Olisinpa saanut hyvän lapsuuden ja saanut kasvaa vakaassa perheessä :( Ette tiedä miten onnellisia olette, jotka saitte onnellisen lapsuuden

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus on pitkä aika, ei se voi kenenkään elämässä pelkkää onnea olla. Omat ongelmansa on kaikilla lapsilla. Ja kasvuvuosien vaikeuksista voi olla myöhemmin myös hyötyä.

Vaikka tämäkin on totta niin et selvästi ymmärrä että lähtökohdat voivat olla todella erilaisia. Kyseessä ei ole varsinaisesti lasten ongelmat, vaan niiden aikuisten. Tämä tekee sitten lapsen kasvuympäristöstä sairaan.

En ole tuo jonka kanssa kirjoitit vaan olen samaa mieltä hänen kanssaan.

Itselläni on vaikea lapsuus, mutten kanna sitä ristinä. Olen jo melko nuorena miettinyt mitä tahdon antaa omalle perheelle ja mitä tahdon

olla.

Mutta ei kaikki, edes oma perhe tiedä mitä asioita minulle tapahtui.

Olen käynyt terapiassa ja joitain asioita ymmärrän esimerkiksi joku asia on ollut vanhempien omia puutteita ja ne ovat jääneet heillä taakaksi ja he yhä jaksavat puhua miten väärin he koki jotain.

Elän tätä päivää, en riudu määrättömiä aikoja menneessä. Tahdon että omat lapseni eivät joudu kokemaan sitä omaa vellomistani miten väärin on asiat olleet minulle. Tuosta martyyriudesta ei kukaan selviä.

Nyt niska-perseote omasta elämästä ja joku järki tekemiseen. Menette nukkumaan ja hallitsette omaa elämää.

Ei paskaa tarvitse sietää, jankkaamalla tuota omaa menneisyyttä jää nykyisyys sivuun. Mitä muistat vanhana?

Äääh, tähän minun piti oikeasti vastata!

21

Ei se hyvä perhe aina riitä. Koulukiusaus esim. voi vaurioittaa pahastikin. Mikään ei ole ihan yksinkertaista, vaikka hyvät vanhemmat tärkeitä ovatkin ja pyrkisivät suojelemaan lastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko niitä, joiden ei tarvitse vaatia mitään itseltään ja joilla on oikeus käyttää loputtomasti muita ihmisiä hyväkseen, koska oli niin rikkinäinen lapsuus? Ja tuntematta ihmistä kovinkaan hyvin osaavat jotkut kertoa, miten tuolla on ollut aina kaikki niin helppoa.

No, itse ainakin olen pärjännyt omillani, enkä käyttänyt ketään hyväksi.

Kun muutin omilleni 20 -vuotiaana, niin tein asunnonhaun yksin, solmin vuokrasopimuksen yksin, maksoin takuuvuokran itse, selvitin miten sähkösopimus tehdään ja solmin sen jne...

Mitään en saanut mukaan, ostin kaikki huonekalut yksin, samoin astiat, kattilat jne..

Ketään ei vaan ollut auttamassa, joka oli jatkumoa sille, että lapsena koin kaltoinkohtelua täyttä välinpitämättömyyttä.

Muuttaessa työskentelin kaupan kassalla, typt aloitin heti tultuani täysi-ikäiseksi. Asuntoa ei vaan valitettavasti saanut kuin vasta 20 -vuotiaana.

Sittemmin olen opiskellut toisen asteen tutkinnon, nyt viimeistelen amk-opintoja ja suunnittelen jo alan kandiopintoja...

Menee se elämä näinkin, mutta kyllä sitä joskus miettoo, että miten hauraalla elämäni käy. Tukiverkkoja ei ole lainkaan, eli epäonnistuessani ei ole ketään minua auttamassa. Tämän takia esim. työt ja opinnot valittava työllistävyyden mukaan, haaveisiin ei minulla ole varaa. Jos se haaveiden ammatti ei työllistäkään, olisin kusessa.

Ihan kuin minun tarinani. Erona vain se, että en ole katkera.

Minä opin sen, että katkeruuteen ei pidä jäädä itkemään. Mennyt oli sitä mitä se oli, nyt on nyt. Minun omalla vastuullani on tehdä tästä paras mahdollinen.

Totta kai olisi ollut ihana asia jos olisi ollut mieletään terve perhe ja turvallinen lapsuudenkoti, mutta kun ei ollut niin näillä on mentävä.Toisaalta en edes tiedä minkälainen on normaali perhe kun sellaista en koskaan en ole kokenut. Siksi kai minusta kasvoi erittäin itsenäinen ja omillani pärjäävä. Elän ja haluan elää sinkkuna. Olen päättänyt menestyä elämässä ja saavuttaa mahdollisimman paljon haaveitani. Osa on jo saavutettu, osan eteen työskentelen.

Ei aina ole helppoa ilman turvaverkkoa, mutta sitten on vain karaistava itsensä ja tosi paikan tullen hakea apua ammatti-ihmisiltä jotka tekevät sitä työkseen. Tämä on tämän näköinen elämä ja viihdyn tässä hyvin. 

Itse olen kiitollinen myös siitä lapsuudesta, kääntänyt sen vahvuudeksi ja ylpeä siitä että olen kokenut rosoisen lapsuuden ja "päässyt" näkemään myös sen alamaailman.

Vanhemmilla on alkoholi- ja mielenterveysongelmia eikä minulla ole ollut mitään rajoja nuorena. Toki, lukuisat selkäsaunat tuli koettua kun olin ärsyttävä ja väärässä paikassa väärään aikaan mutta mitä enemmän olin poissa kotoa sen parempi oli kaikille. 17- vuotiaana muutin pois alkoholisti poikaystävän luo, koulut jäi kesken mutta töissä kävin joka piti minua pinnalla. 20.v täyskäännös; erosin, lähdin opiskelemaan ja otin normaalin kunnon miehen. Tai, poikahan se oli kun olin pienen ikäni ollut kimpassa 10.v vanhemman, ison, karskin ja tatuoidun moottoripyörä kundin kanssa niin tuollainen 21.v vastuullinen poika kunnon perheestä oli kyllä alkuun vaikea. Luojalle kiitos halusin katsoa tuon kortin!

Nopeasti huomasin kuinka sielu lepäsi tuossa suhteessa! Pystyi luottamaan ja oikeasti alkaa rakentamaan kotia ja perhettä. Nautin siitä luottamuksesta pysyvyyteen ja perustimme perheen. Ostimme talon ja teimme usean lapsen.

Nyt kun asioita katsoo vanhemman näkökulmasta niin ymmärrän vielä paremmin kuinka sairas lapsuudenkotini todella oli. Nyt kun näen miehen vanhemmat ja millä tavoin he osallistuvat ja välittävät meistä ymmärrän että tuollaista se kuuluisi "normaalisti" olla!

Meille omien lasten kasvatus on todella tärkeä juttu ja siihen panostamme 100%. Huomaan että olen vähän turhankin tarkka ja ylisuojelevainen mutta mies palauttaa nopeasti maanpinnalle. Haluan viimeiseen asti välttää tekemästä vanhempieni virheitä.

Töihin olen suuntautunut mielenterveys- ja päihde puolelle ja sijoitettujen lasten/perheiden tukemiseen. Koen että ymmärrys riittää kun olen itse rämpinyt sen huume/päihdepuolen niin lapsen kuin puolison näkökulmasta.

Joku jossain yllä kysyi miten tästä ikinä pääsee/selviää?

Itse huomaan että on paljon "traumoja" jotka jättänyt niin vahvoja käytösmalleja tietyissä tilanteissa ettei kaikkia enää korjatakaan mutta ne on hyvä tiedostaa ja oppia tuntemaan jotta tietää mistä on kyse. Mies on mulle sellainen kantava voima joka ymmärtää mistä kyse silloin kun itse hajoan ja uppoan siihen tunteiden vuoristorataan enkä enää itse näe mistä paha olo johtuu. Harvemmin näitä enää tulee mutta edelleen kuitenkin tulee.

-Nainen 31.v

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko niitä, joiden ei tarvitse vaatia mitään itseltään ja joilla on oikeus käyttää loputtomasti muita ihmisiä hyväkseen, koska oli niin rikkinäinen lapsuus? Ja tuntematta ihmistä kovinkaan hyvin osaavat jotkut kertoa, miten tuolla on ollut aina kaikki niin helppoa.

No, itse ainakin olen pärjännyt omillani, enkä käyttänyt ketään hyväksi.

Kun muutin omilleni 20 -vuotiaana, niin tein asunnonhaun yksin, solmin vuokrasopimuksen yksin, maksoin takuuvuokran itse, selvitin miten sähkösopimus tehdään ja solmin sen jne...

Mitään en saanut mukaan, ostin kaikki huonekalut yksin, samoin astiat, kattilat jne..

Ketään ei vaan ollut auttamassa, joka oli jatkumoa sille, että lapsena koin kaltoinkohtelua täyttä välinpitämättömyyttä.

Muuttaessa työskentelin kaupan kassalla, typt aloitin heti tultuani täysi-ikäiseksi. Asuntoa ei vaan valitettavasti saanut kuin vasta 20 -vuotiaana.

Sittemmin olen opiskellut toisen asteen tutkinnon, nyt viimeistelen amk-opintoja ja suunnittelen jo alan kandiopintoja...

Menee se elämä näinkin, mutta kyllä sitä joskus miettoo, että miten hauraalla elämäni käy. Tukiverkkoja ei ole lainkaan, eli epäonnistuessani ei ole ketään minua auttamassa. Tämän takia esim. työt ja opinnot valittava työllistävyyden mukaan, haaveisiin ei minulla ole varaa. Jos se haaveiden ammatti ei työllistäkään, olisin kusessa.

Ihan kuin minun tarinani. Erona vain se, että en ole katkera.

Minä opin sen, että katkeruuteen ei pidä jäädä itkemään. Mennyt oli sitä mitä se oli, nyt on nyt. Minun omalla vastuullani on tehdä tästä paras mahdollinen.

Totta kai olisi ollut ihana asia jos olisi ollut mieletään terve perhe ja turvallinen lapsuudenkoti, mutta kun ei ollut niin näillä on mentävä.Toisaalta en edes tiedä minkälainen on normaali perhe kun sellaista en koskaan en ole kokenut. Siksi kai minusta kasvoi erittäin itsenäinen ja omillani pärjäävä. Elän ja haluan elää sinkkuna. Olen päättänyt menestyä elämässä ja saavuttaa mahdollisimman paljon haaveitani. Osa on jo saavutettu, osan eteen työskentelen.

Ei aina ole helppoa ilman turvaverkkoa, mutta sitten on vain karaistava itsensä ja tosi paikan tullen hakea apua ammatti-ihmisiltä jotka tekevät sitä työkseen. Tämä on tämän näköinen elämä ja viihdyn tässä hyvin. 

Aika huvittava lause, kun juuri ilmestyi uutinen, miten ammattiauttajilla käyminen on vaikeuttanut merkittävästi työllistymistä.

Eli ei, edes sitä ei uskalla tehä vailla sitä tukiverkkoa.

Ot, mutta miksi niin moni sekoittaa onnellisen ja onnekkaan? Turvallisen lapsuuden viettäneet ovat onnekkaita. Toisten onnellisuudesta taas on paha mennä sanomaan mitään, jos ei tunne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko niitä, joiden ei tarvitse vaatia mitään itseltään ja joilla on oikeus käyttää loputtomasti muita ihmisiä hyväkseen, koska oli niin rikkinäinen lapsuus? Ja tuntematta ihmistä kovinkaan hyvin osaavat jotkut kertoa, miten tuolla on ollut aina kaikki niin helppoa.

No, itse ainakin olen pärjännyt omillani, enkä käyttänyt ketään hyväksi.

Kun muutin omilleni 20 -vuotiaana, niin tein asunnonhaun yksin, solmin vuokrasopimuksen yksin, maksoin takuuvuokran itse, selvitin miten sähkösopimus tehdään ja solmin sen jne...

Mitään en saanut mukaan, ostin kaikki huonekalut yksin, samoin astiat, kattilat jne..

Ketään ei vaan ollut auttamassa, joka oli jatkumoa sille, että lapsena koin kaltoinkohtelua täyttä välinpitämättömyyttä.

Muuttaessa työskentelin kaupan kassalla, typt aloitin heti tultuani täysi-ikäiseksi. Asuntoa ei vaan valitettavasti saanut kuin vasta 20 -vuotiaana.

Sittemmin olen opiskellut toisen asteen tutkinnon, nyt viimeistelen amk-opintoja ja suunnittelen jo alan kandiopintoja...

Menee se elämä näinkin, mutta kyllä sitä joskus miettoo, että miten hauraalla elämäni käy. Tukiverkkoja ei ole lainkaan, eli epäonnistuessani ei ole ketään minua auttamassa. Tämän takia esim. työt ja opinnot valittava työllistävyyden mukaan, haaveisiin ei minulla ole varaa. Jos se haaveiden ammatti ei työllistäkään, olisin kusessa.

Ihan kuin minun tarinani. Erona vain se, että en ole katkera.

Minä opin sen, että katkeruuteen ei pidä jäädä itkemään. Mennyt oli sitä mitä se oli, nyt on nyt. Minun omalla vastuullani on tehdä tästä paras mahdollinen.

Totta kai olisi ollut ihana asia jos olisi ollut mieletään terve perhe ja turvallinen lapsuudenkoti, mutta kun ei ollut niin näillä on mentävä.Toisaalta en edes tiedä minkälainen on normaali perhe kun sellaista en koskaan en ole kokenut. Siksi kai minusta kasvoi erittäin itsenäinen ja omillani pärjäävä. Elän ja haluan elää sinkkuna. Olen päättänyt menestyä elämässä ja saavuttaa mahdollisimman paljon haaveitani. Osa on jo saavutettu, osan eteen työskentelen.

Ei aina ole helppoa ilman turvaverkkoa, mutta sitten on vain karaistava itsensä ja tosi paikan tullen hakea apua ammatti-ihmisiltä jotka tekevät sitä työkseen. Tämä on tämän näköinen elämä ja viihdyn tässä hyvin. 

Aika huvittava lause, kun juuri ilmestyi uutinen, miten ammattiauttajilla käyminen on vaikeuttanut merkittävästi työllistymistä.

Eli ei, edes sitä ei uskalla tehä vailla sitä tukiverkkoa.

Noo, katkeruuteen ja itsesääliin saa toki vaipua. Tuo onkin tyypillistä suomalaista; ei se kuitenkaan onnistu, ei se kuitenkaan kannata, ei mistään kuitenkaan mitään tule.  Turvallisinta jäädä säälimään itseään ja ruikuttamaan vuosien takaisia vääryyksiä. Elämäähän voi katsoa vain taaksepäin ja kaivaa sieltä ne kaikista surkeimmat kokemukset ja asiat. Niillä on niin makeaa herkutella. Mikä ketäkin miellyttää sitten. Minua ei.

Niinpä.

Olisi voinut vaikka keskittyä koulunkäyntiin sen sijaan, että valvoi ja pelkäsi, oli koko ajan valmiustilassa lähtemään karkuun, puolustamaan itseään tai äitiään, stressihormonitasot kroonisesti koholla ja se jatkunut koko elämän.

Olen jollakin tavalla vaurioitunut, toimintakykyinen kyllä, mutta jollakin tavalla kuitenkin aina "saamaton", ikäänkuin puuttuisi se viimeinen energiapruuttaus, en vain jaksa/kykene/luota/uskalla/viitsi tai mitä vain.

On minulla koulutus ja ammatti, on oma koti ja ns ydinperhe, kiitetettävästi ja hyvin koulussa ja opiskeluissaan menestyvät lapset, mutta minä, minä olen jotenkin reppana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus on pitkä aika, ei se voi kenenkään elämässä pelkkää onnea olla. Omat ongelmansa on kaikilla lapsilla. Ja kasvuvuosien vaikeuksista voi olla myöhemmin myös hyötyä.

Vaikka tämäkin on totta niin et selvästi ymmärrä että lähtökohdat voivat olla todella erilaisia. Kyseessä ei ole varsinaisesti lasten ongelmat, vaan niiden aikuisten. Tämä tekee sitten lapsen kasvuympäristöstä sairaan.

En ole tuo jonka kanssa kirjoitit vaan olen samaa mieltä hänen kanssaan.

Itselläni on vaikea lapsuus, mutten kanna sitä ristinä. Olen jo melko nuorena miettinyt mitä tahdon antaa omalle perheelle ja mitä tahdon

olla.

Mutta ei kaikki, edes oma perhe tiedä mitä asioita minulle tapahtui.

Olen käynyt terapiassa ja joitain asioita ymmärrän esimerkiksi joku asia on ollut vanhempien omia puutteita ja ne ovat jääneet heillä taakaksi ja he yhä jaksavat puhua miten väärin he koki jotain.

Elän tätä päivää, en riudu määrättömiä aikoja menneessä. Tahdon että omat lapseni eivät joudu kokemaan sitä omaa vellomistani miten väärin on asiat olleet minulle. Tuosta martyyriudesta ei kukaan selviä.

Nyt niska-perseote omasta elämästä ja joku järki tekemiseen. Menette nukkumaan ja hallitsette omaa elämää.

Ei paskaa tarvitse sietää, jankkaamalla tuota omaa menneisyyttä jää nykyisyys sivuun. Mitä muistat vanhana?

Et ehkä ymmärtänyt pointtiani. Olen elänyt lapsuuden jossa oli alkoholismia, läheisriippuvuutta, riitoja, sairautta, uusperhettä, avioero ja hylkäämistä. Kuitenkaan en riudu menneessä. Minulla on hyvä elämä ja oma perhe. Lapseni ovat saaneet kokea normaalin ja turvallisen lapsuuden. Olen myös sitä mieltä, että itse voi ja pitää olla vastuussa elämästään.

Minusta on kuitenkin kornia väittää että puutteellisesta kasvuympäristöstä johtuvat ongelmat olisi verrattavissa kaikkien lasten kokemiin ongelmiin. Se paskasta lähtökohdista oleva joutuu tekemään paljon enemmän töitä, mutta onhan se tehtävissä (kunhan vanhemmat eivät ole tuhonneet fyysisesti). Ymmärrän ap:n fiilikset, koska on helpompi tosiaan rakentaa elämäänsä hyvän lapsuuden pohjilta. Mutta ei tuo huono lähtökohta tarkoita sitä etteikö sitä elämää tulisi rakentaa.

Tietynlainen kateus on ymmärrettävää, mutta se ei saa estää toimimasta. Kovuus on yksi keino, joka voi auttaa selviytymään. Se meillä on ainakin yhteistä...

Vierailija kirjoitti:

Niinpä.

Olisi voinut vaikka keskittyä koulunkäyntiin sen sijaan, että valvoi ja pelkäsi, oli koko ajan valmiustilassa lähtemään karkuun, puolustamaan itseään tai äitiään, stressihormonitasot kroonisesti koholla ja se jatkunut koko elämän.

Olen jollakin tavalla vaurioitunut, toimintakykyinen kyllä, mutta jollakin tavalla kuitenkin aina "saamaton", ikäänkuin puuttuisi se viimeinen energiapruuttaus, en vain jaksa/kykene/luota/uskalla/viitsi tai mitä vain.

On minulla koulutus ja ammatti, on oma koti ja ns ydinperhe, kiitetettävästi ja hyvin koulussa ja opiskeluissaan menestyvät lapset, mutta minä, minä olen jotenkin reppana.

Taidan ymmärtää sinua :(

Kun perusturva lapsuudessa on pahasti järkkynyt jättää se elinikäiset jäljet ihmisen psyykeen/tunne-elämään. Vaikka kuinka "pärjäisi" eikä velloisi menneessä.

Kaikille tietäjille jotka ottavat itsensä esimekiksi selviytymisestä: ottakaa huomioon että olosuhteiden ja lähisuhteiden lisäksi ihmiseen vaikuttaa yksilöllinen psyykkinen rakenne, ei voi verrata omaa tilannetta toiseen ja todeta että sen toisen pitäisi vain ryhdistäytyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niinpä.

Olisi voinut vaikka keskittyä koulunkäyntiin sen sijaan, että valvoi ja pelkäsi, oli koko ajan valmiustilassa lähtemään karkuun, puolustamaan itseään tai äitiään, stressihormonitasot kroonisesti koholla ja se jatkunut koko elämän.

Olen jollakin tavalla vaurioitunut, toimintakykyinen kyllä, mutta jollakin tavalla kuitenkin aina "saamaton", ikäänkuin puuttuisi se viimeinen energiapruuttaus, en vain jaksa/kykene/luota/uskalla/viitsi tai mitä vain.

On minulla koulutus ja ammatti, on oma koti ja ns ydinperhe, kiitetettävästi ja hyvin koulussa ja opiskeluissaan menestyvät lapset, mutta minä, minä olen jotenkin reppana.

Taidan ymmärtää sinua :(

Kun perusturva lapsuudessa on pahasti järkkynyt jättää se elinikäiset jäljet ihmisen psyykeen/tunne-elämään. Vaikka kuinka "pärjäisi" eikä velloisi menneessä.

Kaikille tietäjille jotka ottavat itsensä esimekiksi selviytymisestä: ottakaa huomioon että olosuhteiden ja lähisuhteiden lisäksi ihmiseen vaikuttaa yksilöllinen psyykkinen rakenne, ei voi verrata omaa tilannetta toiseen ja todeta että sen toisen pitäisi vain ryhdistäytyä.

Ja jokaisella ollut myös yksilöllinen tilanne. Kukaan toinen ei ole elänyt sinun elämääsi.

Itseni selviytysmisesimerkiksi ottaneena olen selviytynyt tietyn inhimillisyyden kustannuksella. Tiedän olevani kova, olen oppinut olevani vastuussa itsestäni. En osaa pyytää apua muilta ja tietyllä lailla minulta ei löydy ymmärtämystä heikkoudelle. En ole siis sinällään selviytynyt ilman vaurioita.

Eli vaikka ottaisinkin huomioon, niin en ymmärrä. Tietty empaattisuus puuttuu, kun kyseessä on heikkoudet joista olen kärsinyt lapsuudessani.

Luulin, että lapsuuteni oli hyvä. Osin olikin, mutta paljon myöhemmin olen tajunnut. Lähinnä omien lasten kautta, että ehkä se ei ollutkaan hyvä.

Kiltti olin ka tunsin itseni huonommaksi kuin muut. Vaikka pahoja asioita tapahtui en edes ajatellut kertoa niistä kotona.

Epäonnistumiset pyrin salaamaan ja vuosiin en tiennyt mitä haluan puhumattakaan, että olisin uskaltanut tuoda sen esiin.

Kaikkein parhaiten rentoudun edelleen yksin, koska peljään arvostelua ja sitä, että minä olen väärässä tai siis en saa olla sellainen kuin olen enkä tehdä mitä haluan.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko niitä, joiden ei tarvitse vaatia mitään itseltään ja joilla on oikeus käyttää loputtomasti muita ihmisiä hyväkseen, koska oli niin rikkinäinen lapsuus? Ja tuntematta ihmistä kovinkaan hyvin osaavat jotkut kertoa, miten tuolla on ollut aina kaikki niin helppoa.

Niillä jotka käyttävät muita hyväkseen ei ole ollut läheskään niin vaikeaa kuin niillä jotka kaikesta huolimatta selviävät ilman että täytyy loukata muita. Toisin kuin ilkeät narsistit laittaa ongelmansa muiden käsiteltäväksi, toisten on ollut pakko selvitä ilman muita (muiden kiusaamista). En usko että ap kiusaa ketään.

Tottakai se lapsuus vaikuttaa. Oma isä hyväksikäytti, se jonka olisi pitänyt suojata. Ne temput on jääneet hermostoon ja ihon ytimiin. Vaikka järjellä tietää että mennyt on mennyttä, kehomuistot haittaa, vaikka olen jo vanha.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko niitä, joiden ei tarvitse vaatia mitään itseltään ja joilla on oikeus käyttää loputtomasti muita ihmisiä hyväkseen, koska oli niin rikkinäinen lapsuus? Ja tuntematta ihmistä kovinkaan hyvin osaavat jotkut kertoa, miten tuolla on ollut aina kaikki niin helppoa.

No, itse ainakin olen pärjännyt omillani, enkä käyttänyt ketään hyväksi.

Kun muutin omilleni 20 -vuotiaana, niin tein asunnonhaun yksin, solmin vuokrasopimuksen yksin, maksoin takuuvuokran itse, selvitin miten sähkösopimus tehdään ja solmin sen jne...

Mitään en saanut mukaan, ostin kaikki huonekalut yksin, samoin astiat, kattilat jne..

Ketään ei vaan ollut auttamassa, joka oli jatkumoa sille, että lapsena koin kaltoinkohtelua täyttä välinpitämättömyyttä.

Muuttaessa työskentelin kaupan kassalla, typt aloitin heti tultuani täysi-ikäiseksi. Asuntoa ei vaan valitettavasti saanut kuin vasta 20 -vuotiaana.

Sittemmin olen opiskellut toisen asteen tutkinnon, nyt viimeistelen amk-opintoja ja suunnittelen jo alan kandiopintoja...

Menee se elämä näinkin, mutta kyllä sitä joskus miettoo, että miten hauraalla elämäni käy. Tukiverkkoja ei ole lainkaan, eli epäonnistuessani ei ole ketään minua auttamassa. Tämän takia esim. työt ja opinnot valittava työllistävyyden mukaan, haaveisiin ei minulla ole varaa. Jos se haaveiden ammatti ei työllistäkään, olisin kusessa.

Ihan kuin minun tarinani. Erona vain se, että en ole katkera.

Minä opin sen, että katkeruuteen ei pidä jäädä itkemään. Mennyt oli sitä mitä se oli, nyt on nyt. Minun omalla vastuullani on tehdä tästä paras mahdollinen.

Totta kai olisi ollut ihana asia jos olisi ollut mieletään terve perhe ja turvallinen lapsuudenkoti, mutta kun ei ollut niin näillä on mentävä.Toisaalta en edes tiedä minkälainen on normaali perhe kun sellaista en koskaan en ole kokenut. Siksi kai minusta kasvoi erittäin itsenäinen ja omillani pärjäävä. Elän ja haluan elää sinkkuna. Olen päättänyt menestyä elämässä ja saavuttaa mahdollisimman paljon haaveitani. Osa on jo saavutettu, osan eteen työskentelen.

Ei aina ole helppoa ilman turvaverkkoa, mutta sitten on vain karaistava itsensä ja tosi paikan tullen hakea apua ammatti-ihmisiltä jotka tekevät sitä työkseen. Tämä on tämän näköinen elämä ja viihdyn tässä hyvin. 

Aika huvittava lause, kun juuri ilmestyi uutinen, miten ammattiauttajilla käyminen on vaikeuttanut merkittävästi työllistymistä.

Eli ei, edes sitä ei uskalla tehä vailla sitä tukiverkkoa.

Noo, katkeruuteen ja itsesääliin saa toki vaipua. Tuo onkin tyypillistä suomalaista; ei se kuitenkaan onnistu, ei se kuitenkaan kannata, ei mistään kuitenkaan mitään tule.  Turvallisinta jäädä säälimään itseään ja ruikuttamaan vuosien takaisia vääryyksiä. Elämäähän voi katsoa vain taaksepäin ja kaivaa sieltä ne kaikista surkeimmat kokemukset ja asiat. Niillä on niin makeaa herkutella. Mikä ketäkin miellyttää sitten. Minua ei.

Tyypillinen vastaus ihmiseltä, joka haluaa näyttää väitteen vääräksi, muttei onnistu siinä. Avuttomuus saa aikaan sen, ettei enää keksi muuta kuin solvauksia.

Meillä kaltoinkohdelluilla on aivot pysyvästi muuttuneet kaltoinkohtelun seurauksena, se on fakta. Tämän takia esimerkiksi kyky kestää stressiä on huonompi kuin niillä, joilla tätä muutosta ei ole.

Samoin tukiverkottomuus johtaa pitkälle. Se tekee epävarmaksi, eikä riskejä uskalla ottaa. Kaikki on tehtävä täysin varman päälle, koska minulla ei ole varaa pudota.

Ja ei, tämä ei ole itsesääliä vaan raudankovaa realismia. Aina voi kehittää mielensä suojaksi jonkin sankaritarinan, jossa kaltoinkohtelu tekikin minusta vahvemman, mutta se ei poista näitä faktoja. Sinun on siitä turha suuttua.

Joskus hyväkään lapsuus ei vaan riitä. On kiusaamista, psyykkisiä ongelmia ja sairauksia, jotka voivat suistaa ihmiset jo nuorena ojan pohjalle, vaikka vanhemmat olisivat miten hyviä tahansa. Monet syrjäytyneistäkin tulevat ihan tavallisista perheistä.

Totta kai hyvä lapsuus antaa paremmat eväät, mutta ei elämä koskaan ole niin yksinkertaista että pelkkä lapsuus riittäisi suojelemaan koko loppuelämän. Toiset elävät paskan lapsuuden ja onnistuvat ponnistamaan siitä eteenpäin, toiset elävät hyvän lapsuuden ja vajoavat sitten kaulaa myöten paskaan. Jotkut sitten elävät hyvän lapsuuden ja nuoruuden ja aikuisuuden ja vanhuudenkin... toiset nyt ovat vaan onnekkaampia kuin toiset, elämä on epäreilua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niinpä.

Olisi voinut vaikka keskittyä koulunkäyntiin sen sijaan, että valvoi ja pelkäsi, oli koko ajan valmiustilassa lähtemään karkuun, puolustamaan itseään tai äitiään, stressihormonitasot kroonisesti koholla ja se jatkunut koko elämän.

Olen jollakin tavalla vaurioitunut, toimintakykyinen kyllä, mutta jollakin tavalla kuitenkin aina "saamaton", ikäänkuin puuttuisi se viimeinen energiapruuttaus, en vain jaksa/kykene/luota/uskalla/viitsi tai mitä vain.

On minulla koulutus ja ammatti, on oma koti ja ns ydinperhe, kiitetettävästi ja hyvin koulussa ja opiskeluissaan menestyvät lapset, mutta minä, minä olen jotenkin reppana.

Taidan ymmärtää sinua :(

Kun perusturva lapsuudessa on pahasti järkkynyt jättää se elinikäiset jäljet ihmisen psyykeen/tunne-elämään. Vaikka kuinka "pärjäisi" eikä velloisi menneessä.

Kaikille tietäjille jotka ottavat itsensä esimekiksi selviytymisestä: ottakaa huomioon että olosuhteiden ja lähisuhteiden lisäksi ihmiseen vaikuttaa yksilöllinen psyykkinen rakenne, ei voi verrata omaa tilannetta toiseen ja todeta että sen toisen pitäisi vain ryhdistäytyä.

Ja jokaisella ollut myös yksilöllinen tilanne. Kukaan toinen ei ole elänyt sinun elämääsi.

Itseni selviytysmisesimerkiksi ottaneena olen selviytynyt tietyn inhimillisyyden kustannuksella. Tiedän olevani kova, olen oppinut olevani vastuussa itsestäni. En osaa pyytää apua muilta ja tietyllä lailla minulta ei löydy ymmärtämystä heikkoudelle. En ole siis sinällään selviytynyt ilman vaurioita.

Eli vaikka ottaisinkin huomioon, niin en ymmärrä. Tietty empaattisuus puuttuu, kun kyseessä on heikkoudet joista olen kärsinyt lapsuudessani.

Ulkoisesti kova käytös on eri asia, kuin se että tuhoaa itse oman sisimpänsä omalla katkeruudella. Esim kateus on aivan turhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko niitä, joiden ei tarvitse vaatia mitään itseltään ja joilla on oikeus käyttää loputtomasti muita ihmisiä hyväkseen, koska oli niin rikkinäinen lapsuus? Ja tuntematta ihmistä kovinkaan hyvin osaavat jotkut kertoa, miten tuolla on ollut aina kaikki niin helppoa.

Edellinen kommenttini taisi mennä sen suuriin, joten otetaan tavutus käyttöön:

Vaadin itseltäni aika paljon, tosin ei se ehkä joidenkin mittapuulla ole paljoa. Apua en ole oppinut pyytämään enkä näyttämään "heikkoja" tunteitani. Päinvastoin, opin salaamaan todelliset tunteeni ja tarpeeni. Isä esimerkiksi l ö i, jos itkin.

Olin siis käytännössä ilman vanhempien tukea koko lapsuuden ja nuoruuden. Vähän jäi siinä perusturva muodotumatta silloin (nyt tilanne parempi kun olen saanut sitä näin aikuisena muodostettua). Nuorena joku tajusi onneksi tilanteen, saattoi asian sos-su-jen tietoon ja minut huos-taan-o-tet-tiin. Elin yhdessä laitoksessa, tai siis tur-va_kodissa, siihen saakka kun täytin 18 ja pääsin omaan asuntoon. Oli melko yksinäistä aikaa. Kävin koulut sieltä tur-va_kodista käsin. Vähän eri lähtökohta kuin monella muulla, jotka äiti tai isä vielä aamulla herättelee ja patistaa kouluun.

Olen nykyään vähän sellainen kivikasvo joka ei hanskaa so-si-aa-li-si-a tilanteita.

Puhutaan "omavoimaisuudesta". Yksin selviämisen voi myös kääntää voitoksi.

Voisit hyötyä AAL ohjelmasta.

Vielä tuohon "ainahan voi vajota itsesääliin" -juttuun.

Kaikki tunteet on sallittuja, kun käy läpi tätä prosessia. Kun minä opiskelen suht työllistävää alaa ja silti kyttäät hädissäni ammattibarometrejä alan työllisyydestä, niin kyllähän siinä synkkiä fiiliksiä käväisee nähdessään tuttuja, jotka voivat tehdä niitä riskivetoja tukiverkkojen turvin.

Ei ole oikeaa tai väärää tapaa tuntea, niin tunteiden kieltäminen taas vaan jarruttaa prosessia. Olen päässyt itse suht koht yli siitä vihasta, jota tunsin pitkään. Mutta siinäkin piti uskaltaa vihata. Vihasin vanhempieni lisäksi kaikkia niitä aikuisia, jotka minya eivät auttaneet vaikka viitteitä oli lastensuojelun tarpeesta.

Kirjoitin siitä vihasta, kävin yksityiskohtaisesti läpi tilanteita ja kirjoitin niistä. Piti päästä kunnolla kosketuksiin sen vihan kanssa, jotta lopulta aloin päästä siitä yli.

Jos olisin kieltänyt sen tunteen, niin käsittelyn sijaan se olisi vain paisunut kuin ilmapallo, lopulta räjähtäen.

Nyt käyn läpi tätä tilannetta, eli miten se tukiverkottomuus vaikuttaa. Jonain päivänä sekin tunne helpottaa.

Pelkkä koulukiusaaminen tai isän juopottelu ei tuhoa kenenkään tulevaisuutta, jos on saanut tukea esimerkiksi lämpimistä perhesuhteista (juoppoonkin voi olla rakastavat välit) tai arkeen on kuulunut vaikkapa turvallinen naapurin mummo, jonka luona viettää aikaa ja jolta saada hyväksyntää. Kukaan ei vain päätä, että musertuu kokemuksiensa alle, eikä pääse eteenpäin. Että siinä mielessä en oikein ymmärrä  näitä sankari-tyyppejä, joiden mielestä kaikkien olisi pitänyt selvitä vain koska he itsekin selvisivät. Eiköhän selviämisen taustalta useimmiten löydy jokin sitä edesauttanut tekijä.

Vierailija kirjoitti:

Pelkkä koulukiusaaminen tai isän juopottelu ei tuhoa kenenkään tulevaisuutta, jos on saanut tukea esimerkiksi lämpimistä perhesuhteista (juoppoonkin voi olla rakastavat välit) tai arkeen on kuulunut vaikkapa turvallinen naapurin mummo, jonka luona viettää aikaa ja jolta saada hyväksyntää. Kukaan ei vain päätä, että musertuu kokemuksiensa alle, eikä pääse eteenpäin. Että siinä mielessä en oikein ymmärrä  näitä sankari-tyyppejä, joiden mielestä kaikkien olisi pitänyt selvitä vain koska he itsekin selvisivät. Eiköhän selviämisen taustalta useimmiten löydy jokin sitä edesauttanut tekijä.

Useimmiten tosiaan se edes yksi luotettava aikuinen voi olla ratkaiseva tekijä. Se voi olla sukulainen, opettaja, naapuri tms.