Kun kerron mammakavereille pitäväni pojastani enemmän kuin

että isäni pitää enemmän veljestäni kuin minusta. Siitä huolimatta tuntuisi pahalta jos kuulisin että hän levittelee sitä tietoa perheen ulkopuolellekin...



Sinänsä ilmiö on mielestäni ihan ymmärrettävä. Esim. isälläni ja veljelläni on paljon yhteistä, kun taas isäni ja minä emme koskaan ole oikein löytäneet yhteistä säveltä. Kyllähän minäkin pidän enemmän äidistäni kuin isästäni, joten miksei hänkin pitäisi enemmän toisesta lapsestaan kuin minusta?



Asia on kuitenkin niin arkaluontoinen, että minusta on väärin lasta kohtaan puhua siitä yleisesti kaveripiirissä. Vähän sama kuin sanoisi kavereilleen että oma aviomies on huono sängyssä tms...

kiiltää joillakin niin että oikeen!

Mitä mahtaakaan olla noiden av-mammojen maton alla, jotka ei edes netissä anonyymina uskalla tunnustaa, että 95% maailman vanhemmista haluaisi joskus ampua lapsensa kuuhun ja loput 5% valehtelee.

Ymmärrän ap sua, mutta näemmä tästä sitten ei saa puhua.

Mutta minusta on todella tärkeää, ettei asiaa sano ääneen. Kun aina on niitä ihmisiä, jotka kymmenen vuoden kuluttua kertovat asian sivulauseessa lapsellesi. Kun joku asia on joskus ääneen sanottu, se jää elämään, ja voi tulla esille milloin vain.



Olen samaa mieltä sen kanssa, joka sanoi, että asian kuuleminen voi aiheuttaa lapsellesi elinikäisen trauman.



Jos asia sinua vaivaa ja haluat jakaa sen jonkun kanssa, puhu siitä jonkun vaitiolovelvollisen kanssa. Eli psykologin tms.

Mutta minusta on todella tärkeää, ettei asiaa sano ääneen. Kun aina on niitä ihmisiä, jotka kymmenen vuoden kuluttua kertovat asian sivulauseessa lapsellesi. Kun joku asia on joskus ääneen sanottu, se jää elämään, ja voi tulla esille milloin vain.



Olen samaa mieltä sen kanssa, joka sanoi, että asian kuuleminen voi aiheuttaa lapsellesi elinikäisen trauman.



Jos asia sinua vaivaa ja haluat jakaa sen jonkun kanssa, puhu siitä jonkun vaitiolovelvollisen kanssa. Eli psykologin tms.

olla. Ja ihan vapaasti saat noin tuntea. On varmana tabu.

Toisaalta ajattele lasten sisaruskateutta, joka on siis ihan normaalikin tunne, mutta voit kommenteillasi lietsoa sitä. En sanoisi asiaa milloinkaan lapsen kuullen. Puhuisin asiasta vain luotettaville henkilöille, siis ystäville tai ammattilaisille, jos sellaisia käytät (ei tämän takia tarvi).

mutta vain hyvin valikoidussa seurassa. Ei siksi että asia olisi tabu vaan siksi, että sinun täytyy varmistaa, etteivät lapsesi tule koskaan kuulemaan näitä ajatuksiasi. Nyt et voi olla varma, koska huutelet asiaa pitkin kyliä.



Minä varmaan puhuisin ammattiauttajalle! Hänellä on vaitiolovelvollisuus ja sitä paitsi paljon paremmat edellytykset auttaa kuin jollain naapurin Maijalla.

Etenkin se, että olet laulanut asiasta pitkin kyliä. Eri asia olisi, jos olisit purkanut asiaa jollain anonyymillä foorumilla tai luottoystävän kanssa.



Mutta että jossain mammakerhossa, niin sitä en ymmärrä. Jos joku siellä kokeekin samaa kuin sinä, tuskin ilmoittautuu, sillä jokainen ajatteleva tajuaa ettei tuollaisesta puhuta missään juoruavien mammojen piirissä vaan siten, ettei tyttö ikinä joudu kuulemaan tuollaista.

Minä olen se tytär joka ei koskaan ole niinkuin HÄN, eli veljeni. Saat toki noin tuntea, kaiketi se on aika normaalia rakastaa lapsiaan eri tavalla. MUTTA älä tee asiasta julkista, lapsesi ja itsesi takia.

Nimim. kokemuksella

muista mutta äitipuolien on pakko pitää kaikista miehensä lapsista ihan yhtä paljon...



t.äitipuoli

no voithan säkin laittaa ne lapset paremmusjärjestykseen, paranisiko olosi?

kai kaikkea sitten voi tuntea, mutta se nyt on ihan hölynpölyä että muitten pitäisi hyväksyä sun tunteita ja antaa vertaistukea, koska toi on kuitenkin väärin.



sä olet niiden lasten ainoa äiti ja ne molemmat tarvitsee sun ehdotonta rakkautta.



en voisi ikinä vammauttaa tytärtäni noin. lapsi vaistoaa jos hänestä ei välitetä niinkuin sisaruksesta.



ja kyllä se itellekin joskus tekee vaikeaa, kun tytär on just niin kuin minä, eli vaikea ja poika niinkuin isänsä, eli putkiaivo tai "helppo"... just siksi onkin tärkeää että olen itse käynyt aikanani terapiassa ja tunnen itseni, joten joskus kun tunnen ahdistusta tyttäreni käyttäytymisestä, niin tiedostan vain katsovani peiliin ja ahdistuvani itsestäni. ja juuri se tietoisuus tekee meistä lopulta niin läheisiä, voidaan tavallaan auttaa toinen toisiamme :)