Lue keskustelun säännöt.
En tiedä miten te toiset kestätte äidin kuoleman
04.08.2018 |
Äitini ei ole vielä kuollut, mutta sairas ja hiipumaan päin. Tänään kaupassa lapsi itki, huutaen äitiä. Vaikka oli tyyliin haluan kaiken vaikka repimällä tuotteet rikki, niin aloin itkeä. Kauhea paniikki pois kaupasta. Tuli sairas ikävä äitiä.
Kommentit (23)
Voimia! 💓 Tekisi mieli sanoa, että kyllä siitä toipuu, mutta en mä tiedä, olenko itsekään vielä ihan toipunut. Äitini kuoli 6 vuotta sitten ja edelleen tulee keskimäärin kerran kuukaudessa kyyneleet silmiin. Juuri nuo tilanteet, joissa on jotain äidin kaipuuta, äitienpäivät, joulut jne on hankalia. Mua alkoi kerran itkettämään kahvilassa, jossa istui äiti, tytär ja tyttärentytär. Ajattelin, että mä en tule ikinä saamaan tuota kokemusta, ja se oli tosi surullista.
ja vielä se, että ei siihen pysty valmistautumaan. Mun äitini hiipui pois ja kuolema oli helpotus, mutta olin silti niin valtavan, musertavan surullinen. Mutta sen voin sanoa, että kyllä se helpottaa! Ja hyvät muistot on vahvempia kuin ne surulliset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla meni muutamia vuosia. Sitten alkoi helpottaa ja elämä oli riittävän ehjää. Hidastavina tekijöinä oli se, että olin menettänyt isäni jo lapsena ja minulla ei ollut enää muita perheenjäseniä elossa/olemassa ja äiti kuoli myös liian nuorena.
Hyväksyn elämän tosiasiat. Surua voi tuntea, mutta turha menettää mielenterveyttään normaalien tosiasioiden takia.
Äiti sairasti syöpää yli 10 vuotta ja kävi säännöllisesti hoidossa. Häneltä löydettiin toinen, aivoissa ollut syöpä, joka aiheutti hänelle kärsimyksiä ja sairaalakuukausia. Äidin kuolema oli helpotus, koska hänen ei tarvinnut enää elää tuskissa.
Tietenkin surimme, mutta toisen kovia kipuja oli erittäin vaikea katsella ja kuunnella.
Äitini on vakavasti sairas. Voi kuolla vaikka huomenna. Äiti on hiipunut parin vuoden aikana ja lopulta vointi romahti ja tuli keuhkosyöpätuomio. Surettaa, mutta näin se elämä menee. Uusia lapsia syntyy, ja vanhat ihmiset kuolevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äidin ja isän kuolemat ovat jotain sellaista, minkä massiivisuuden tietää vasta sitten, kun se sattuu omalle kohdalle. Näin siitäkin huolimatta, että suree jo etukäteen vanhemman sairastaessa. Hautajaiset olivat minulle niin tärkeät, että en olisi etukäteen arvannut. Hektisessä pikkulapsiarjessa ei ollut tilaa surulle, mutta kävin sunnuntaisin kirkossa ja itkin siellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini sairasti kauan ja kuoli tänä keväänä, ollessaan 80-vuotias. Minulle äidin kuolema oli helpotus. Olimme läheisiä lapsena ja nuorena aikuisena ollessani. Äitini elämänhalu sammui n. 15 vuotta sitten. Hän sulkeutui kotiin, lopetti tapaamasta ystäviään, ei aidosti iloinnut juuri mistään. Ennen tuota hänen luonteensa ja persoonansa oli lähes täysin päinvastainen. Käännös tuli hitaasti, lähes huomaamatta.. vaikka muutos olikin loppujenlopuksi melko totaalinen. Hän ei tunnistanut omaa depressiivisyyttään ja lääkärissä osasi toimia niin, että lyhyellä interventiolla ei diagnoosi ollut tehtävissä.
Mietin joskus nuorempana, että kuinka koville äidin menettäminen tuntuisikaan. Lapsena jo ajatuskin pelotti. Nyt kaiken jälkeen olen huojentunut ja sopeutunut tilanteeseen hyvin. Olen itse jo lähes aikuisten lasten isä ja tiedän, että huomioni on kiinnittynyt jo kauan oman vaimon ja perheen hyvinvointiin ja tulevaisuuteen. Katsoessani vaimoni vilpitöntä rakkautta lapsiimme, olen oivaltanut, kuinka ainutlaatuinen kokemus äidin rakkaus onkaan. Se ajaa kaiken yli ja on ilmeisesti juuri siksi, niin voimaannuttavaa ja tavallaan kiinnittää äidin ja lapsen ikuiseen yhteyteen. Muistelen omaa äitiäni lämmöllä. En enää varsinaisesti kaipaa häntä. Viimeiset vuodet oli hän odotti jo "pois pääsyä". Silloin joutuu muuttamaan myös omaa ajatteluaan.
Molemmat vanhemmat kuolivat äkillisesti, joten tällaisia asioita ei tullut mietittyä etukäteen. Hirveä shokki, mutta kyllä siitä selvisi ajan kanssa. Nyt on vain hyvät muistot mielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajatus on, että se on väistämätöntä, ja "onneksi" olen jo yli neljäkymmentä, nuorempana olisin varmaan ajatellut, että se kuoli kun ei kestänyt minua, mikä on siis erittäin epäreilu ajatus minua kohtaan, koska en ole tehnyt mitään sellaista pahaa. Äitini ei vain ole koskaan ollut minusta ylpeä tai edes kauhean hyväksyvä minua kohtaan.
Näin ollen tulen varmaan enemmän kaipaamaan sitä, että minulla ylipäätään olisi ollut rakastava äiti, kuin kärsimään an sich hänen poismenostaan.
Ajattelen myös tässä iässä niin, että jos henkilö on saanut elää hyvän elämän, ei jäljellejäävien kannata ylenpalttisesti surra ja suruun uppoutua, koska vuosissa oli elämää. Mitä se sen itkeminen auttaa, ettei mikään jatku ikuisesti. Varsinkin, jos siis se paras aika henkilön seurasta olisi kuitenkin jo kaluttu loppuun ja takana päin.
Minun äitini kuoli kun olin 12-vuotias. Olen alkanut oireilemaan asiasta vasta aikuisiällä. Murrosiän kynnyksellä kaikki meni oikein hyvin, en eksynyt vääriin porukoihin ja yläastekin sujui hyvin, josta jatkoin lukioon. Minulla ja veljelläni on todella hyvä isä, joten hänen ansiostaan kaikki on varmaan sujunut niin hyvin. Kun lukion jälkeen muutin toiseen kaupunkiin, minulle iski lievä masennus mikä varmasti pohjautuu äidin menetyksestä ja elämän ongelmista. Olen nyt kolmekymmentä, ja välillä tunteet tulevat pintaan ja sitten itkettää. Elämässä suurin osa ihan ok, olen kouluttautunut, pärjännyt hyvin työhaastatteluissa ja saanut töitä, minulla on hyviä läheisiä ystäviä. Ainut mikä ei ota onnistuakseen on miesasiat, vaikka olen varsin mukava, nuoren ja hyvännäköinen ikäisekseni ja kaikin puolin kunnollinen. Mutta elämässä ei näköjään voi kaikkea saada..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se oli valtava helpotus. Kamala taakka putosi harteiltani.
En surrut enkä sure. Välit oli poikki jo toista kymmentä vuotta mutta silti sen ihmisen haamu painosti elämääni. Kuolema häivytti senkin. Hautajaisissa en ollut, en halunnut mennä teeskentelemään mitään. Luullakseni sisaruksista ei monikaan ollut, meitä on kaikkiaan seitsemän.
Minulla oli vain biologinen äiti, ei muuta.
Terveisin se kauhea kiittämätön tytär.
Vierailija kirjoitti:
Hyväksyn elämän tosiasiat. Surua voi tuntea, mutta turha menettää mielenterveyttään normaalien tosiasioiden takia.
Mielenterveys ei ole omista päätöksistä kiinni niinkään paljon kuin syöpä. Älä syyllistä!
Mutta: tunteet kestää kyllä, kun tajuaa ne ohimeneväksi välittäjäainemyrskyksi. Ja on pakko keskittyä omiin lapsiin ja jatkaa elämää, hoitaa asiat, vaikka sattuu niin hirveästi.
Äiti oli, äiti lakkasi olemasta ja elää minussa muistoina ja geeneinä, opittuina taitoina ja tuttuina eleinä. Kannan häntä mukana sisälläni omaan kuolemaani asti. Äiti rakasti. Miten paljon hän rakastikaan. Miten vähän siitä ymmärsin. Kiitos äiti ❤
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se oli valtava helpotus. Kamala taakka putosi harteiltani.
En surrut enkä sure. Välit oli poikki jo toista kymmentä vuotta mutta silti sen ihmisen haamu painosti elämääni. Kuolema häivytti senkin. Hautajaisissa en ollut, en halunnut mennä teeskentelemään mitään. Luullakseni sisaruksista ei monikaan ollut, meitä on kaikkiaan seitsemän.
Minulla oli vain biologinen äiti, ei muuta.
Terveisin se kauhea kiittämätön tytär.
Toivottavasti omat lapsesi toimivat samoin. Enemmän toivon, ettei noin kylmällä tyypillä ole lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se oli valtava helpotus. Kamala taakka putosi harteiltani.
En surrut enkä sure. Välit oli poikki jo toista kymmentä vuotta mutta silti sen ihmisen haamu painosti elämääni. Kuolema häivytti senkin. Hautajaisissa en ollut, en halunnut mennä teeskentelemään mitään. Luullakseni sisaruksista ei monikaan ollut, meitä on kaikkiaan seitsemän.
Minulla oli vain biologinen äiti, ei muuta.
Terveisin se kauhea kiittämätön tytär.
Toivottavasti omat lapsesi toimivat samoin. Enemmän toivon, ettei noin kylmällä tyypillä ole lapsia.
Ei ne kaikki äidit ole lempeitä ja rakastavia. Jos oma äiti on ollut sellainen, ei osaa kuvitella muunlaista. Itse tiedän olleensi pettymys äidille, kun en lunastanut hänen suunnitelmiaan elämääni varten. Ja vaikka niin kauhealta kuulostaa, niin joskus odotan aikaa, että saan tehdä jotain itselle mielestä ilman jatkuvaa arvostelua. Ei ole kiva kuulla, miten toisilla on hienot ja pärjäävät lapset. Itse olen koettanut toimia lasten kanssa joka asiassa päinvastoin, mitä oma äitini.
-eri
Omaa surua lievittää itselläni sen ymmärtäminen, että kaikki lähdemme täältä. Ennen tunsin musertavaa sääliä kuolleita kohtaan, enää en.
<3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyväksyn elämän tosiasiat. Surua voi tuntea, mutta turha menettää mielenterveyttään normaalien tosiasioiden takia.
Mielenterveys ei ole omista päätöksistä kiinni niinkään paljon kuin syöpä. Älä syyllistä!
Mutta: tunteet kestää kyllä, kun tajuaa ne ohimeneväksi välittäjäainemyrskyksi. Ja on pakko keskittyä omiin lapsiin ja jatkaa elämää, hoitaa asiat, vaikka sattuu niin hirveästi.
Äiti oli, äiti lakkasi olemasta ja elää minussa muistoina ja geeneinä, opittuina taitoina ja tuttuina eleinä. Kannan häntä mukana sisälläni omaan kuolemaani asti. Äiti rakasti. Miten paljon hän rakastikaan. Miten vähän siitä ymmärsin. Kiitos äiti ❤
Minusta tuli äidin kuoltua yksinäinen, sekin tuo omat negatiivisesti vaikuttavat välittäjäaineensa - en olisi tajunnut moista ennakoida. Enkä sitä, että minulle tuli myös identiteettikriisi, ei ainoastaan suru äidistä
Ystäväni sanoi juuri, että näytin ihan äidiltäni jonkun ilmeen kanssa. Joskus puhuessani ääneni tai henkäykseni kuulostaa äidiltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyväksyn elämän tosiasiat. Surua voi tuntea, mutta turha menettää mielenterveyttään normaalien tosiasioiden takia.
Mielenterveys ei ole omista päätöksistä kiinni niinkään paljon kuin syöpä. Älä syyllistä!
Mutta: tunteet kestää kyllä, kun tajuaa ne ohimeneväksi välittäjäainemyrskyksi. Ja on pakko keskittyä omiin lapsiin ja jatkaa elämää, hoitaa asiat, vaikka sattuu niin hirveästi.
Äiti oli, äiti lakkasi olemasta ja elää minussa muistoina ja geeneinä, opittuina taitoina ja tuttuina eleinä. Kannan häntä mukana sisälläni omaan kuolemaani asti. Äiti rakasti. Miten paljon hän rakastikaan. Miten vähän siitä ymmärsin. Kiitos äiti ❤
Ihanasti kirjoitettu 😍 näin ajattelen itsekin. Se mitä haikeudella/surulla ajattelen on se ettei äiti saanut nähdä lapsenlapsiaan, oli hirveän lapsirakas ja olisi olut ihana mummo.
Mulla ei ollut läheiset välit äitiini, mutta äidin kuolema oli kauhea kokemus, mutta myös samalla todella helpottava asia. Meidän suhteeseen liittyi niin paljon negatiivisia asioita, eikä niitä saatu korjattua mitenkään. Kuolema korjasi. Mulla on todella vapautunut olo.
En varmaan kestä ilman terapiaa.