Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen päättänyt lopettaa parisuhteeni, ja tässä syy...
29.07.2018 |
Se syy olen minä itse. Useamman vuoden olen taistellut sen tosiasian kanssa, että en ansaitse miestäni enkä hänen rakkauttaan. Jo pitkään olen välillä ajatellut, että olisi helpompaa luovuttaa, ettei tarvitsisi aina tuntea huonoa omatuntoa kelvottomuudestaan ja siitä, etten pysty olemaan tarpeeksi hyvä.
Olen tempperamenttisesta perheestä, ja yhä edelleen aikuisena minulla on vaikeuksia kohdella kaikkein läheisimpiä rakkaitani hyvin. Tätä ei kukaan muu voisi koskaan arvata, sillä olen mm. työelämässä, ystävien kanssa jne. aina se kaikkein pitkäpinnaisin, ymmärtäväisin ja rauhallisin. Mutta kotona olen sitten aivan erilainen. Toki suurimman osan ajasta käyttäydyn kuten kuuluukin, osoitan rakkautta ja välittämistä ihan normaalisti jne. Mutta auta armias kun suutun tai hermostun jostain. En ole koskaan ollut väkivaltainen, mutta henkisesti sitäkin kamalampi. En pysty hallitsemaan huutamistani ja sitä mitä sanon, sillä jos suuttumus menee överiksi, olen niin raivoissani etten sillä hetkellä edes halua hillitä tekemisiäni.
Käytökseni takia olen jo kerran tullut jätetyksi. Silloinen mies oli kilttiäkin kiltimpi, kuten nykyinenkin, ja tiedän että olen oikeasti ollut todella hirveä, että tämä ex minut jätti. Nykyiseltä olen saanut kerta toisensa perään pyytää anteeksi, ja olen kysynyt jaksaako hän kanssani. Vielä nykyäänkin vastaus on aina kyllä. Ja tiedän tietenkin että suurimman osan ajasta meillä meneekin hyvin, mutta minä vaan en enää kestä itseäni ja tapaani joutua raivon valtaan.
Olen nyt 33-vuotias, ja minulle tuo lohtua ja tiettyä tyyneyttä ajatella, että viettäisinkin elämäni suosiolla sinkkuna. Olen siis oikeastaan jo päättänyt että niin asiat tulevat menemään.
Halusin kai vain kertoa tämän täällä. Onkohan kukaan tehnyt samanlaista ratkaisua?
Kommentit (25)
Ero ei auta, koska vika ei ole miehessä eikä teidän suhteessa. Jos pystyt hillitsemään itsesi työpaikalla ja muualla, niin en näkisi mahdottomana opetella sitä myös kotioloissa.
Pystyisitkö "purkautumaan" vaikka paperille? Jos saisit ajatukset ja harmit kirjoitettua paperille, niin helpottaisiko se? Asioista puhuminen on hyvä juttu ja näkisin, että tunnet olosi turvalliseksi miehen kanssa, kun et arkaile näyttää tunteitasi. Ylilyönnit ei kuitenkaan ole reiluja ketään kohtaan ja tunnekuohussa on vaikea keskustella.
Pitkällä tähtäimellä terapiaa suosittelen minäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm, miehesi siis rakastaa sinua kuitenkin? Älä nyt eroa ainakaan mieti, et voi olla niin kamala kuin luulet.
Rakastaa, mutta en tiedä kauanko hän jaksaa. Olen kuin Jekyll/Hyde, eivätkä ne hyvät puoleni saaneet exääkään rakastamaan minua huonoista puolistani huolimatta.
ap
Itseään voi kouluttaa. Ohjaa raivoenergia hyödylliseen, mutta normaalisti sulle vastenmieliseen toimintaan, olkoon se sitten kylppärin hinkkaus, siivous, vaatteiden silitys tms. Kerro tästä miehellesi ja sano ettei hänessä ole vika jos alat raivoisasti silittää lakanoita, vaan että sinä purat omia paineitasi kodinhoidollisiin töihin huutamisen sijaan. Siitä kun tulee rutiinia saat mielihyvää siitä että sulla on juttu johon purat ahdistuksesta johtuvan kiukkusi sekä siitä että ne mälsät asiat tulevat hoidettua vauhdilla ja ovat sen jälkeen veks päiväjärjestyksestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäiskö kuitenkin sun ap jutella asiasta sen miehesi kanssa? Jospa yhdessä miettisitte miten sua saisi hillittyä, tai jotain keinoja joilla mies voisi itseään suojata sun raivolta, esim. että lähdet pois kotoa kun raivostut, niin monet miehetkin tekevät kun tuntevat etteivät hallitse itseään.
On näistä puhuttu, mutta ne keskustelut ovat oikeastaan aika turhauttavia koska mies rauhallisena ei vain ymmärrä, miksi en yksinkertaisesti ole huutamatta/suuttumatta. Tuota tilanteesta poistumista olen yrittänyt joskus tehdäkin, mutta jos tulee sellainen tilanne päälle että haluan "puhua suuni puhtaaksi" (eli sanoa asioita joita puolen tunnin sisään häpeän ja pyydän anteeksi), haluan todella sanoa ne jutut sen sijaan että kävelisin ulos ovesta. Muuten ajatuksesi on tosi hyvä, ei vain aina toimi :(
ap
No tee vaikka niin että kun huomaat että homma alkaa karata käsistä sanot miehellesi ihan rauhallisesti että "mä meen nyt hetkeksi ulos ottamaan aikalisän" ja sitten kävelet pienen lenkin jolloin saat aikaa miettiä mikä tilanteessa saa sinut niin syvän raivon valtaan. Palaat sitten takaisin kun tunnet että pystyt taas hallitsemaan itsesi ja keskustelemaan asiasta raivoamatta. Saathan sinä sanoa mieltäsi painavat asiat ja pitääkin, mutta keskustelu tuottaa parempia tuloksia kuin raivoaminen. Kyllä parempia vuorovaikutustaitoja voi harjoitella ihan tietoisesti.
Jos halua löytyy, pystyy itseään kehittämään. Olin itse seurustelun alussa aivan teini, epävarma, mustasukkainen ja käytös paljolti kuvailemasi kaltaisia. Suvusta opittua käytöstä yhdistettynä omaan persoonaani. Mies todella kiltti, pitkäpinnainen ja rakastava. Seurustelun ensimmäisen vuoden ajan paljon typerää ja huonoa käytöstä itseltä, jota en pystynyt hillitsemään, mutta hävetti joka kerta. Aikaa ja vaivaahan siinä menee, että saa omia tapoja ja päätä kehitettyä, mutta kyllä siihen pystyy. Nykyään osaan hallita temperamentin ja oman käytökseni, tarvittaessa, kun hillintä tuntuu olevan lopussa, sanon tyynesti miehelle "nyt pinna on todella kireällä ja en kestä enää yhtään" tms ja tietää silloin, että parempi jättää rauhoittumaan. Jutellaan sitten hetken päästä asiat aikuismaisesti läpi.
Jo itseni takia olen tyytyväinen, että olen oppinut temperamenttia hallitsemaan ja fiksumpia riitelytapoja, tarvittaessa aina anteeksi pyyntö. Vaikka tämän miehen kanssa olisi mennyt tai jostain syystä tulevaisuudesaa menee lusikat jakoon, elämä itseni kanssa on paljon mukavampaa, enkä todellakaan haluaisi muistuttaa niitä sukulaisia, jotka ratkaisevat kaiken huutamalla ja henkisellä väkivallalla. Kannattaa asioista itsesikin miehesi kanssa jutella ja yhdessä tukien pyrkiä parempaan, tuskin hänkään haluaa erota ilman, että annatte teille oikein mahdollisuuden edes.
Alue: Aihe vapaa
Ongelmasi saattaa olla "liian kiltti" mies.
Eli kaikillehan ei vain sovi ns. "tasa-arvoinen" parisuhde - etenkään pitkässä juoksussa. Ja tällä en suinkaan tarkoita, että miehen pitää olla väkivaltainen kuspää tms. vaan ihan vain perinteisen itsevarma ja ennenkaikkea dominoiva, mutta kuitenkin empatiaan kykenevä ja oikeudenmukainen.