Mikä on paras ikä menettää vanhempansa?

Minusta niin vanhana kuin mahdollista.

90

Outo kysymys, ei kai siihen mitään tiettyä ikää ole? Mulla on vanhemmat vielä elossa ja oon vähän yli 40 kun taas siskoni parikymppiset lapset on ilman äitiä, eli minusta mitä vanhempana sitä on parempi.

Vierailija kirjoitti:

Minusta niin vanhana kuin mahdollista.

Vaikka toisaalta olen nyt itse 45 ja alkaa tuntua, että nyt sen jo kestäisi, kun on omaakin perhettä, ja meillä on ikävä kyllä niin, ettei lapsille ole erityisempää iloa vanhemmistani. Mutta ois minusta silti kiva jos äiti eläisi vielä pitkään.

Perimisen kannalta nyt kannattaisi menettää vanhempi, jolla on varallisuutta.

140

Silloin kun on jo omaa perhettä, työpaikka jne. Silloin on jotain johon tukeutua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta niin vanhana kuin mahdollista.

Vaikka toisaalta olen nyt itse 45 ja alkaa tuntua, että nyt sen jo kestäisi, kun on omaakin perhettä, ja meillä on ikävä kyllä niin, ettei lapsille ole erityisempää iloa vanhemmistani. Mutta ois minusta silti kiva jos äiti eläisi vielä pitkään.

Perimisen kannalta nyt kannattaisi menettää vanhempi, jolla on varallisuutta.

Vähän ehkä hölmösti sanottu tuo "nyt sen jo kestäisi" Kyllähän sen kestää lapsikin, kun pakko on.

Itse menetin äidin teininä, surettaa vieläkin. Isä on vielä hengissä, mutta emme ole juuri tekemisissä joten sinänsä ihan sama.

Isä kuoli kun olin 41. Olihan se vähän liian aikaisin, vaikkei tullut täysin puun takaa. Olin huomannut, että eräänlainen prosessi oli jo silloin käynnissä. Ihmisen pitää joskus aikuistua lopullisesti.

45 tuntuu olevan tärkeä rajapyykki monessa asiassa. Toisesta vanhemmasta luopuminen ei välttämättä iskisi niin lujaa.

Tällä välillä on tehty paljon elämän järjestelyjä, jotka ovat siirtäneet vastuuta äidiltä meille. Osan aloitin jo, kun isän terveysongelmat alkoivat tosissaan vaivata.

n.  40v.

Myös sitä mieltä että mitä vanhempana sen parempi. Tosin jos vanhemmat ovat jo huonokuntoisia ja elämänlaatu on selvästi heikentynyt niin itsekästä silloin on toivoa että elää kituuttaisivat ikuisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta niin vanhana kuin mahdollista.

Vaikka toisaalta olen nyt itse 45 ja alkaa tuntua, että nyt sen jo kestäisi, kun on omaakin perhettä, ja meillä on ikävä kyllä niin, ettei lapsille ole erityisempää iloa vanhemmistani. Mutta ois minusta silti kiva jos äiti eläisi vielä pitkään.

Perimisen kannalta nyt kannattaisi menettää vanhempi, jolla on varallisuutta.

Vähän ehkä hölmösti sanottu tuo "nyt sen jo kestäisi" Kyllähän sen kestää lapsikin, kun pakko on.

Itse menetin äidin teininä, surettaa vieläkin. Isä on vielä hengissä, mutta emme ole juuri tekemisissä joten sinänsä ihan sama.

Kestämisellä tarkoitin sitä, ettei siitä muodostu traumaa, masennusta, irrallisuudentunnetta tms ikävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta niin vanhana kuin mahdollista.

Vaikka toisaalta olen nyt itse 45 ja alkaa tuntua, että nyt sen jo kestäisi, kun on omaakin perhettä, ja meillä on ikävä kyllä niin, ettei lapsille ole erityisempää iloa vanhemmistani. Mutta ois minusta silti kiva jos äiti eläisi vielä pitkään.

Perimisen kannalta nyt kannattaisi menettää vanhempi, jolla on varallisuutta.

Vähän ehkä hölmösti sanottu tuo "nyt sen jo kestäisi" Kyllähän sen kestää lapsikin, kun pakko on.

Itse menetin äidin teininä, surettaa vieläkin. Isä on vielä hengissä, mutta emme ole juuri tekemisissä joten sinänsä ihan sama.

Sulle se onkin eri juttu. Et ole menettänyt vanhempaasi luonnollista tietä, jos näin voi sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta niin vanhana kuin mahdollista.

Vaikka toisaalta olen nyt itse 45 ja alkaa tuntua, että nyt sen jo kestäisi, kun on omaakin perhettä, ja meillä on ikävä kyllä niin, ettei lapsille ole erityisempää iloa vanhemmistani. Mutta ois minusta silti kiva jos äiti eläisi vielä pitkään.

Perimisen kannalta nyt kannattaisi menettää vanhempi, jolla on varallisuutta.

Vähän ehkä hölmösti sanottu tuo "nyt sen jo kestäisi" Kyllähän sen kestää lapsikin, kun pakko on.

Itse menetin äidin teininä, surettaa vieläkin. Isä on vielä hengissä, mutta emme ole juuri tekemisissä joten sinänsä ihan sama.

Kestämisellä tarkoitin sitä, ettei siitä muodostu traumaa, masennusta, irrallisuudentunnetta tms ikävää.

Juuri niin! T. Se toinen 45 v.

Vierailija kirjoitti:

Myös sitä mieltä että mitä vanhempana sen parempi. Tosin jos vanhemmat ovat jo huonokuntoisia ja elämänlaatu on selvästi heikentynyt niin itsekästä silloin on toivoa että elää kituuttaisivat ikuisesti.

Tämä(kin). Itse toivon vanhemmilleni parasta mahdollista vanhuutta, en sitä, ettei jos elämä ei enää ole elämisen arvoista kuolisi jo.

Niin vanhana että lapsenlapsetkin ovat jo aikuisia. Olen 45v ja lapset ovat nyt 13v ja 10v. Kyllä heille olisi todella kova isku jos rakkaat isovanhemmat kuolisivat. Ehkä olisi helpompaa kun lapset olisivat jo aikuisia ja kiinnostus olisi omassa kumppanissa/perheessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta niin vanhana kuin mahdollista.

Vaikka toisaalta olen nyt itse 45 ja alkaa tuntua, että nyt sen jo kestäisi, kun on omaakin perhettä, ja meillä on ikävä kyllä niin, ettei lapsille ole erityisempää iloa vanhemmistani. Mutta ois minusta silti kiva jos äiti eläisi vielä pitkään.

Perimisen kannalta nyt kannattaisi menettää vanhempi, jolla on varallisuutta.

Vähän ehkä hölmösti sanottu tuo "nyt sen jo kestäisi" Kyllähän sen kestää lapsikin, kun pakko on.

Itse menetin äidin teininä, surettaa vieläkin. Isä on vielä hengissä, mutta emme ole juuri tekemisissä joten sinänsä ihan sama.

Sulle se onkin eri juttu. Et ole menettänyt vanhempaasi luonnollista tietä, jos näin voi sanoa.

Nyt en kyllä ymmärtänyt mitä haet takaa. Ihan samanlainen ihminenkin minäkin olen kuin muutkin. En mikään superihminen. Ihminen kestää enemmän kuin luuleekaan.

Vierailija kirjoitti:

Minusta niin vanhana kuin mahdollista.

Haettiin varmaan vähän toisenlaista näkökulmaa. 

Olen kuusikymppinen ja vanhempani käyvät yhdeksääkymppiä. Olen mummi kolmelle lapselle. 

Hoidan kumpaankin vanhempaani ja myös lapsenlapsiani ja oikeastaan kaikki vapaa-aika menee näihin hommiin. 

Olen varmaan liian kiltti, mutta varsinkaan vanhempiani en voi jättää yhteiskunnan varaan. Lapseni tulevat toimeen ja voivat toki ottaa maksullisenkin hoitajan. Tässäkin teen kuitenkin niin, että mieluummin menen itse, jos mahdollista. 

Mitään ideaali-ikää en kuitenkaan lähde tähän arpomaan. Riippuu niin elämäntilanteesta. 

Lapsena ja ihan nuorena ei ainakaan ole hyvä menettää, se on varma. Rakastan äitiäni ja isääni, mutta toki tämä on raskasta. Olen siis vielä täyspäiväisesti työelämässä. 

Jos jokin raja pitää sanoa, niin sanon, että silloin kun on jo ns.omillaan ja tukoverkkoa muutakin kuin se lapsuudenkodin tarjoama. Tosin itselläni oli noin, olin 30v, ja oli pienet alle 4,5v lapset, aviomies jne ja en olisi ollut valmis äitiäni menettämään, oli 47v kuollessaan. Isä ei ole ollut kuvioissa sen jälk kun 10v täytin.

Mutta siskoni oli vasta 15v äitimme kuollessa.

Minulla vanhemmat ovat elossa ja toivottavasti pysyvätkin vielä pitkään. Olen 45-vuotias ja minulla on kouluikäiset lapset (14v, 12v ja 9v.). Toisaalta en ole kiinni vanhemmissani, tapaamme noin kerran tai kaksi kuussa, elävät omaa elämäänsä ja minä omaani. Luulen, että kestäisin sen kohtuullisen hyvin, ajatukset ovat jo pari kertaa lentäneet siihen suuntaan, kun vanhemmilla on ollut sairauksia.

Mieheni sisarukset taas ovat erittäin riippuvaisia omista vanhemmistaan. Lasten viikottaiset hoidot, harrastukset yms. ovat täysin 70+-vuotiaiden harteilla. Tiedän, että jomman kumman kuolema aiheuttaisi heille todellisen kriisin niin emotionaalisesti kuin ihan käytännön järjestelyjenkin kannalta. Kun vanhemmat ovat viikon lomalla ulkomailla, niin pakko on soittaa ainakin kerran päivässä.

Kaipa niiden vanhempien asema perheen järjestelyissä on aika oleellinen siihen, kuinka siitä kuolemasta selviää, oli oma ikä sitten mikä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Niin vanhana että lapsenlapsetkin ovat jo aikuisia. Olen 45v ja lapset ovat nyt 13v ja 10v. Kyllä heille olisi todella kova isku jos rakkaat isovanhemmat kuolisivat. Ehkä olisi helpompaa kun lapset olisivat jo aikuisia ja kiinnostus olisi omassa kumppanissa/perheessä.

Minun 45 v lapset ovat 17 ja 27. Vanhemman lapsen isän vanhemmat eivät olleet oikein missään tekemisissä, olivat myös eronneet. Toki lapseni tapasi molemmat. Tuskin kuolema merkitsi paljonkaan. Kun isoisä kuoli, oli lapsen isä juuri haudattu. Se oli akuutimpi juttu.

Kun oma isäni kuoli se oli eri asia, mutta nuorelle aikuiselle kuitenkin ehkä luonnollinen tapahtuma. Muistan omalta kohdalta saman. Veljen tytär otti asian raskaimmin, koska hänen biologinen isoisänsä on mikä on.

Nykymiehen isä on sairastellut kroonisesti jo ennen kuin lapsi syntyikään. Kuolema tulee olemaan luonnollinen, vaikka sitä surisikin. Lapsemme on jo liki täysi-ikäinen ja esim. hänen isän puoleisen serkkunsa toiset isovanhemmat menivät jo.