Yksinäisyys

Yksinäisyys on sielun tauti.
Se ei lakkaa vaikka ulkokuori on ehjä.
Haava sisimmässä ei parane vaikka vierellä on toinen.
Koska toinen on kaukana
ja sielu on elänyt niin kauan yksin
ilman apua tai seuraa.

Tai ehkä sielu on aina ollut yksin,
vaikkei sitä niin ehkä olekaan tarkoitettu.
Se elää autiomaassa mutta pelkä sadetta.
Tai ehkä kukaan ei ole koskaan lähestynytkään,
ja hän tuntee olevansa viallinen sielu.
Luotu kulkemaan yksinäisiä polkuja.
On kamala ristiriita väsyä maailmaan,
ja samalla toivoa olevansa osa edes pientä palaa sitä.

Kun tarpeeksi kauan on yksin,
sitä alkaa katkeroitumaan
ja yhä vähemmän ymmärtää ja jaksaa välittää
Yksinäisyys tuntuu osalta sinua
ja sitä syvintä olemusta.
Mitä olisinkaan ilman yksinäisyyttä?
Yksinäisyys on kuin leima,
joka pitää muut loitolla.
Sillä kukaan ei halua yksinäisyyden tarttuvan
tai sen, mitä kuvittelevat olevan sen takana.

Yksinäisyys valehtelee sinulle,
että olet jotenkin kelvoton ystävyyteen.
Mitä muillla on mitä itse et omista?
Miksi joillekin ystäyys on niin itsestäänselvää,
kun toinen taas iloitsee edes kaupan kassan hymystä?
Kosketuksen ja läheisyyden kaipuu yltyy,
mutta samalla kavahdat jokaista joka tulee liian lähelle.
Poltat sillat takanasi nopeasti
ja uskottelet että olet vain yksin,
muttet yksinäinen.

Kuitenkin me kaikki olemme sielut samanlaisia.
Vaikka elämä meitä erottaa,
niin kuolema yhdistää meidät lopulta kaikki samaan
Pimeään yksinäisyyteen.