Lue keskustelun säännöt.
Voimat vähissä liian monien vastoinkäymisten jälkeen
07.08.2018 |
En oikein pysty näkemään merkitystä tälle ikävien tapahtumien elämänkaarelle. Ovat seuranneet toinen toistaan niin etten ole ehtinyt voimaantua tai toipua edellisestä. En viitsi alkaa luettelemaan yksittäisiä tapahtumia, kaikki normaaliin elämään kuuluvia, mutta liian monta mitä keskiverrosti tapahtuu. Pitkän ajan kuluessa, niin ettei yhdestä kasaumasta ole kysymys.
Mistä löydätte voimaa ja toivoa ja jaksatte yrittää aina uudestaan?
Kommentit (44)
Vierailija kirjoitti:
Raahaudun päivä kerrallaan eteenpäin. Välillä kun pääsee lepäämään rennommin niin silloin yritän muistaa keskittyä nauttimaan siitä hetkestä.
Lopulta meillä ei ole kuin nämä hetket. Eilinen on mennyt ja huomisesta emme tiedä. Kannattaa pitää mielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vastuussa myös toisista ihmisistä. Ei ole mahdollisuutta siksi heittää hanskoja tiskiin. Päivä kerrallaan eteenpäin, vaikka hampaat irvessä. Joskus se vielä helpottaa.
Helpottaako?
Kyllä. Aiemmin olin paljon ahdistuneempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä tiedät mitä "keskiverrosti tapahtuu."
Ainakin minä tiedän faktana, etteivät oman elämäni tapahtumat ole keskivertoja. Sekin vaikeuttaa, kun ei ole vertaistukea.
Oisko mahdotonta ottaa selvää jos sitä vertaistukea jostain saiskin, onhan niitä kaikenlaisia ryhmiä.
Oletko varma ettet sairasta masennusta ja näe kaikkea sen takia synkempänä kuin onkaan?
No olen kyllä ihan varma molemmista, kiitos neuvoista. Yritän pitää itsestäni huolta, koska ei ole varaa sairastua.
Vierailija kirjoitti:
Olen vastuussa myös toisista ihmisistä. Ei ole mahdollisuutta siksi heittää hanskoja tiskiin. Päivä kerrallaan eteenpäin, vaikka hampaat irvessä. Joskus se vielä helpottaa.
Kenestä olet vastuussa? Onko sulla perhettä?
Vierailija kirjoitti:
Mitä vähemmän ns. Tukijalkoja elämässä sen enemmän vastoinkäymiset ottaa koville. Tukijaloilla tarkoitan työtä, terveyttä, perhettä, ystäviä, kavereita, harrastuksia, positiivista ja eteenpäin katsovaa elämänasennetta. Kun nämä kunnossa, niin vastoinkäymiset eivät lamauta.
Minulla ei ole yhtään noista tukijaloista, ilmankos pienetkin vastoinkäymiset musertavat täysin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut vertaistukiryhmässä. Yksi oli kokenut käsiteltävän asian ihan eri sfäärissä ja lopetti kerran tai kahden jälkeen. Me kaksi pahemmalla vaikeusasteella kuin muut sinniteltiin mukana loppuun ja olihan siitä hetkittäin jotain apuakin. Se parhaiten toipunut pyrki kälättämään koko ajan ja vei muidenkin tilan.
Vierailija kirjoitti:
Mistä tiedät mitä "keskiverrosti tapahtuu."
Olen samaa mieltä. Monet ihmiset eivät kerro ajatuksistaan, huolistaan ja murheistaan, vaan elävät elämäänsä kaikista tapahtuneista huolimatta.
Sairastuttuani vakavasti ja kerrottuani tilanteesta ihmisille monet ovat maininneet minulle kokemistaan suruista ja murheista, vertaistukena. Terveenä harva teki niin.
Elämä jatkuu, vaikka se tuntuu murhelliselta esimerkiksi läheisten kuolemien jälkeen. Ystäväni menehdyttyä nuorena olin vihainen linnuille, jotka lauloivat. "X on kuollut ja te vaan laulatte." Vuosien jälkeen tilanne huvittaa, mutta silloin olin oikeasti kiukkuinen.
Muuttuneen tilanteen kanssa on pärjättävä vaikka muiden avulla, jos oma mieli ja kroppa eivät tahdo jaksaa. Minulla kävi tuuri, koska psyyke ei murtunut, vaikka sairauksia ja surua riitti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikeaa olla onnellinen, kun koko ajan poljetaan alaspäin.
En mäkään pärjää. Sama juttu, liian monta peräjälkeen, ja murskannuin lopulta. Suunnittelen omaa kuolemaani, parempi niin. Apua tässä maassa ei saa, kokeiltu on ja osin siksi olenkin hajonnut, kun en enää jaksa yksin mutta kukaan ei suostu auttamaan vaikka pystyisi. Kieltäydytään aina jollakin tekosyyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En mäkään pärjää. Sama juttu, liian monta peräjälkeen, ja murskannuin lopulta. Suunnittelen omaa kuolemaani, parempi niin. Apua tässä maassa ei saa, kokeiltu on ja osin siksi olenkin hajonnut, kun en enää jaksa yksin mutta kukaan ei suostu auttamaan vaikka pystyisi. Kieltäydytään aina jollakin tekosyyllä.
Terveyskeskuksen mielenterveyspalvelut?
Mulla sama tilanne, että vastoinkäymiset on viimeiset kolme vuotta seuranneet toisiaan & nyt olen sitten sairastunut vaikeaan masennukseen enkä esim.kykene töihini enää. Eikä ihan pikkujutuista ole ollut kyse vaan kaikkea ikävää tapahtui ja tapahtuu edelleen ilman että ehtisi edellisistä toipua. Olen jo synkimmillä hetkillä ajatellut, että onko mulla joku kirous päällä, koska nämä tapahtumat on ollu sellaisia etten itse niihin ole voinut vaikuttaa. Ja ennen tätä kaikkea olin ihan normaali, myönteinen ja elämän pikkuasioista nauttiva ihminen. Edelleenkin tietty yritän parhaani selvitäkseni päivästä seuraavaan, mutta mennyt luottamus elämään ja siihen, että se kantaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vastuussa myös toisista ihmisistä. Ei ole mahdollisuutta siksi heittää hanskoja tiskiin. Päivä kerrallaan eteenpäin, vaikka hampaat irvessä. Joskus se vielä helpottaa.
Helpottaako?
Kyllä. Aiemmin olin paljon ahdistuneempi.
Sittenhän sulla ei pitäisi olla mitään hätää, mulla ei ole helpottanut, tuskin helpottakaan, vasta parikymmentä vuotta tarvottu suossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä vähemmän ns. Tukijalkoja elämässä sen enemmän vastoinkäymiset ottaa koville. Tukijaloilla tarkoitan työtä, terveyttä, perhettä, ystäviä, kavereita, harrastuksia, positiivista ja eteenpäin katsovaa elämänasennetta. Kun nämä kunnossa, niin vastoinkäymiset eivät lamauta.
Minulla ei ole yhtään noista tukijaloista, ilmankos pienetkin vastoinkäymiset musertavat täysin
Ota tavoitteeksi löytää itsellesi yksi tukijalka. Se saattaa johtaa toisen tukijalan äärelle. Yl. Asioiden eteen pitää tehdä töitä. Yksi konkreettinen askel eteenpäin on jo hyvä tavoite.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vastuussa myös toisista ihmisistä. Ei ole mahdollisuutta siksi heittää hanskoja tiskiin. Päivä kerrallaan eteenpäin, vaikka hampaat irvessä. Joskus se vielä helpottaa.
Kenestä olet vastuussa? Onko sulla perhettä?
Lapsistani.
Ajattelin juuri perustaa samasta aiheesta keskustelun. Alkaa minullakin olla jaksaminen vähissä. Viime aikoina ikävät tapahtumat ovat seuranneet toista. Koko ajan tulee uusi vastoinkäyminen, vaikka edellistä ei ole ehtinyt edes ymmärtää vielä. On ollut lyhyessä ajassa useampi läheisen kuolema ja monta muutakin murhetta. Itselläni on todettu kesän aikana useita terveyspulmia ja sairaus, mutta en tiedä vielä diagnoosia. Tällä hetkellä olen menossa kahdelle eri erikoislääkärille sairaalaan. Olen ravannut lääkärissä ja kokeissa koko kesän.
Ja kun tässä ei olisi ollut jo tarpeeksi murhetta, niin menetinpä sitten vielä työni.
Olen kärsinyt ahdistuksesta ja lievemmästä masentuneisuudesta jo kauemminkin, mutta nyt kaikki on pahentunut. Masennys on pahentunut ja paniikkihäiriö tuli takaisin 10 vuoden tauon jälkeen. Aloitan kohta varmaan jonkun lääkityksen.
Oletko sinä käynyt juttelemassa missään ammattiauttajalla? Kannattaisi käydä juttelemassa jonkun luona. Minä saan myös voimia mukavista asioista. Esim. kävely metsässä saa hetkeksi ajatukset muualle. Kotiin yksin jääminen on pahinta. Tuntuu vaikealta lähteä ihmisten ilmoille, mutta muiden seurassa unohtuu hetkeksi huolet. Oletko koskaan kokeillut kirjoittaa päiväkirjaa? Minulla se se selkiyttää ajatuksia.
Tsemppiä sinulle. Kyllä se joskus helpottaa. Selviät kyllä kaikesta. Ja muista, että yksin ei ole pakko jaksaa.
Lääkitys ja keskustelutuki ei paranna niitä olosuhteita jotka ovat kestämättömät, mutta joita ei pysty muuttamaankaan. Umpikuja.
Alapeukkuja varmasti ropisee, mutta kerron kumminkin, että ainoa ja paras Tuki ihmisen elämässä on Jumala. Oma epäonnistumisten ja vastoinkäymisten taival kesti kymmeniä vuosia, ennenkuin sisäistin Jumalan antaman Turvan.
Usko ja luota, että koko elämäsi on Jumalan käsissä. Silloin voit levätä sisäisesti ja olla murehtimatta, olosuhteista huolimatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä vähemmän ns. Tukijalkoja elämässä sen enemmän vastoinkäymiset ottaa koville. Tukijaloilla tarkoitan työtä, terveyttä, perhettä, ystäviä, kavereita, harrastuksia, positiivista ja eteenpäin katsovaa elämänasennetta. Kun nämä kunnossa, niin vastoinkäymiset eivät lamauta.
Minulla ei ole yhtään noista tukijaloista, ilmankos pienetkin vastoinkäymiset musertavat täysin
Sama täällä, ja välillä ei ole ollut tuloja tai kotiakaan. Silloin on niin vaikeaa jo muutenkin, ettei normaalin ihmisen tavoin jaksa ottaa ylimääräistä "pientä" paskaa niskaansa.
Sellaiset jutut jotka muut voivat ottaa olan kohautuksella katkaisevat kamelinselän.
Vierailija kirjoitti:
Lääkitys ja keskustelutuki ei paranna niitä olosuhteita jotka ovat kestämättömät, mutta joita ei pysty muuttamaankaan. Umpikuja.
Samaa mieltä. Ja kun vaikeissa ja sietämättömissä olosuhteissa menetät vielä unesi, niin olet niin ulalla päästäsi, ettet osaa enää auttaa itseäsi.
Psykiatriset sairaanhoitajat eivätkä lääkärit osaa ohjata sosiaalityöntekijän pakeille. Eikä itse välttämättä tajua, kun ei ole nukkunut kunnolla herran aikoihin, että mitä pitäisi tehdä.
Ei tätä ymmärrä sellaiset jolla on asiat hyvin tai normaalisti.
Tuttuta viimeisen 6-7v ajalta. Ja heh, kyse ei kohdallani ainakaan ole mistään miehiin pettymisistä omien valintojeni vuoksi, vaan hieman isommista asioista, sellaisista joille ei itse oikeastaan olisi voinut muuta tehdä kuin jättää syntmättä...