Tuoreet äidit, tuntuuko että olet äiti?

Alkukankeutta oli täälläkin, mutta vuosien ja kasvaneen perheen myötä on omasta äitiydestäni tullut täysin luonnollista. Jopa niinkin paljon, että hankala nähdä itseään jonain muuna kuin äitinä. Vahingossa puhun miehellekin, että äiti tekee nyt sitä ja tätä, ja äiti menee sinne ja tänne...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miltä pitäisi tuntua kun on äiti? Eikö se ole sitä että rakastaa lastaan eikä mitään sen kummoisempaa?

Mutta minä rakastan tuota vauvaa jotenkin kuin henkilönä, ei kuin minun omana lapsena. Kamalan vaikea selittää. En tiedä miltä pitäisi tuntua, kun on äiti. Olin ajatellut, että joltain (erilaiselta kuin mitä oli ennen kuin oli äiti). Ap.

Yhdeksän vuoden jälkeen en tunne mitään muuta uutta kuin rakkauden lastani kohtaan. En vieläkään ole tottunut siihen että joku ulkopuolinen kutsuu minua äidiksi. Lapseni suusta se on tuttua ja turvallista. Tuskin sinulta puuttuu mitään.

Kiitos tästä, lohdullista kuulla. Ap.

Myönnän että itsekin olen pohtinut olenko jotenkin vajavainen kun en tunne itseäni miksikään äitihahmoksi. Lapsi kuitenkin onnistuu näkemään minut sellaisena ja se riittää.

Oudolta tuntui kun tajusin että myös pihan muut lapset pitävät minua jonain luotettavana aikuisena joka puolustaa heitä (pihalla asuu hullu akka joka käy välillä raivoamassa lapsille).

Eikä sekään vaatinut mitään kummoisempaa kuin että kuuntelin lapsia. En ole edes käynyt puhumassa tälle naiselle, hän aina katoaa kun tulen pihaan.

Ehkä lapsilla on luontaista nähdä omat vanhemmat siinä roolissa ja siksi odotamme että se rooli myös meille tulisi jotenkin päälle kun meistä tulee vanhempia. Vaikka se on vain lapsen tunne, ei vanhemman.

Äitihahmo en missään nimessä ole, enkä edes halua sitä olla muiden silmissä, ainakaan muiden lasten silmissä. Olen identiteetiltäni uranainen, en äitihahmo. Minulle riittäisi se, että tuntisin äitiyttä suhteessa omaan lapseeni, mutta vaikka tunnen suurta rakkautta, en tunne äitiyttä. Mietin tuossa yksi päivä, että jos joku kysyisi minulta, että "onko sinulla lapsia" niin vastaisin varmaan ihan vaistonvaraisesti, että "ei ole", vaikka vietän 24/7 tämän vauvani kanssa. 

Lisäisin vielä (jos joku osaisi kommentoida näihin jotain viisasta), että jollain tavalla tunnen myös, että lapsellani ei ole äitiä (siis kuin olisin saanut hoidettavakseni ja vastuulleni äidittömän vauvan), ja minua surettaa ja säälittää hänen kohtalo olla äiditön, ja yritän paikata ja korvata hänelle tuota äidittömyyttä hoitamalla häntä erityisen hyvin ja tarjoamalla hänelle erityisen paljon rakkautta, mutta ihan kuin se olisi jotain sijaisrakkautta äidinrakkauden sijaan, mitä hänelle tarjoan. Ap.

Tämä on jännä juttu. Mä taas olen aina haaveillut olevani äiti, siis ihan lapsena jo näin itseni tulevaisuudessa vain äitinä, ei ammatilla niin väliä. Lapsettomana siskon/kavereiden lasten kanssa ollessani koin outoa mielihyvää siitä, että ohikulkevat varmaan olettivat minut heidän äidikseen.

Äidiksi tunsin itseni jo raskausaikana, ja jos ajattelen itseäni niin ensimmäisenä ajattelen olevani äiti, sitten vasta vaimo, sisko, tytär, ystävä, kolleega. Mulle äitiys on tosi iso juttu, muutenkin olen tällainen hoivaaja luonteeltani ja tykkään vahtia naapuruston muitakin lapsia.

Uskon, että aloittajakin jossain vaiheessa äidin identiteetin omaksuu, joko vahvemmin tai heikommin. Ja vaikkei omaksuisi, niin eihän se haittaa! Eiköhän me aivan yhtä hyviä äitejä olla juuri niille omille lapsillemme.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on jännä juttu. Mä taas olen aina haaveillut olevani äiti, siis ihan lapsena jo näin itseni tulevaisuudessa vain äitinä, ei ammatilla niin väliä. Lapsettomana siskon/kavereiden lasten kanssa ollessani koin outoa mielihyvää siitä, että ohikulkevat varmaan olettivat minut heidän äidikseen.

Äidiksi tunsin itseni jo raskausaikana, ja jos ajattelen itseäni niin ensimmäisenä ajattelen olevani äiti, sitten vasta vaimo, sisko, tytär, ystävä, kolleega. Mulle äitiys on tosi iso juttu, muutenkin olen tällainen hoivaaja luonteeltani ja tykkään vahtia naapuruston muitakin lapsia.

Uskon, että aloittajakin jossain vaiheessa äidin identiteetin omaksuu, joko vahvemmin tai heikommin. Ja vaikkei omaksuisi, niin eihän se haittaa! Eiköhän me aivan yhtä hyviä äitejä olla juuri niille omille lapsillemme.

Sanot, että tunsit itsesi äidiksi jo raskausaikana. Miltä se sitten tuntuu? Siis se, että tuntee äitiyttä? Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on jännä juttu. Mä taas olen aina haaveillut olevani äiti, siis ihan lapsena jo näin itseni tulevaisuudessa vain äitinä, ei ammatilla niin väliä. Lapsettomana siskon/kavereiden lasten kanssa ollessani koin outoa mielihyvää siitä, että ohikulkevat varmaan olettivat minut heidän äidikseen.

Äidiksi tunsin itseni jo raskausaikana, ja jos ajattelen itseäni niin ensimmäisenä ajattelen olevani äiti, sitten vasta vaimo, sisko, tytär, ystävä, kolleega. Mulle äitiys on tosi iso juttu, muutenkin olen tällainen hoivaaja luonteeltani ja tykkään vahtia naapuruston muitakin lapsia.

Uskon, että aloittajakin jossain vaiheessa äidin identiteetin omaksuu, joko vahvemmin tai heikommin. Ja vaikkei omaksuisi, niin eihän se haittaa! Eiköhän me aivan yhtä hyviä äitejä olla juuri niille omille lapsillemme.

Sanot, että tunsit itsesi äidiksi jo raskausaikana. Miltä se sitten tuntuu? Siis se, että tuntee äitiyttä? Ap.

En ole lainaamasi, mutta minä kuvaisin sitä jotenkin niin että nyt on maailmassa palikat paikallaan, asiat on niin kuin niiden kuuluu olla, tämä lapsi kuuluu tähän ja minä kuulun tähän, ja kaikki muu muuttuu paljon vähemmän tärkeäksi.