Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Tuoreet äidit, tuntuuko että olet äiti?
05.08.2018 |
Sain ensimmäisen lapsen 3 kk sitten, mutta en vielä tunne, että olisin äiti. Vaikea kuvailla tarkkaan, että mikä tämä olo on, sillä rakastuin vauvaani heti kun sain hänet synnytyssalissa syliini, ja siitä saakka hän on ollut minulle tärkeintä maailmassa. Mutta en tunne olevani äiti (en hänelle, enkä ylipäätään). En osaa kutsua itseäni äidiksi kun puhun vauvalle, ja vaikka neuvolassa missä minua puhutellaan äitinä ("äiti voisi nyt riisua vauvalta vaatteet, niin punnitaan"), joudun muutaman sekunnin miettimään, että ketä he tarkoittivat. Vauva saa minulta erittäin hyvää hoitoa ja huolenpitoa, uskoisin, ja paljon läheisyyttä ja syliä myös, ja nautin paljon ajasta vauvan kanssa. Mutta jotenkin "äitiys" tai äitiydentunne on ihan hukassa. Onko jollain ollut samanlaista kokemusta?
Kommentit (26)
Sehän on tärkeintä, että teillä on rakastava suhde. Millään tittelillä ei ole merkitystä.
Ota rennosti ja nauttikaa toistenne seurasta! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kesti aikansa ennen kuin opin esim. lapselle sanomaan, että äiti laittaa nyt myssyn päähän sinulle tai muuta vastaavaa. Nyt 26 vuoden jälkeen olen jo aika sujuvasti äiti.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vieläkin, vaikka lapsi on 1,5 v 🤔 aattelen aika paljon sellasta myös, että monet tuntemattomat varmaan luulee, että minun sisko tai äiti on lapsen äiti. Häiritsevä tunne kyllä, toivottavasti joskus löydän äiti-identiteettini.
Samoja ajatuksia, ihan kuin joku muu(?) olisi vauvan äiti, ja vauva olisi minulla jotenkin kuin hoidossa(?). Ap.
Vierailija kirjoitti:
Sehän on tärkeintä, että teillä on rakastava suhde. Millään tittelillä ei ole merkitystä.
Ota rennosti ja nauttikaa toistenne seurasta! :)
En tarkoita titteliä tai äiti-sanaa sinänsä, vaan en tunne olevani äiti (siis tunnetasolla, ei tittelitasolla). Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sehän on tärkeintä, että teillä on rakastava suhde. Millään tittelillä ei ole merkitystä.
Ota rennosti ja nauttikaa toistenne seurasta! :)
En tarkoita titteliä tai äiti-sanaa sinänsä, vaan en tunne olevani äiti (siis tunnetasolla, ei tittelitasolla). Ap.
Okei. Luulen kuitenkin, että se kasvaa sinulle ajan myötä. Turha ottaa asiasta stressiä.
Jos asia todella häiritsee sinua, niin en tiedä miten hyvä hoitaja teillä on neuvolassa, että viitsisitkö hänelle mainita tuosta oudosta tuntemuksestasi?
Kuten vastaajista jo huomaa, et kuitenkaan ole asian kanssa yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkuun on outoa ajatella itseään äitinä, mutta siihen tottuu. Tietenkin on vaikea mieltää itsensä äidiksi, kun ei koskaan ole siinä roolissa ollut. Äiti on tarkoittanut aiemmin lähinnä omaa äitiä.
Minulla oli tunne jo ennen lasta, että olen äiti, jolta puuttuu se lapsi. Ja kuitenkin nyt kun 7-vuotias huhuilee illalla sängystä pienellä äänellä jonkun huolen kanssa että "äiti" niin jysähtää, että hitto soikoon, minuako se tosiaan tarkoittaa, minuun hän luottaa, minut kutsuu paikalle, minä olen se "the äiti" - eiks äidit ole sellaisia tosi aikuisia ja tietää aina kaiken ja suhtautuu asioihin tyyneydellä ja viisaudella, eikö äidit ole jotenkin kauhean valmiita ja virheettömiä, minähän olen ihan kesken ja koko ajan uuden äärellä tuon lapsen kanssa! Sitten minä menen sinne ja olen äiti sen sijaan että katsoisin Simpsoneita ja söisin salaa suklaamuroja.
Minun identiteettini on erittäin vahvasti lasteni äiti, joskus ehkä liikaakin. Ja hyvä äiti, ei minulla ole sellaista ajatusta että olisin liian vähän tai vääränlainen. Siitä huolimatta jos esim. mainoksessa kerrotaan että 100 ensimmäiselle äidille jaetaan äitienpäivänä ruusu niin mielikuvissani nämä "äidit" ovat jotain minua... enemmän? Minä vasta opettelen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli tunne jo ennen lasta, että olen äiti, jolta puuttuu se lapsi. Ja kuitenkin nyt kun 7-vuotias huhuilee illalla sängystä pienellä äänellä jonkun huolen kanssa että "äiti" niin jysähtää, että hitto soikoon, minuako se tosiaan tarkoittaa, minuun hän luottaa, minut kutsuu paikalle, minä olen se "the äiti" - eiks äidit ole sellaisia tosi aikuisia ja tietää aina kaiken ja suhtautuu asioihin tyyneydellä ja viisaudella, eikö äidit ole jotenkin kauhean valmiita ja virheettömiä, minähän olen ihan kesken ja koko ajan uuden äärellä tuon lapsen kanssa! Sitten minä menen sinne ja olen äiti sen sijaan että katsoisin Simpsoneita ja söisin salaa suklaamuroja.
Minun identiteettini on erittäin vahvasti lasteni äiti, joskus ehkä liikaakin. Ja hyvä äiti, ei minulla ole sellaista ajatusta että olisin liian vähän tai vääränlainen. Siitä huolimatta jos esim. mainoksessa kerrotaan että 100 ensimmäiselle äidille jaetaan äitienpäivänä ruusu niin mielikuvissani nämä "äidit" ovat jotain minua... enemmän? Minä vasta opettelen.
Outoa on, että tiedän olevani "paperilla" hyvä äiti, en ole mikään nuori, vaan olen sellainen "vanha ja viisas" (iältäni olen vanha tuoreeksi äidiksi, ja sielultanikin jotenkin "vanha ja viisas"), osaan suhtautua asioihin tyyneydellä ja kasvattamisesta ja kasvamisesta tiedän yhtä sun toista, en koe olevani keskeneräinen äidiksi tai kasvattamaan lasta. Jotenkin siis ulospäin valmis ja taitava äiti, joka ei tunnetasolla tunne olevansa yhtään äiti, äitiyden tunne on lähinnä vieraan tuntuinen tunne. Ap.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli tunne jo ennen lasta, että olen äiti, jolta puuttuu se lapsi. Ja kuitenkin nyt kun 7-vuotias huhuilee illalla sängystä pienellä äänellä jonkun huolen kanssa että "äiti" niin jysähtää, että hitto soikoon, minuako se tosiaan tarkoittaa, minuun hän luottaa, minut kutsuu paikalle, minä olen se "the äiti" - eiks äidit ole sellaisia tosi aikuisia ja tietää aina kaiken ja suhtautuu asioihin tyyneydellä ja viisaudella, eikö äidit ole jotenkin kauhean valmiita ja virheettömiä, minähän olen ihan kesken ja koko ajan uuden äärellä tuon lapsen kanssa! Sitten minä menen sinne ja olen äiti sen sijaan että katsoisin Simpsoneita ja söisin salaa suklaamuroja.
Minun identiteettini on erittäin vahvasti lasteni äiti, joskus ehkä liikaakin. Ja hyvä äiti, ei minulla ole sellaista ajatusta että olisin liian vähän tai vääränlainen. Siitä huolimatta jos esim. mainoksessa kerrotaan että 100 ensimmäiselle äidille jaetaan äitienpäivänä ruusu niin mielikuvissani nämä "äidit" ovat jotain minua... enemmän? Minä vasta opettelen.
Niin, äitiys on kai aina kesken oleva prosessi. Ei ole olemassa valmiita täysinoppineita äitejä. Äitiys pitää tavallaan lunastaa joka päivä, ei olemalla täydellinen, mutta yrittämällä täysillä lapsen eteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli tunne jo ennen lasta, että olen äiti, jolta puuttuu se lapsi. Ja kuitenkin nyt kun 7-vuotias huhuilee illalla sängystä pienellä äänellä jonkun huolen kanssa että "äiti" niin jysähtää, että hitto soikoon, minuako se tosiaan tarkoittaa, minuun hän luottaa, minut kutsuu paikalle, minä olen se "the äiti" - eiks äidit ole sellaisia tosi aikuisia ja tietää aina kaiken ja suhtautuu asioihin tyyneydellä ja viisaudella, eikö äidit ole jotenkin kauhean valmiita ja virheettömiä, minähän olen ihan kesken ja koko ajan uuden äärellä tuon lapsen kanssa! Sitten minä menen sinne ja olen äiti sen sijaan että katsoisin Simpsoneita ja söisin salaa suklaamuroja.
Minun identiteettini on erittäin vahvasti lasteni äiti, joskus ehkä liikaakin. Ja hyvä äiti, ei minulla ole sellaista ajatusta että olisin liian vähän tai vääränlainen. Siitä huolimatta jos esim. mainoksessa kerrotaan että 100 ensimmäiselle äidille jaetaan äitienpäivänä ruusu niin mielikuvissani nämä "äidit" ovat jotain minua... enemmän? Minä vasta opettelen.
Hyvin kirjoitettu! Allekirjoitan täysin.
Vierailija kirjoitti:
Alkuun on outoa ajatella itseään äitinä, mutta siihen tottuu. Tietenkin on vaikea mieltää itsensä äidiksi, kun ei koskaan ole siinä roolissa ollut. Äiti on tarkoittanut aiemmin lähinnä omaa äitiä.
Jäin tätä miettimään. Olen ajatellut, että äitiys ei olisi vain rooli vaan jonkunlainen tunnetason juttu. Miellän itseni kyllä äidin rooliin (siis että äidillä on tehtävä huolehtia lapsestaan), ja sitä roolia tässä toteutankin, mutta se jää vain rooliksi, siis silleen ulkokohtaisesti, että se ei yllä tunnetasolle. Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli tunne jo ennen lasta, että olen äiti, jolta puuttuu se lapsi. Ja kuitenkin nyt kun 7-vuotias huhuilee illalla sängystä pienellä äänellä jonkun huolen kanssa että "äiti" niin jysähtää, että hitto soikoon, minuako se tosiaan tarkoittaa, minuun hän luottaa, minut kutsuu paikalle, minä olen se "the äiti" - eiks äidit ole sellaisia tosi aikuisia ja tietää aina kaiken ja suhtautuu asioihin tyyneydellä ja viisaudella, eikö äidit ole jotenkin kauhean valmiita ja virheettömiä, minähän olen ihan kesken ja koko ajan uuden äärellä tuon lapsen kanssa! Sitten minä menen sinne ja olen äiti sen sijaan että katsoisin Simpsoneita ja söisin salaa suklaamuroja.
Minun identiteettini on erittäin vahvasti lasteni äiti, joskus ehkä liikaakin. Ja hyvä äiti, ei minulla ole sellaista ajatusta että olisin liian vähän tai vääränlainen. Siitä huolimatta jos esim. mainoksessa kerrotaan että 100 ensimmäiselle äidille jaetaan äitienpäivänä ruusu niin mielikuvissani nämä "äidit" ovat jotain minua... enemmän? Minä vasta opettelen.
Outoa on, että tiedän olevani "paperilla" hyvä äiti, en ole mikään nuori, vaan olen sellainen "vanha ja viisas" (iältäni olen vanha tuoreeksi äidiksi, ja sielultanikin jotenkin "vanha ja viisas"), osaan suhtautua asioihin tyyneydellä ja kasvattamisesta ja kasvamisesta tiedän yhtä sun toista, en koe olevani keskeneräinen äidiksi tai kasvattamaan lasta. Jotenkin siis ulospäin valmis ja taitava äiti, joka ei tunnetasolla tunne olevansa yhtään äiti, äitiyden tunne on lähinnä vieraan tuntuinen tunne. Ap.
Ai että minä inhoan ihmisiä kun ne tekee näin, mutta en silti pysty pidättäytymään: Odotahan hetki! Kyllä se lapsi sinun keskeneräisyytesi kaivaa esille kunhan pääsee kapalosta, ja osoittaa miten kasvattamisesta ja kasvamisesta _tietäminen_ ei vielä opasta perille asti. Ehkä se äitiyden tunne herää juurikin niistä tilanteista, jotka on juuri teidän näköisiä, jossa tieto ei riitä vaan mennään vaistolla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli tunne jo ennen lasta, että olen äiti, jolta puuttuu se lapsi. Ja kuitenkin nyt kun 7-vuotias huhuilee illalla sängystä pienellä äänellä jonkun huolen kanssa että "äiti" niin jysähtää, että hitto soikoon, minuako se tosiaan tarkoittaa, minuun hän luottaa, minut kutsuu paikalle, minä olen se "the äiti" - eiks äidit ole sellaisia tosi aikuisia ja tietää aina kaiken ja suhtautuu asioihin tyyneydellä ja viisaudella, eikö äidit ole jotenkin kauhean valmiita ja virheettömiä, minähän olen ihan kesken ja koko ajan uuden äärellä tuon lapsen kanssa! Sitten minä menen sinne ja olen äiti sen sijaan että katsoisin Simpsoneita ja söisin salaa suklaamuroja.
Minun identiteettini on erittäin vahvasti lasteni äiti, joskus ehkä liikaakin. Ja hyvä äiti, ei minulla ole sellaista ajatusta että olisin liian vähän tai vääränlainen. Siitä huolimatta jos esim. mainoksessa kerrotaan että 100 ensimmäiselle äidille jaetaan äitienpäivänä ruusu niin mielikuvissani nämä "äidit" ovat jotain minua... enemmän? Minä vasta opettelen.
Outoa on, että tiedän olevani "paperilla" hyvä äiti, en ole mikään nuori, vaan olen sellainen "vanha ja viisas" (iältäni olen vanha tuoreeksi äidiksi, ja sielultanikin jotenkin "vanha ja viisas"), osaan suhtautua asioihin tyyneydellä ja kasvattamisesta ja kasvamisesta tiedän yhtä sun toista, en koe olevani keskeneräinen äidiksi tai kasvattamaan lasta. Jotenkin siis ulospäin valmis ja taitava äiti, joka ei tunnetasolla tunne olevansa yhtään äiti, äitiyden tunne on lähinnä vieraan tuntuinen tunne. Ap.
Ai että minä inhoan ihmisiä kun ne tekee näin, mutta en silti pysty pidättäytymään: Odotahan hetki! Kyllä se lapsi sinun keskeneräisyytesi kaivaa esille kunhan pääsee kapalosta, ja osoittaa miten kasvattamisesta ja kasvamisesta _tietäminen_ ei vielä opasta perille asti. Ehkä se äitiyden tunne herää juurikin niistä tilanteista, jotka on juuri teidän näköisiä, jossa tieto ei riitä vaan mennään vaistolla?
Mielenkiintoinen näkökulma, voi olla juuri noin. Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkuun on outoa ajatella itseään äitinä, mutta siihen tottuu. Tietenkin on vaikea mieltää itsensä äidiksi, kun ei koskaan ole siinä roolissa ollut. Äiti on tarkoittanut aiemmin lähinnä omaa äitiä.
Jäin tätä miettimään. Olen ajatellut, että äitiys ei olisi vain rooli vaan jonkunlainen tunnetason juttu. Miellän itseni kyllä äidin rooliin (siis että äidillä on tehtävä huolehtia lapsestaan), ja sitä roolia tässä toteutankin, mutta se jää vain rooliksi, siis silleen ulkokohtaisesti, että se ei yllä tunnetasolle. Ap.
Roolista se kaikki lähtee. Jos ajatellaan vaikka vastavalmistunutta lääkäriä. Kaikki potilaat katsovat häntä odottaen apua ja itse varmaan ajattelee vähän hämmentyneenä, että nytkö pitäisi muka olla oikea lääkäri. Sitten sitä vain vetää valkoisen takin niskaan ja asettuu lääkärin rooliin. Ensin ei varmaan tunnu lyontevalta, mutta sitten siitä tulee osa itseä.
Miltä pitäisi tuntua kun on äiti? Eikö se ole sitä että rakastaa lastaan eikä mitään sen kummoisempaa?
Vierailija kirjoitti:
Miltä pitäisi tuntua kun on äiti? Eikö se ole sitä että rakastaa lastaan eikä mitään sen kummoisempaa?
Mutta minä rakastan tuota vauvaa jotenkin kuin henkilönä, ei kuin minun omana lapsena. Kamalan vaikea selittää. En tiedä miltä pitäisi tuntua, kun on äiti. Olin ajatellut, että joltain (erilaiselta kuin mitä oli ennen kuin oli äiti). Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miltä pitäisi tuntua kun on äiti? Eikö se ole sitä että rakastaa lastaan eikä mitään sen kummoisempaa?
Mutta minä rakastan tuota vauvaa jotenkin kuin henkilönä, ei kuin minun omana lapsena. Kamalan vaikea selittää. En tiedä miltä pitäisi tuntua, kun on äiti. Olin ajatellut, että joltain (erilaiselta kuin mitä oli ennen kuin oli äiti). Ap.
Yhdeksän vuoden jälkeen en tunne mitään muuta uutta kuin rakkauden lastani kohtaan. En vieläkään ole tottunut siihen että joku ulkopuolinen kutsuu minua äidiksi. Lapseni suusta se on tuttua ja turvallista. Tuskin sinulta puuttuu mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miltä pitäisi tuntua kun on äiti? Eikö se ole sitä että rakastaa lastaan eikä mitään sen kummoisempaa?
Mutta minä rakastan tuota vauvaa jotenkin kuin henkilönä, ei kuin minun omana lapsena. Kamalan vaikea selittää. En tiedä miltä pitäisi tuntua, kun on äiti. Olin ajatellut, että joltain (erilaiselta kuin mitä oli ennen kuin oli äiti). Ap.
Yhdeksän vuoden jälkeen en tunne mitään muuta uutta kuin rakkauden lastani kohtaan. En vieläkään ole tottunut siihen että joku ulkopuolinen kutsuu minua äidiksi. Lapseni suusta se on tuttua ja turvallista. Tuskin sinulta puuttuu mitään.
Kiitos tästä, lohdullista kuulla. Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miltä pitäisi tuntua kun on äiti? Eikö se ole sitä että rakastaa lastaan eikä mitään sen kummoisempaa?
Mutta minä rakastan tuota vauvaa jotenkin kuin henkilönä, ei kuin minun omana lapsena. Kamalan vaikea selittää. En tiedä miltä pitäisi tuntua, kun on äiti. Olin ajatellut, että joltain (erilaiselta kuin mitä oli ennen kuin oli äiti). Ap.
Yhdeksän vuoden jälkeen en tunne mitään muuta uutta kuin rakkauden lastani kohtaan. En vieläkään ole tottunut siihen että joku ulkopuolinen kutsuu minua äidiksi. Lapseni suusta se on tuttua ja turvallista. Tuskin sinulta puuttuu mitään.
Kiitos tästä, lohdullista kuulla. Ap.
Myönnän että itsekin olen pohtinut olenko jotenkin vajavainen kun en tunne itseäni miksikään äitihahmoksi. Lapsi kuitenkin onnistuu näkemään minut sellaisena ja se riittää.
Oudolta tuntui kun tajusin että myös pihan muut lapset pitävät minua jonain luotettavana aikuisena joka puolustaa heitä (pihalla asuu hullu akka joka käy välillä raivoamassa lapsille).
Eikä sekään vaatinut mitään kummoisempaa kuin että kuuntelin lapsia. En ole edes käynyt puhumassa tälle naiselle, hän aina katoaa kun tulen pihaan.
Ehkä lapsilla on luontaista nähdä omat vanhemmat siinä roolissa ja siksi odotamme että se rooli myös meille tulisi jotenkin päälle kun meistä tulee vanhempia. Vaikka se on vain lapsen tunne, ei vanhemman.
Alue: Aihe vapaa
Mulla on vieläkin, vaikka lapsi on 1,5 v 🤔 aattelen aika paljon sellasta myös, että monet tuntemattomat varmaan luulee, että minun sisko tai äiti on lapsen äiti. Häiritsevä tunne kyllä, toivottavasti joskus löydän äiti-identiteettini.