Minkälaista on olla mielenterveysongelmista kärsivän puoliso?

Kiinnostava keskustelu. Harmi, että palsta sulkeutuu.

Ei sovi normaalille ihmiselle, koska omat tarpeet pitää tyystin jättää taka-alalle.

Mun puolisolla on ADHD, sosiaalisten tilanteiden pelko, ahdistuneisuushäiriö ja masentunut on aiemmin ollut, tällä hetkellä masentunut ei ole. Mä oon luonteeltani kuuntelija ja hieman sellainen hoivaajatyyppinen introvertti. Yhdessä ollaan oltu 6 vuotta ja kaksi pikkulastakin meillä on.

Meillä on ihan hyvin mennyt, toki nuo puolison mielenterveyden haasteet on aina jonkin verran näkynyt ja ne tuo suurimmat riidat. Musta tuntuu, että mulla ei oikein ole ikinä tilaa voida huonosti, ja lapset on pääasiassa mun vastuulla. Toki puolisoni heidän kanssaan on, mutta väsyy tosi nopeasti ja on melko hukassakin uhmaikäisen kanssa. Mä toki olen alusta asti tiennyt, että lapset tulee olemaan suurimmaksi osaksi mun vastuualuetta, ja kuitenkin päätettiin yhdessä niitä hankkia.

Aika-ajoin kuitenkin kiristää enemmän tuo, että mun tarpeet tulee viimeisinä, ja jos kummallakin on henkisesti huono olla, niin mun on pakko jaksaa, kun toinen hetkeksi luovuttaa. Omista haluista tai toiveista en old luopunut, mutta oon oppinut, että niiden suhteen en oikein voi puolisoon luottaa vaan itse täytyy toteuttaa.

Siis varmaan ihan *askaa. Oikeasti. Minä olen se mielenterveysongelmainen, enkä todellakaan jaksaisi olla parisuhteessa itseni kaltaisen ihmisen kanssa. Ei voi luottaa siihen että lupaukset pidetään, on ihan ihme raivokohtauksia, on pahoja masennuskausia joiden aikana vaan maataan sängyssä. Itsestä huolehtiminen on alkeellista. Täysi holhottava, mutta silti *ittumainen kiukuttelija. Lisänä on puolison syyllistäminen kaikesta siitä, mikä elämässä on mennyt pieleen.

Työstän tätä kaikkea kyllä, mutta vielä ei hyvältä näytä. Ihmettelen, miten tuo puoliso jaksaa katsella minua. Sanoo kyllä, että tiedostaa, etten ole yhtä kuin sairauteni. Ja että ne hyvät hetket korvaa kaiken sen *askan. En tajua miten joku jaksaa elää 90 % ajasta *askassa sitä odotellen, että EHKÄ 10 % ajasta on kivaa.

Vierailija kirjoitti:

Siis varmaan ihan *askaa. Oikeasti. Minä olen se mielenterveysongelmainen, enkä todellakaan jaksaisi olla parisuhteessa itseni kaltaisen ihmisen kanssa. Ei voi luottaa siihen että lupaukset pidetään, on ihan ihme raivokohtauksia, on pahoja masennuskausia joiden aikana vaan maataan sängyssä. Itsestä huolehtiminen on alkeellista. Täysi holhottava, mutta silti *ittumainen kiukuttelija. Lisänä on puolison syyllistäminen kaikesta siitä, mikä elämässä on mennyt pieleen.

Työstän tätä kaikkea kyllä, mutta vielä ei hyvältä näytä. Ihmettelen, miten tuo puoliso jaksaa katsella minua. Sanoo kyllä, että tiedostaa, etten ole yhtä kuin sairauteni. Ja että ne hyvät hetket korvaa kaiken sen *askan. En tajua miten joku jaksaa elää 90 % ajasta *askassa sitä odotellen, että EHKÄ 10 % ajasta on kivaa.

Uskotko, että "paranet" joskus ja että tulevaisuudessa pystyisit tukea omaa puolisoasi jos tarve tulee?

Raskasta on, koko ajan joutuu olemaan ns. varpaillaan. Masennus sen vuoksi itsellekin tullut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis varmaan ihan *askaa. Oikeasti. Minä olen se mielenterveysongelmainen, enkä todellakaan jaksaisi olla parisuhteessa itseni kaltaisen ihmisen kanssa. Ei voi luottaa siihen että lupaukset pidetään, on ihan ihme raivokohtauksia, on pahoja masennuskausia joiden aikana vaan maataan sängyssä. Itsestä huolehtiminen on alkeellista. Täysi holhottava, mutta silti *ittumainen kiukuttelija. Lisänä on puolison syyllistäminen kaikesta siitä, mikä elämässä on mennyt pieleen.

Työstän tätä kaikkea kyllä, mutta vielä ei hyvältä näytä. Ihmettelen, miten tuo puoliso jaksaa katsella minua. Sanoo kyllä, että tiedostaa, etten ole yhtä kuin sairauteni. Ja että ne hyvät hetket korvaa kaiken sen *askan. En tajua miten joku jaksaa elää 90 % ajasta *askassa sitä odotellen, että EHKÄ 10 % ajasta on kivaa.

Uskotko, että "paranet" joskus ja että tulevaisuudessa pystyisit tukea omaa puolisoasi jos tarve tulee?

Mielenterveysongelmani on parantumaton, eli en parane siitä koskaan. Voin vain yrittää kehittää itseäni ihmisenä, ja jokainen mielenterveysongelmainen tietää, miten haastavaa se on. Olen kyllä onnistunut häntä jo ajoittain tukemaankin, kun on ollut tarvetta.

Todella raskasta. Oma ja lasten mielenterveys meinasi lähteä lentäen ikkunasta toisen dissosiaatioiden, harhojen ja psykoottisen käytöksen takia. Muun perheen pitäisi elää mielenterveysongelmaisen oikkujen ja todellisuuskäsitysten mukaan, koska muuten iskee päälle harhat, dissosiointi tai psykoosi. Lääkäriin ei saanut, koska kokee olevansa ihan normaali jos muut toimivat ympärillä "oikein". Muuta tukea tai apua en mistään saanut, kuin kehoituksen erota.

Meillä me molemmat olemme mielenterveysongelmaisia. Ne "paskimmat" ajat on molemmilla helpottanut aivan hirveästi, mutta hankalaahan se on silti välillä edelleenkin. Molemmilla keskivaikea masennus, minulla vielä päälle sosiaalistentilanteiden pelko ja ahdistuneisuushäiriö. 

Molemmat tukevat toisiaan omien voimavarojen avulla ja vertaistukea saa kyllä paljon. Ymmärretään toisiamme ja ongelmiamme. Välillä on rankempia aikoja, mutta niistäkin selvitään yhdessä, tärkeintä että se toinen on siinä vieressä, vaikkei sanoisikaan mitään. Tottakai riitojakin on, mutta vihasina ei mennä ikinä nukkumaan, asiat selvitetään ja puhutaan aina. 

Kotihommat hoidetaan yhdessä, seksielämä on erittäin kunnossa tällähetkellä ja kaikki on nyt ihan ok. Loma on tehnyt pelkkää hyvää meille. 

Vierailija kirjoitti:

Siis varmaan ihan *askaa. Oikeasti. Minä olen se mielenterveysongelmainen, enkä todellakaan jaksaisi olla parisuhteessa itseni kaltaisen ihmisen kanssa. Ei voi luottaa siihen että lupaukset pidetään, on ihan ihme raivokohtauksia, on pahoja masennuskausia joiden aikana vaan maataan sängyssä. Itsestä huolehtiminen on alkeellista. Täysi holhottava, mutta silti *ittumainen kiukuttelija. Lisänä on puolison syyllistäminen kaikesta siitä, mikä elämässä on mennyt pieleen.

Työstän tätä kaikkea kyllä, mutta vielä ei hyvältä näytä. Ihmettelen, miten tuo puoliso jaksaa katsella minua. Sanoo kyllä, että tiedostaa, etten ole yhtä kuin sairauteni. Ja että ne hyvät hetket korvaa kaiken sen *askan. En tajua miten joku jaksaa elää 90 % ajasta *askassa sitä odotellen, että EHKÄ 10 % ajasta on kivaa.

Tätä lainaten... Olen itse myös se mt-ongelmainen osapuoli.

En saa raivokohtauksia, en kiukuttele, en vaadi että asiat tehdään kuten minun tarpeeni sanelevat. Ennemmin meen mutkalle miellyttääkseni toisia/kumppania, pelkään, olen varma että en tee tarpeeksi tai että teen väärin. En kykene luottamaan, samalla kuin olen todella naiivi. Tiedostaen sinisilmäisyyteni luotan vielä vähemmän, samalla kun rakastan niin todella syvästi, mikä saa minut puolestaan pelkäämään. Masennus, ahdistus ja väsymys seuraa kaikkialle.

Että joo. En voi kuvitella muuta kuin että raskasta se todellakin on toiselle osapuolelle. Se, etten luota, loukkaa häntä. Se, että hän kokee että pitäisi olla varpaillaan vuokseni, etten syyllisty, on todella raskasta (hänen ei tarvitsisi, tiedostan ongelmani vaikka se on raskasta), hän joutuu arjessa suorittamaan niin paljon enemmän kuin minä.

Joten vaikkakin suureksi osaksi eri oireilla, olen lainatun henkilön kanssa samaa mieltä, ehkä hieman eri sanoin kuvaillen.

Minulle taas on raskasta oman sisäisen problematiikan lisäksi se, kun kumppani yrittää saada minut kohtaamaan puutteeni; vaikka kyseessä olisi se, että pitäisi levätä enemmän (kun yritän tehdä yli rajani), kun pitäisi hyväksyä se, että olen hänen mielestään rakas ja kaunis (se on vaikeaa vaikka janoan vastakaikua).

Ystävyytemme on yhä suht nuorta. Pelkään ettei hän pitkän päälle jaksa, enkä syytä häntä siitä.

.