Olisinpa saanut hyvän lapsuuden ja saanut kasvaa vakaassa perheessä :( Ette tiedä miten onnellisia olette, jotka saitte onnellisen lapsuuden

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko niitä, joiden ei tarvitse vaatia mitään itseltään ja joilla on oikeus käyttää loputtomasti muita ihmisiä hyväkseen, koska oli niin rikkinäinen lapsuus? Ja tuntematta ihmistä kovinkaan hyvin osaavat jotkut kertoa, miten tuolla on ollut aina kaikki niin helppoa.

No, itse ainakin olen pärjännyt omillani, enkä käyttänyt ketään hyväksi.

Kun muutin omilleni 20 -vuotiaana, niin tein asunnonhaun yksin, solmin vuokrasopimuksen yksin, maksoin takuuvuokran itse, selvitin miten sähkösopimus tehdään ja solmin sen jne...

Mitään en saanut mukaan, ostin kaikki huonekalut yksin, samoin astiat, kattilat jne..

Ketään ei vaan ollut auttamassa, joka oli jatkumoa sille, että lapsena koin kaltoinkohtelua täyttä välinpitämättömyyttä.

Muuttaessa työskentelin kaupan kassalla, typt aloitin heti tultuani täysi-ikäiseksi. Asuntoa ei vaan valitettavasti saanut kuin vasta 20 -vuotiaana.

Sittemmin olen opiskellut toisen asteen tutkinnon, nyt viimeistelen amk-opintoja ja suunnittelen jo alan kandiopintoja...

Menee se elämä näinkin, mutta kyllä sitä joskus miettoo, että miten hauraalla elämäni käy. Tukiverkkoja ei ole lainkaan, eli epäonnistuessani ei ole ketään minua auttamassa. Tämän takia esim. työt ja opinnot valittava työllistävyyden mukaan, haaveisiin ei minulla ole varaa. Jos se haaveiden ammatti ei työllistäkään, olisin kusessa.

Ihan kuin minun tarinani. Erona vain se, että en ole katkera.

Minä opin sen, että katkeruuteen ei pidä jäädä itkemään. Mennyt oli sitä mitä se oli, nyt on nyt. Minun omalla vastuullani on tehdä tästä paras mahdollinen.

Totta kai olisi ollut ihana asia jos olisi ollut mieletään terve perhe ja turvallinen lapsuudenkoti, mutta kun ei ollut niin näillä on mentävä.Toisaalta en edes tiedä minkälainen on normaali perhe kun sellaista en koskaan en ole kokenut. Siksi kai minusta kasvoi erittäin itsenäinen ja omillani pärjäävä. Elän ja haluan elää sinkkuna. Olen päättänyt menestyä elämässä ja saavuttaa mahdollisimman paljon haaveitani. Osa on jo saavutettu, osan eteen työskentelen.

Ei aina ole helppoa ilman turvaverkkoa, mutta sitten on vain karaistava itsensä ja tosi paikan tullen hakea apua ammatti-ihmisiltä jotka tekevät sitä työkseen. Tämä on tämän näköinen elämä ja viihdyn tässä hyvin. 

Aika huvittava lause, kun juuri ilmestyi uutinen, miten ammattiauttajilla käyminen on vaikeuttanut merkittävästi työllistymistä.

Eli ei, edes sitä ei uskalla tehä vailla sitä tukiverkkoa.

Noo, katkeruuteen ja itsesääliin saa toki vaipua. Tuo onkin tyypillistä suomalaista; ei se kuitenkaan onnistu, ei se kuitenkaan kannata, ei mistään kuitenkaan mitään tule.  Turvallisinta jäädä säälimään itseään ja ruikuttamaan vuosien takaisia vääryyksiä. Elämäähän voi katsoa vain taaksepäin ja kaivaa sieltä ne kaikista surkeimmat kokemukset ja asiat. Niillä on niin makeaa herkutella. Mikä ketäkin miellyttää sitten. Minua ei.

Tyypillinen vastaus ihmiseltä, joka haluaa näyttää väitteen vääräksi, muttei onnistu siinä. Avuttomuus saa aikaan sen, ettei enää keksi muuta kuin solvauksia.

Meillä kaltoinkohdelluilla on aivot pysyvästi muuttuneet kaltoinkohtelun seurauksena, se on fakta. Tämän takia esimerkiksi kyky kestää stressiä on huonompi kuin niillä, joilla tätä muutosta ei ole.

Samoin tukiverkottomuus johtaa pitkälle. Se tekee epävarmaksi, eikä riskejä uskalla ottaa. Kaikki on tehtävä täysin varman päälle, koska minulla ei ole varaa pudota.

Ja ei, tämä ei ole itsesääliä vaan raudankovaa realismia. Aina voi kehittää mielensä suojaksi jonkin sankaritarinan, jossa kaltoinkohtelu tekikin minusta vahvemman, mutta se ei poista näitä faktoja. Sinun on siitä turha suuttua.

Aha?

olen yrittäjä..teen 7pv viikko,

Maksan verot, kulut, elämiseni.

Tiedän että olen yksin vastuussa onnellisuudestani ja toimeentulostani.

Kun päässä heittää ja itkettää otan kuuriluontoisesti rauhoittavia.

Vietän muutoin suht normi arkea

Ulinaa..kun on herkkä ja paska hima....

Ulinaa en kestä pettymyksii..

Ulinaa en kestä stressii...ulinaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko niitä, joiden ei tarvitse vaatia mitään itseltään ja joilla on oikeus käyttää loputtomasti muita ihmisiä hyväkseen, koska oli niin rikkinäinen lapsuus? Ja tuntematta ihmistä kovinkaan hyvin osaavat jotkut kertoa, miten tuolla on ollut aina kaikki niin helppoa.

No, itse ainakin olen pärjännyt omillani, enkä käyttänyt ketään hyväksi.

Kun muutin omilleni 20 -vuotiaana, niin tein asunnonhaun yksin, solmin vuokrasopimuksen yksin, maksoin takuuvuokran itse, selvitin miten sähkösopimus tehdään ja solmin sen jne...

Mitään en saanut mukaan, ostin kaikki huonekalut yksin, samoin astiat, kattilat jne..

Ketään ei vaan ollut auttamassa, joka oli jatkumoa sille, että lapsena koin kaltoinkohtelua täyttä välinpitämättömyyttä.

Muuttaessa työskentelin kaupan kassalla, typt aloitin heti tultuani täysi-ikäiseksi. Asuntoa ei vaan valitettavasti saanut kuin vasta 20 -vuotiaana.

Sittemmin olen opiskellut toisen asteen tutkinnon, nyt viimeistelen amk-opintoja ja suunnittelen jo alan kandiopintoja...

Menee se elämä näinkin, mutta kyllä sitä joskus miettoo, että miten hauraalla elämäni käy. Tukiverkkoja ei ole lainkaan, eli epäonnistuessani ei ole ketään minua auttamassa. Tämän takia esim. työt ja opinnot valittava työllistävyyden mukaan, haaveisiin ei minulla ole varaa. Jos se haaveiden ammatti ei työllistäkään, olisin kusessa.

Ihan kuin minun tarinani. Erona vain se, että en ole katkera.

Minä opin sen, että katkeruuteen ei pidä jäädä itkemään. Mennyt oli sitä mitä se oli, nyt on nyt. Minun omalla vastuullani on tehdä tästä paras mahdollinen.

Totta kai olisi ollut ihana asia jos olisi ollut mieletään terve perhe ja turvallinen lapsuudenkoti, mutta kun ei ollut niin näillä on mentävä.Toisaalta en edes tiedä minkälainen on normaali perhe kun sellaista en koskaan en ole kokenut. Siksi kai minusta kasvoi erittäin itsenäinen ja omillani pärjäävä. Elän ja haluan elää sinkkuna. Olen päättänyt menestyä elämässä ja saavuttaa mahdollisimman paljon haaveitani. Osa on jo saavutettu, osan eteen työskentelen.

Ei aina ole helppoa ilman turvaverkkoa, mutta sitten on vain karaistava itsensä ja tosi paikan tullen hakea apua ammatti-ihmisiltä jotka tekevät sitä työkseen. Tämä on tämän näköinen elämä ja viihdyn tässä hyvin. 

Aika huvittava lause, kun juuri ilmestyi uutinen, miten ammattiauttajilla käyminen on vaikeuttanut merkittävästi työllistymistä.

Eli ei, edes sitä ei uskalla tehä vailla sitä tukiverkkoa.

Noo, katkeruuteen ja itsesääliin saa toki vaipua. Tuo onkin tyypillistä suomalaista; ei se kuitenkaan onnistu, ei se kuitenkaan kannata, ei mistään kuitenkaan mitään tule.  Turvallisinta jäädä säälimään itseään ja ruikuttamaan vuosien takaisia vääryyksiä. Elämäähän voi katsoa vain taaksepäin ja kaivaa sieltä ne kaikista surkeimmat kokemukset ja asiat. Niillä on niin makeaa herkutella. Mikä ketäkin miellyttää sitten. Minua ei.

Tyypillinen vastaus ihmiseltä, joka haluaa näyttää väitteen vääräksi, muttei onnistu siinä. Avuttomuus saa aikaan sen, ettei enää keksi muuta kuin solvauksia.

Meillä kaltoinkohdelluilla on aivot pysyvästi muuttuneet kaltoinkohtelun seurauksena, se on fakta. Tämän takia esimerkiksi kyky kestää stressiä on huonompi kuin niillä, joilla tätä muutosta ei ole.

Samoin tukiverkottomuus johtaa pitkälle. Se tekee epävarmaksi, eikä riskejä uskalla ottaa. Kaikki on tehtävä täysin varman päälle, koska minulla ei ole varaa pudota.

Ja ei, tämä ei ole itsesääliä vaan raudankovaa realismia. Aina voi kehittää mielensä suojaksi jonkin sankaritarinan, jossa kaltoinkohtelu tekikin minusta vahvemman, mutta se ei poista näitä faktoja. Sinun on siitä turha suuttua.

Mun aivot on ihan normaalit..kiitos vain

Jos oot vajokki..niin voi voi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko niitä, joiden ei tarvitse vaatia mitään itseltään ja joilla on oikeus käyttää loputtomasti muita ihmisiä hyväkseen, koska oli niin rikkinäinen lapsuus? Ja tuntematta ihmistä kovinkaan hyvin osaavat jotkut kertoa, miten tuolla on ollut aina kaikki niin helppoa.

No, itse ainakin olen pärjännyt omillani, enkä käyttänyt ketään hyväksi.

Kun muutin omilleni 20 -vuotiaana, niin tein asunnonhaun yksin, solmin vuokrasopimuksen yksin, maksoin takuuvuokran itse, selvitin miten sähkösopimus tehdään ja solmin sen jne...

Mitään en saanut mukaan, ostin kaikki huonekalut yksin, samoin astiat, kattilat jne..

Ketään ei vaan ollut auttamassa, joka oli jatkumoa sille, että lapsena koin kaltoinkohtelua täyttä välinpitämättömyyttä.

Muuttaessa työskentelin kaupan kassalla, typt aloitin heti tultuani täysi-ikäiseksi. Asuntoa ei vaan valitettavasti saanut kuin vasta 20 -vuotiaana.

Sittemmin olen opiskellut toisen asteen tutkinnon, nyt viimeistelen amk-opintoja ja suunnittelen jo alan kandiopintoja...

Menee se elämä näinkin, mutta kyllä sitä joskus miettoo, että miten hauraalla elämäni käy. Tukiverkkoja ei ole lainkaan, eli epäonnistuessani ei ole ketään minua auttamassa. Tämän takia esim. työt ja opinnot valittava työllistävyyden mukaan, haaveisiin ei minulla ole varaa. Jos se haaveiden ammatti ei työllistäkään, olisin kusessa.

Ihan kuin minun tarinani. Erona vain se, että en ole katkera.

Minä opin sen, että katkeruuteen ei pidä jäädä itkemään. Mennyt oli sitä mitä se oli, nyt on nyt. Minun omalla vastuullani on tehdä tästä paras mahdollinen.

Totta kai olisi ollut ihana asia jos olisi ollut mieletään terve perhe ja turvallinen lapsuudenkoti, mutta kun ei ollut niin näillä on mentävä.Toisaalta en edes tiedä minkälainen on normaali perhe kun sellaista en koskaan en ole kokenut. Siksi kai minusta kasvoi erittäin itsenäinen ja omillani pärjäävä. Elän ja haluan elää sinkkuna. Olen päättänyt menestyä elämässä ja saavuttaa mahdollisimman paljon haaveitani. Osa on jo saavutettu, osan eteen työskentelen.

Ei aina ole helppoa ilman turvaverkkoa, mutta sitten on vain karaistava itsensä ja tosi paikan tullen hakea apua ammatti-ihmisiltä jotka tekevät sitä työkseen. Tämä on tämän näköinen elämä ja viihdyn tässä hyvin. 

Aika huvittava lause, kun juuri ilmestyi uutinen, miten ammattiauttajilla käyminen on vaikeuttanut merkittävästi työllistymistä.

Eli ei, edes sitä ei uskalla tehä vailla sitä tukiverkkoa.

Noo, katkeruuteen ja itsesääliin saa toki vaipua. Tuo onkin tyypillistä suomalaista; ei se kuitenkaan onnistu, ei se kuitenkaan kannata, ei mistään kuitenkaan mitään tule.  Turvallisinta jäädä säälimään itseään ja ruikuttamaan vuosien takaisia vääryyksiä. Elämäähän voi katsoa vain taaksepäin ja kaivaa sieltä ne kaikista surkeimmat kokemukset ja asiat. Niillä on niin makeaa herkutella. Mikä ketäkin miellyttää sitten. Minua ei.

Tyypillinen vastaus ihmiseltä, joka haluaa näyttää väitteen vääräksi, muttei onnistu siinä. Avuttomuus saa aikaan sen, ettei enää keksi muuta kuin solvauksia.

Meillä kaltoinkohdelluilla on aivot pysyvästi muuttuneet kaltoinkohtelun seurauksena, se on fakta. Tämän takia esimerkiksi kyky kestää stressiä on huonompi kuin niillä, joilla tätä muutosta ei ole.

Samoin tukiverkottomuus johtaa pitkälle. Se tekee epävarmaksi, eikä riskejä uskalla ottaa. Kaikki on tehtävä täysin varman päälle, koska minulla ei ole varaa pudota.

Ja ei, tämä ei ole itsesääliä vaan raudankovaa realismia. Aina voi kehittää mielensä suojaksi jonkin sankaritarinan, jossa kaltoinkohtelu tekikin minusta vahvemman, mutta se ei poista näitä faktoja. Sinun on siitä turha suuttua.

Mun aivot on ihan normaalit..kiitos vain

Jos oot vajokki..niin voi voi

http://www.laakaripaivat.fi/2013/media/tiedotteet/ennakkoinfon-tiedotte…

Ymmärrän, että asian hyväksyminen vaatii aikaa, ja yrität kieltää asian solvaamalla muita. Se ei silti poista asian faktaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko niitä, joiden ei tarvitse vaatia mitään itseltään ja joilla on oikeus käyttää loputtomasti muita ihmisiä hyväkseen, koska oli niin rikkinäinen lapsuus? Ja tuntematta ihmistä kovinkaan hyvin osaavat jotkut kertoa, miten tuolla on ollut aina kaikki niin helppoa.

No, itse ainakin olen pärjännyt omillani, enkä käyttänyt ketään hyväksi.

Kun muutin omilleni 20 -vuotiaana, niin tein asunnonhaun yksin, solmin vuokrasopimuksen yksin, maksoin takuuvuokran itse, selvitin miten sähkösopimus tehdään ja solmin sen jne...

Mitään en saanut mukaan, ostin kaikki huonekalut yksin, samoin astiat, kattilat jne..

Ketään ei vaan ollut auttamassa, joka oli jatkumoa sille, että lapsena koin kaltoinkohtelua täyttä välinpitämättömyyttä.

Muuttaessa työskentelin kaupan kassalla, typt aloitin heti tultuani täysi-ikäiseksi. Asuntoa ei vaan valitettavasti saanut kuin vasta 20 -vuotiaana.

Sittemmin olen opiskellut toisen asteen tutkinnon, nyt viimeistelen amk-opintoja ja suunnittelen jo alan kandiopintoja...

Menee se elämä näinkin, mutta kyllä sitä joskus miettoo, että miten hauraalla elämäni käy. Tukiverkkoja ei ole lainkaan, eli epäonnistuessani ei ole ketään minua auttamassa. Tämän takia esim. työt ja opinnot valittava työllistävyyden mukaan, haaveisiin ei minulla ole varaa. Jos se haaveiden ammatti ei työllistäkään, olisin kusessa.

Ihan kuin minun tarinani. Erona vain se, että en ole katkera.

Minä opin sen, että katkeruuteen ei pidä jäädä itkemään. Mennyt oli sitä mitä se oli, nyt on nyt. Minun omalla vastuullani on tehdä tästä paras mahdollinen.

Totta kai olisi ollut ihana asia jos olisi ollut mieletään terve perhe ja turvallinen lapsuudenkoti, mutta kun ei ollut niin näillä on mentävä.Toisaalta en edes tiedä minkälainen on normaali perhe kun sellaista en koskaan en ole kokenut. Siksi kai minusta kasvoi erittäin itsenäinen ja omillani pärjäävä. Elän ja haluan elää sinkkuna. Olen päättänyt menestyä elämässä ja saavuttaa mahdollisimman paljon haaveitani. Osa on jo saavutettu, osan eteen työskentelen.

Ei aina ole helppoa ilman turvaverkkoa, mutta sitten on vain karaistava itsensä ja tosi paikan tullen hakea apua ammatti-ihmisiltä jotka tekevät sitä työkseen. Tämä on tämän näköinen elämä ja viihdyn tässä hyvin. 

Aika huvittava lause, kun juuri ilmestyi uutinen, miten ammattiauttajilla käyminen on vaikeuttanut merkittävästi työllistymistä.

Eli ei, edes sitä ei uskalla tehä vailla sitä tukiverkkoa.

Noo, katkeruuteen ja itsesääliin saa toki vaipua. Tuo onkin tyypillistä suomalaista; ei se kuitenkaan onnistu, ei se kuitenkaan kannata, ei mistään kuitenkaan mitään tule.  Turvallisinta jäädä säälimään itseään ja ruikuttamaan vuosien takaisia vääryyksiä. Elämäähän voi katsoa vain taaksepäin ja kaivaa sieltä ne kaikista surkeimmat kokemukset ja asiat. Niillä on niin makeaa herkutella. Mikä ketäkin miellyttää sitten. Minua ei.

Tyypillinen vastaus ihmiseltä, joka haluaa näyttää väitteen vääräksi, muttei onnistu siinä. Avuttomuus saa aikaan sen, ettei enää keksi muuta kuin solvauksia.

Meillä kaltoinkohdelluilla on aivot pysyvästi muuttuneet kaltoinkohtelun seurauksena, se on fakta. Tämän takia esimerkiksi kyky kestää stressiä on huonompi kuin niillä, joilla tätä muutosta ei ole.

Samoin tukiverkottomuus johtaa pitkälle. Se tekee epävarmaksi, eikä riskejä uskalla ottaa. Kaikki on tehtävä täysin varman päälle, koska minulla ei ole varaa pudota.

Ja ei, tämä ei ole itsesääliä vaan raudankovaa realismia. Aina voi kehittää mielensä suojaksi jonkin sankaritarinan, jossa kaltoinkohtelu tekikin minusta vahvemman, mutta se ei poista näitä faktoja. Sinun on siitä turha suuttua.

Aha?

olen yrittäjä..teen 7pv viikko,

Maksan verot, kulut, elämiseni.

Tiedän että olen yksin vastuussa onnellisuudestani ja toimeentulostani.

Kun päässä heittää ja itkettää otan kuuriluontoisesti rauhoittavia.

Vietän muutoin suht normi arkea

Toki voi viettää normaalia arkea, mutta asia pitää silti työstää loppuun. Jos vaan kieltää itseään miettimästä asiaa, niin voi alkaa jossain vaiheessa kuohua.

Tässäkin keskustelussa suhtauduttu aggressiivisesti siihen tietoon, miten kaltoinkohtelu pitkällä linjalla vaikuttaa, ja se on merkki siitä, ettei asiaa ole todellakaan työstetty. Sen faktan täysi torppaaminen ja kieltäminen on merkki siitä, ettei haluta uskoa sen olevan totta.

Näistä saa ja pitääkin puhua. Voit itse olla puhumatta jos huvittaa, mutta sitä en ymmärtä, että tullaan lällättelemään ja solvaamaan niitä, jotka asiasta haluavat puhua. Ei kyllä tosin anna itselleni ihan tasapainoisen ja onnellisen ihmisen kuvaa sellainen toiminta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun muutin omilleni 20 -vuotiaana, niin tein asunnonhaun yksin, solmin vuokrasopimuksen yksin, maksoin takuuvuokran itse, selvitin miten sähkösopimus tehdään ja solmin sen jne...

Että alko vituttaan tää viesti. Siis äitinkö olis pitäny olla 20-vuotiaan vieressä katsomassa, kun allekirjoitat vuokrasopimuksen? Ei ne vuokrafirmat varmaan edes kato kovin hyvällä, jos aikuinen ihminen tulee isän ja äitin kanssa hakemaan asuntoja. Tollaset asiat KUULUUKIN tehdä itse. Useimmat opiskelijat ottaa lainaa tai käy töissä. Useimmilla ei iskä ja äiskä maksa opiskeluja. Samoin sähkösopimus solmitaan itse. Siis ihme jutut sulla. 20-vuotias EI OLE VAUVA. Ihan vaan tiedoks sulle. 

Osalla näistä kirjoittajista ei ole oikeasti ollut huono lapsuus. He vain vertaavat itseään joihinkin ökyrikkaisiin, joiden vanhemmat kustantavat oikeasti kaikki. Heitä on loppujen lopuksi vain pieni osa kansasta. 

Taustatukeminen ei ole samaa kuin puolestatekeminen. Omaan asuntoon muuttaminen on iso vaihe nuoren aikuisen elämässä, joten siinä soisi olevan vanhempien tuen mukana.

Ja miten sen sitten ottaa, sen kaltoinkohtelun. Minua hakattiin rajusti pikkulapsesta lähtien, muun muassa lattiaharjalla suoraan kalloon, koska pudotin vahingossa äidin olutpullon.

10 -vuotiaana värjötin ulkona pakkasessa t-paidassa, verkkarihousuissa ja ilman kenkiä, koska pakenin vauhdilla huutavaa, raivoavaa ja saksien kanssa riehuvaa äitiä. Terkkarille kävin myöhemmin näyttämässä kipeytyneitä varpaita, todettiin paleltumat.

Nuo vain yhdet otannat. Väkivalta oli rajua ja viikottaista. Äiti suuttui ihan jo vaikka väärästä ilmeestä ja raivosi useita päiviä putjeen, pahoinpidellen meitä lapsia.

Myös henkinen väkivalta oli rajua. Minua esim. käskettiin tap paa itseni, annettiin tähän ihan suulliset ohjeet, mutta meidän tontilla sitä ei saisi tehdä, ettei jää jätettä.

Että sellaista. Mutta enhän minä tiedä, mitä on oikeasti huono lapsuus.

Se on totta, että välittävässä perusperheessä kasvaneet saavat huikean etumatkan elämässään verrattuna niihin joilla on ns. dysfunctional family. Itsekin olen koittanut paikata lapsuuteni puutteita korvaavilla ihmissuhteilla ja kokemuksilla. Olenkin edistynyt, koska olen halunnut edetä elämässä enkä uhriutua.

Hauskintahan on näissä "kyllä minä vaan selvisin ja aivan helvetin ehjä olen!!!! Luusereita ne jotka vatvoo noita!!" -tapauksissa on se, että mitään aiheesta ei kyetä keskustelemaan asiallisesti, muiden kokemukset "ei oikeaa kaltoinkohtelua", haukutaan muita jne.

Antaakin todella eheän ihmisen kuvan.

Vierailija kirjoitti:

Se on totta, että välittävässä perusperheessä kasvaneet saavat huikean etumatkan elämässään verrattuna niihin joilla on ns. dysfunctional family. Itsekin olen koittanut paikata lapsuuteni puutteita korvaavilla ihmissuhteilla ja kokemuksilla. Olenkin edistynyt, koska olen halunnut edetä elämässä enkä uhriutua.

Mutta toisaalta, onko uhriutumista jos haluaa asiasta puhua. Ei minusta.

Eiköhän meistä moni ole elämässään edennyt, eikä jäänyt kipsissä paikoilleen. Sitä vaan en ymmärrä, miksi tästä asiasta yritetään hyssytellä tabua, josta puhuminen on heti "uhriutumista".

Ja btw, kannattaa muistaa, että esimerkiksi traumaperäiseen stressihäiriöön kuuluu trauman aiheuttaneen tapahtuman välttely ja ärtyneisyys. Ja traumaperäinen stressihäiriö kuuluu siihen kirjoon, mitä lapselle voi kaltoinkohtelusta aiheutua.

Ihan vaan pohdinnan aiheeksi, mikäli suututtaa se, että jotkut puhuvat omakokemastaan kaltoinkohtelusta...

Onnellinen elämä alkoi kun pääsin täysi-ikäisenä muuttamaan pois väkivaltaisesta lapsuudenkodista. En tiennyt, että voisin olla vielä onnellisempi kun laitoin välit poikki narsistivanhempiini. Ja että tuntemuksia voi jakaa näin muiden kaltoinkohdeltujen kanssa, sekin on onnea ettei tarvitse olla enää yksin ajatusten kanssa. Ptds selätetty, tämä onnea on.

Kiitollinen saa olla hyvästä lapsuudesta toki, mutta vaikka oma lapsuuteni oli rankka, niin olen minä siitäkin erittäin kiitollinen. Vaikean lapsuuden ansioista olen tänä päivänä näin ahkera, itsenäinen ja pärjäävä ihminen eikä minua vastoinkäymiset kaada. Opin jo lapsena porskuttavan eteenpäin vaikka tapahtuisi mitä ja se taito on säilynyt. 😍

Elin lapsuuteni ilman isää, uusperheessä, jossa käytettiin huumeita ja viinaa. Minuun kohdistettiin henkistä väkivaltaa, lisäksi kolme perheenjäsenteni käytti myös fyysistä väkivaltaa minuun lähes päivittäin. Minua myös käytettiin seksuaalisesti hyväksi ikävuodet 6-18, mutta kaikesta voi selvitä.

Nykyään elämäni on onnellista ja olen kiitollinen turvallisesta, omasta kodistani joka päivä. 😇

Kuinka moni käyttää alkoholia tai rauhoittavia lääkkeenä turruttamaan vanhempien käyttämän väkivallan vaikutuksia? Lopetitko päihteiden käytön kun sait selvitettyä lantakasan koostumuksen ja sen kasaajat jätten ne taaksesi? Minä lopetin.