän se on ettei siitä tule läskiä.. joo, mutta onko se hyvä jos lapsi sairastuu ja kuolee ennen pitkää? Miksi anoreksia olis yhtään sen parempi asia kun lihavuus?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Peukku tuolle pattereiden poistamiselle. Valmentajan kanssa voi myös ottaa puheeksi.

Kapinaikäiselle ei auta hirveästi puhua ja vakuutella, mutta kuunnella aina kannattaa. Ja järjestää sille aikaa, että on "tarjolla" esim. treenien jälkeen kuuntelemaan.

Katso myös että ei skippaa aterioita, ettei tule "muuta menoa" ruoka-aikaan.

Ei skippaa, mutta syö lähinnä vaan kasviksia, raejuustoa, puuroa ja marjoja.

Kerrotko mikä tässä on vikana? Kuulostaa ihan hyvältä ja terveelliseltä.

Sivusta totean että ei sinällään mikään mutta urheilija ei noilla eväillä jaksa. Meillä sama tilanne vuosi sitten. Kannattaa keskustella nuoren kanssa avoimesti ja rauhallisesti, vaikka se voi olla vaikeaa. Patterien poisottaminen on hölmö idea. Se vain siirtää asian entistä enemmän piiloon. Kokemusta on nimittäin aiheesta eikä tie ole helppo. Miten onnellinen voikaan olla siitä, että näkee lapsensa syövän vaikka jäätelö ! Ja asiata mitään tietämättömien on tuohon turha huudella mitään.

Höpön löpön, kyllä jaksaa! Naisilla on joku kummallinen päähän pinttymä, että pitäisi oikeasti syödä se 2000 kaloria. Monen kulutus edes urheillessa ei ole lähellä tuota!

Kyseessä on kasvava ja kehittyvä JA urheileva nuori, ei silloin tällöin sauvakävelevä keski-ikäinen toimustotyöntekijä.

Projisoivatko täällä monet aikuisten lihavuusongelmia alipainoisen urheilijateinin painoon? Siltä ainakin vaikuttaa. Teini-ikäisten kuuluisi muutenkin syödä vähän "reilumpia" annoksia kuin vastaavan hoikan aikuisen, koska ovat vielä kasvu-iässä johon kuluu energiaa. Tämän päälle vielä selkeä urheilijatausta, niin sille energialle on todella tarvetta.

Jos hoikka nuori urheilee monta kertaa viikossa, ja syö lähinnä kasviksia nirsoillen, niin olisin todella huolissani! Anoreksia kannattaa ottaa varovaisesti puheeksi, kannattaa nostaa kissa pöydälle, eikä teeskennellä että kaikki on ok, vaikka johtaisikin riitaan.

Vierailija kirjoitti:

Ja totta kai täällä on taas näitä kommentteja, missä ajatellaan vaan että no hyvähän se on ettei siitä tule läskiä.. joo, mutta onko se hyvä jos lapsi sairastuu ja kuolee ennen pitkää? Miksi anoreksia olis yhtään sen parempi asia kun lihavuus?

On suurempi mahdollisuus kuolla ylipainoon kuin alipainoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja totta kai täällä on taas näitä kommentteja, missä ajatellaan vaan että no hyvähän se on ettei siitä tule läskiä.. joo, mutta onko se hyvä jos lapsi sairastuu ja kuolee ennen pitkää? Miksi anoreksia olis yhtään sen parempi asia kun lihavuus?

On suurempi mahdollisuus kuolla ylipainoon kuin alipainoon.

14-kesäiselle urheilijatytölle ei todellakaan ole. Ylipainoon itsessään ei kuolla, vaan sen liitännäissairauksiin, jotka yleensä tulevat keski-iän ylittäneille. Eli ei ihan ajankohtaisia neuvoja alipainoisen tytön äidille, eli ap:lle.

Suosittelisin kodin ulkopuolista järkipuhetta. Itse juuri tuossa iässä sairastuin anoreksiaan. Mulle ei äidin sanat tai "rakentava keskustelu" olisi auttanut, olin ihan liian itsepäinen, ihan liian teini-ikäinen, ja ihan liian vakuuttunut siitä, että 165 cm/43 kg olin maailman rumin ja lihavin valas. Ihan oikeasti näin sen peilistä, vaikka sainkin omat kädet vyötärön ympärille, harrastin liikuntaa kuin hullu, ja itkin, jos kokeesta tuli 10-. Ruokaa söin vähän jos ollenkaan, ja valehtelin syömisistäni jatkuvasti.

Kun paino tipahti 36 kiloon, äiti kuskasi sairaalaan. En pystynyt enää edes harrastamaan rakastamiani urheilulajeja kunnolla, koska väsyin liian nopeasti. Ensin tarjottiin psykiatrista apua--se oli virhe, ja masennuin pahasti, koska kohdalle sattui osumaan pari astetta kamalampaa tohtoria (joilta on luvat lähteneet sen jälkeen, uutisista huomasin). Mulle apua toi sairaalan lääkäri, oikein tomera no-nonsense justiina, joka ilmoitti punnituksen jälkeen mulle hyvin yksiselitteisesti, että jos en ala syödä, alkaa mun keho käyttää viimeisinä voimavaroina ainoata jäljellä olevaa kudosta, aivoja. Mulle fiksuus oli aina kaikki kaikessa, ja ajatus "tyhmistymisestä" takoi kertalaakista järkeä päähän. Silti itkin hysteerisesti, kun sairaalan parkkiksella ekaa suklaapatukkaa vuosiin yritin kurkkuuni tunkea. Mutta helpotti, vähä vähältä, ajan kanssa. Pointtini? Jos olet huolissasi, käykää/pane nuori käymään jossakin jonkun juttusilla. Mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Mun kokemus on tosin vain yksilötarina, eikä sama kaava takuulla toimi kaikille. Vetoaminen sellaisiin asioihin, mitkä lapselle ovat tärkeimpiä, auttanevat kuitenkin. Mulle se asia oli ensisijaisesti fiksuus. Tsemppiä kovasti teille molemmille. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja totta kai täällä on taas näitä kommentteja, missä ajatellaan vaan että no hyvähän se on ettei siitä tule läskiä.. joo, mutta onko se hyvä jos lapsi sairastuu ja kuolee ennen pitkää? Miksi anoreksia olis yhtään sen parempi asia kun lihavuus?

On suurempi mahdollisuus kuolla ylipainoon kuin alipainoon.

14-kesäiselle urheilijatytölle ei todellakaan ole. Ylipainoon itsessään ei kuolla, vaan sen liitännäissairauksiin, jotka yleensä tulevat keski-iän ylittäneille. Eli ei ihan ajankohtaisia neuvoja alipainoisen tytön äidille, eli ap:lle.

No ei tuolla logiikalla alipainoonkaan kuole vaan sydämmenpysähtymiseen.

Meidän voimistelijalle maistuu perusruoka, jälkiruoat ja kaloripommit. Hän liikkuu niin paljon, että ei tunnu missään, vaikka söisikin terveellisen ruoan lisäksi runsaskalorisia tuotteita.

Voimistelijaa on mielestäni hyvä kannustaa syömän myös epäterveellisenä pidettäviä herkkuja, silloin kun elimistö pystyy sulattamaan niitä. Meillä lapsi syö ennen urheilua  lämpimän ruoan viimeistään 1,5 tuntia ennen, energiavälipalan esim. banaanin harjoituksissa ja harjoitusten jälkeen taas täysipainoisen lämpimän ruoan. Harjoituspäivinä hänelle tulee siis kolme lämmintä täysipainoista ateriaa ja lisäksi välipalat.  Päivinä, joina ei ole harjoituksia, hän voi syödä kaksi lämmintä ruokaa, välipalat sekä suklaata, munkin, karkkia, sipsiä tms. Fyysisesti raskaiden ja pitkäkestoisten harjoitusten vuoksi elimistö käy kovilla kierroksilla, joten juuri ennen niitä ei voi syödä esim. munkkia, ettei vatsa mene sekaisin.

Lapseni on hoikka ja ihannevartaloinen. Hänellä ei ole koskaan ollut syömishäiröitä. On väärin, ettei voi sanoa suoraan kaikille, että meillä syödään näitä "kiellettyjä aineita", kun tulokset kuitenkin ovat hyviä juuri vapaammassa ruokavaliossa. Koskaan ei ole vältelty  ravintorasvoja tai käytetty vain keinomakeutusaineita. Lihakset ovat kehittyneet hyvin, kun on tahto ja energiaa tehdä  raskaat harjoitukset täysillä. Lapsellahan on aina nälkä ja hän syö yleensä harjoitusten jälkeen kuin viimeistä päivää, säilyttääkseen lihaksensa..

Mieluummin siis kunnon ruokaa ja suklaata kuin kevyttä salaattia, energiapatukoita tai urheilujuomia! Miksi aikuiset ja valmentajat vaativat syömään, kuin lapsi olisi 50 vuotias ja kuin hänessä näkyisi päällepäin terveellisen ja monipuolisen  ruoan oheen nautittu suklaalevy? Lapseni on surullinen, kun miettii, miten jotkut kyttäävät syömisiään ja toisten syömisiä.

Voimistelijoita on myös hyvin eri painoisia. Lapseni joukkueessa kaikki ovat hoikkia., mutta on myös joukkueita, joissa kaikki ovat lievään ylipainoon kallistuvia.  Jos lapsesi on ylipainoinen, kannattaa vaihtaa toisten ylipainoisten seuraan ja jatkaa liikkumista ja syömistä. Johtuuko ylipaino bulimiasta ja sallimattomuudesta vai geeneistä, mutta mielestäni suurin osa liikkuvista nuorista saisi syödä erittäin paljon ja vapaasti, jotta ei laihtuisi kovan harjoittelun seurauksena!

Vierailija kirjoitti:

Suosittelisin kodin ulkopuolista järkipuhetta. Itse juuri tuossa iässä sairastuin anoreksiaan. Mulle ei äidin sanat tai "rakentava keskustelu" olisi auttanut, olin ihan liian itsepäinen, ihan liian teini-ikäinen, ja ihan liian vakuuttunut siitä, että 165 cm/43 kg olin maailman rumin ja lihavin valas. Ihan oikeasti näin sen peilistä, vaikka sainkin omat kädet vyötärön ympärille, harrastin liikuntaa kuin hullu, ja itkin, jos kokeesta tuli 10-. Ruokaa söin vähän jos ollenkaan, ja valehtelin syömisistäni jatkuvasti.

Kun paino tipahti 36 kiloon, äiti kuskasi sairaalaan. En pystynyt enää edes harrastamaan rakastamiani urheilulajeja kunnolla, koska väsyin liian nopeasti. Ensin tarjottiin psykiatrista apua--se oli virhe, ja masennuin pahasti, koska kohdalle sattui osumaan pari astetta kamalampaa tohtoria (joilta on luvat lähteneet sen jälkeen, uutisista huomasin). Mulle apua toi sairaalan lääkäri, oikein tomera no-nonsense justiina, joka ilmoitti punnituksen jälkeen mulle hyvin yksiselitteisesti, että jos en ala syödä, alkaa mun keho käyttää viimeisinä voimavaroina ainoata jäljellä olevaa kudosta, aivoja. Mulle fiksuus oli aina kaikki kaikessa, ja ajatus "tyhmistymisestä" takoi kertalaakista järkeä päähän. Silti itkin hysteerisesti, kun sairaalan parkkiksella ekaa suklaapatukkaa vuosiin yritin kurkkuuni tunkea. Mutta helpotti, vähä vähältä, ajan kanssa. Pointtini? Jos olet huolissasi, käykää/pane nuori käymään jossakin jonkun juttusilla. Mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Mun kokemus on tosin vain yksilötarina, eikä sama kaava takuulla toimi kaikille. Vetoaminen sellaisiin asioihin, mitkä lapselle ovat tärkeimpiä, auttanevat kuitenkin. Mulle se asia oli ensisijaisesti fiksuus. Tsemppiä kovasti teille molemmille. :)

34 jatkaa - hieno kuulla että sait apua ja olet jo paremmassa kunnossa. Meillä myös saavuttamatta vääjäämättä jäävät unelmat saivat lapsen lopulta syömään oikein. Ja ulkopuolisen avulla. Sitä ei kannata jäädä miettimään vaan pyytää heti reilusti, kun tilanne alkaa lähteä käsistä. Kaikkea hyvää ap:lle ja sinulle myös!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelisin kodin ulkopuolista järkipuhetta. Itse juuri tuossa iässä sairastuin anoreksiaan. Mulle ei äidin sanat tai "rakentava keskustelu" olisi auttanut, olin ihan liian itsepäinen, ihan liian teini-ikäinen, ja ihan liian vakuuttunut siitä, että 165 cm/43 kg olin maailman rumin ja lihavin valas. Ihan oikeasti näin sen peilistä, vaikka sainkin omat kädet vyötärön ympärille, harrastin liikuntaa kuin hullu, ja itkin, jos kokeesta tuli 10-. Ruokaa söin vähän jos ollenkaan, ja valehtelin syömisistäni jatkuvasti.

Kun paino tipahti 36 kiloon, äiti kuskasi sairaalaan. En pystynyt enää edes harrastamaan rakastamiani urheilulajeja kunnolla, koska väsyin liian nopeasti. Ensin tarjottiin psykiatrista apua--se oli virhe, ja masennuin pahasti, koska kohdalle sattui osumaan pari astetta kamalampaa tohtoria (joilta on luvat lähteneet sen jälkeen, uutisista huomasin). Mulle apua toi sairaalan lääkäri, oikein tomera no-nonsense justiina, joka ilmoitti punnituksen jälkeen mulle hyvin yksiselitteisesti, että jos en ala syödä, alkaa mun keho käyttää viimeisinä voimavaroina ainoata jäljellä olevaa kudosta, aivoja. Mulle fiksuus oli aina kaikki kaikessa, ja ajatus "tyhmistymisestä" takoi kertalaakista järkeä päähän. Silti itkin hysteerisesti, kun sairaalan parkkiksella ekaa suklaapatukkaa vuosiin yritin kurkkuuni tunkea. Mutta helpotti, vähä vähältä, ajan kanssa. Pointtini? Jos olet huolissasi, käykää/pane nuori käymään jossakin jonkun juttusilla. Mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Mun kokemus on tosin vain yksilötarina, eikä sama kaava takuulla toimi kaikille. Vetoaminen sellaisiin asioihin, mitkä lapselle ovat tärkeimpiä, auttanevat kuitenkin. Mulle se asia oli ensisijaisesti fiksuus. Tsemppiä kovasti teille molemmille. :)

34 jatkaa - hieno kuulla että sait apua ja olet jo paremmassa kunnossa. Meillä myös saavuttamatta vääjäämättä jäävät unelmat saivat lapsen lopulta syömään oikein. Ja ulkopuolisen avulla. Sitä ei kannata jäädä miettimään vaan pyytää heti reilusti, kun tilanne alkaa lähteä käsistä. Kaikkea hyvää ap:lle ja sinulle myös!

Kiitos! :) Tästä on jo liki toisen teini-iän verran aikaa eikä mulla suhde ruokaan ole vieläkään "normaali", mutta osaan jo tarpeen tullen puhua itselleni järkeä, jotta pysyn normaalipainoisena. Toivoisin vain, että olisin tuon topakan lääkärin juttusilla käynyt vaikka puoli vuotta aiemmin, niin tilanne ei olisi päässyt yhtä pahaksi. Joten edelleen, Ap--mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. :)

Tuli myös mieleen, että kun nuorempi siskoni alkoi minun tavallani vaa'alla ravata, keksin itse koukuttaa hänet kaiken maailman MasterChef Australioihin ja Gordon Ramsayn ruokaohjelmiin. Alettiin yhdessä etsiä reseptejä ja laittaa ruokaa, ns. käännettiin siskon itse sitä huomaamatta tuo ruokapakkomielle positiivisemmaksi kiinnostukseksi. Sisko ei koskaan romahtanut niin kuin minä, ja nykyisin ollaan molemmat ihan hemmetin hyviä kokkeja, nautitaan ruoanlaitosta ja ruoasta. :) (Kaksin jutellessa ollaan molemmat myönnetty, että yksi iso osa ruokaongelmiin oli se, ettei äitimme ollut kauniisti sanoen mikään kummoinen kokki. Äidille ei tietenkään tätä myönnettäisi, mutta ihan oikeasti, hyvällä ruoalla on tosi iso merkitys. Ja sen itse tekeminen on palkitsevaa. Ei olisi ehkä huono harrastus voimistelijatytöllekään, jos kiinnostusta yhtään riittää?)