Suomalaiset kieltävät lähestyvän katastrofin – ennätys­helteillä meitä kiinnostaa lähinnä se, miksei kaupoissa ole sulamatonta jäätelöä

SEISOIN unen­pöppe­rössä kesä­mökin teras­silla Kitön saaressa Sipoossa, katselin Itämeren levälauttoja, ja mieleen nousi häiritsevä ajatus: millainen on se nykyajan piilevä katastrofi, johon emme osaa tai jaksa reagoida ajoissa?

Minkä suhteen olemme unissakävelijöitä juuri nyt, kesällä 2018?

Unissakävelijät on Christopher Clarkin historiateos, jossa hän kuvaa, kuinka Eurooppa ajautui ensimmäiseen maailmansotaan. Yksikään maa ei varsinaisesti suursotaa lietsonut, ja silti yksi murhatyö Balkanilla riitti sytyttämään sodan koko maanosaan.

Nationalismi, etniset kaunat ja militaristinen valtakulttuuri leimasivat 1910-lukua. Poliitikot eivät ymmärtäneet kriisin kokonaiskuvaa ja laahustivat kuin unessa kohti maailmanpaloa.

PÄÄSTYÄNI pohdiskelussa sodan alkuun kaunis kesäpäivä Kitössä oli jo pilalla. Saatoin siis mainiosti jatkaa ajatuskulkuani.

Rakensin aasinsillan nykypäivään.

Voi olla, että myös kesällä 2018 olemme unissakävelijöitä.

En ajatellut silti ensisijaisesti sodan riskiä, vaikka uhkia riittää Venäjällä ja Ukrainassa, Lähi-idässä, Korean niemimaalla, Kashmirissa ja tätä nykyä jopa Washingtonissa. Sopii toivoa, että kansainvälinen varojärjestelmä on vahvempi kuin vuosina 1914 tai 1939, jolloin hoiputtiin maailmansotiin.

Ajattelin maapallon lämpötiloja ja lähdin liikkeelle nenäni edestä. Itämeren pintalämpötila mökkimme edustalla oli 26 astetta. En ollut moista Kitössä kokenut. Itse asiassa koko pohjoinen pallonpuolisko kärvistelee poikkeuksellisen helleaallon ja kuivuuden keskellä.

Ilmastotutkijoiden enemmistö on jo vuosia ollut yksimielinen siitä, että nykyinen elämänmuotomme – jos sitä ei muuteta – johtaa vain muutamassa vuosikymmenessä vakaviin ympäristöongelmiin ja kymmenien miljoonien ihmisten ilmastopakolaisuuteen.

Unesta on silti vaikea herätä.

Maailman keskipintalämpötiloja on mitattu vuodesta 1880. Yhdysvaltojen avaruushallinnon Nasan sekä sääntutkimusorganisaatio Noaan yhteisraportin mukaan vuosi 2017 oli planeetan mittaushistorian toiseksi lämpimin vuosi. Vuosi 2016 oli mittaushistorian kuumin. Vuosi 2015 oli histo­rian neljänneksi kuumin ja vuosi 2014 kuudenneksi kuumin.

Toki ilmastonmuutoksen voi edelleen kieltää – kiistäähän moni evoluutioteoriankin, joka julkaistiin vuonna 1859.

SIKEÄN unissakävelymme näkee siitä, kuinka me suomalaiset olemme tänä kesänä suhtautuneet ennätyshelteisiin. Ne eivät näytä liittyvän mihinkään Suomen rajojen ulkopuoliseen todellisuuteen, saati maapallon lämpenemiseen, vaan niissä kyse on arkiongelmista:

Kuinka viilentää petivaatteet, että yöllä saa unta? (Pidä hetki pakastimessa.)

Miksei kaupoista vieläkään saa sulamatonta jäätelöä? (On jo kehitteillä.)

Voiko telttaretkellä sytyttää nuo­tion, vaikka lämpötila on 31 astetta ja ruoho ympärillä rutikuivaa? (Ei voi.)

Kuka juottaisi kaupunkisiilejä, joilla on kamala jano? (Joku muu, minä en ehdi.)

Oireellista on silti se, että edes poikkeuksellisen hellekauden keskellä harva poliitikko on ottanut puheeksi maapallon lämpenemisen, ilmastopolitiikan, planeettaa kuormittavan elämäntapamme ja dystooppisen tulevaisuuden kenties jo 2040-luvulla.

On tietenkin monimutkainen kysymys, onko pohjoisen pallonpuoliskon hellepotpurilla yhteys maapallon lämpenemiseen. Yksittäinen sääilmiö kun ei ole yleistettävissä trendiksi. Sen sijaan tiedetään jo varmuudella, että ilmastonmuutos lisää äärisäätiloja, kuten kovia helteitä, ankaria pakkasia ja rajuja myrskyjä.

Silti Kitön saaressa unissakävelyni jatkuu. Auringonpaahteen väsyttämillä aivoilla olen nipin napin jaksanut pohtia, kuinka selviän edes huomiseen. Jospa tuuli kuljettaisi edes nuo maatalouden ja Pietarin jätevesien ruokkimat levälautat silmistä, vaikka sitten vastarannan mökkinaapurien edustalle.