Mikähän merkitys isovanhemmilla/heidän puuttumisellaan on kehitykselle?

Ei mitään vaikutusta.

En ole koskaan tavannut mummua ja pappaa ja silti minusta tuli ihan hyvä DI.

Olen ymmärtänyt, että nykyajan isovanhemmista ei juuri iloa ole.

Sääli. Mutta ehkäpä vuosikertamummoja ja pappoja ei enää ole. Ne ihanat oli syntyneet 1900 -20-luvuilla.

Kiinnostaa, en tiedä onko tutkittu. Toki turvaverkko silloin mahdollisesti kapeampi?

Ei huonoa vaikutusta. Lapsilla on enemmän aikaa viihdyttää itseään, eikä isovanhempia. Monet isovanhemmat pitävät lasta liian pienenä, jolloin kehitys saattaa taantua.

Ei mitään vaikutusta. Paitsi siinä tapauksessa, että lapsi saa pienestä pitäen kuulla, miten kamalaa hänellä on, kun ei ole isovanhempia. Silloin lapsi oppii, että hänen tilanteessaan on jotain ikävää ja surullista ja ryhtyy toimimaan oletuksen mukaan eli valittamaan sitä, mitä elämästä puuttuu. Näin lapsi tekee miellyttääkseen siitä isovanhempien puuttumisesta kertovaa henkilöä, ei siksi, että oikeastaan kokisi menettäneensä jotain.

En ollut koskaan mummolassa hoidossa. Aina vain normikyläilyjä vanhempien kanssa.

En koskaan heitä ikävöinyt tai kaivannutkaan. Teininä minut piti raahata ja lahjoa mukaan, muuten en olisi mennyt.

Nyt heidän kuoltuaan hieman ehkä kaipaan, vaikka en koskaan heitä hyvin tuntenut.

En tiedä muusta, joten en osaa sanoa jäinkö paljosta paitsi... varmaankin jäin,

Nyt omat vanhemmat tekevät minun lapsilleni samaa; eivät hirveästi heitä hoida, joten lapset eivät mummolaan kaipaakaan. Isointa ei saisi sinne enää kirveellekään. Varmaan ovat isovanhemmat tyytyväisiä, vaikka hehän tässä häviävät..

Mulla on ollut yksi isovanhempi elossa ja pieni suku. Vanhempani muuttivat uudelle paikkakunnalle ennen kuin synnyin. Olen aina tuntenut, etten ole oikein mistään kotoisin. Vanhemmillani on erilaiset tavat kuin suurimmalla osalla kavereiden perheistä. Olisi ollut helpompaa kun olisi ollut enemmän ihmisiä ympärillä ikäänkuin ”perehdyttämässä” elämään. Minulla oli aina vähän olo, että ollaan poikkeavia ja outoja.

Olen miettinyt samaa. Meillä neljä tervettä hyväkuntoista eläkeläisisovanhempaa. Yhtäkään ei kiinnosta lapsenlapset tipan vertaa, kukaan näistä ei ole koskaan halunnut hoitaa yhtään kertaa eikä ole muutenkaan auttaneet edes henkisenä tulena.

Mun äiti sai mut nuorena (oli 20v) ja hän ei ole edes kahta nuorinta lastani nähnyt, ei kiinnosta. Se siitä että nuorena äidiksi tullut jaksaa olla isovanhempi. Mun nuori äiti ei edes ”jaksanut” tulla kastrni tistiäisiin. Vain esikoiseni on jonkun kerran nähnyt sukujuhlissa.

Kummatkaan isovanhemmat ei tule kylään eikä viitsi tulla suntyäreille tai jouluna tai muutenkaan.

Nykyajan isovanhemmista osa on tällaisia. Itsekeskeisiä paskoja.

Pahinta on se että lapsi hoksaa tämän itsekin. En hauku lapsille isovanhempia, mutta 8v keskimmäinen sanoi taannoin että miksi hänellä on piittaamattomat isovanhemmat? Kun kaverit pääsee mummolaan, matkoille, mökille ym isovanhempien kanssa ja hän ei pääse.

Mun ja miehen vanhemmat oli tosi itsekkäitä jo 70-80 luvulla. Mihin vittumainen ihminen vsnhetessa muuttuu.

Suoraan sanoen inhoan omia paskavanhempiani ja appivanhempiani.

Ennen iso suku toi turvaa ja minua hoiti isovanhemmat paljon! Kaikki koulujen lomat olin mummoilla, kesällä viikkoja putkeen. Olin läheinen eritoten ukkini kanssa joka paljon hoiti minua. Koin sen turvallisena ja ihanana.

Nyt omat vanhempani ovat huonoja isovanhempia ja eivät välitä lapsistamme. Hoitoa en ole vailla mutta välittämistä, ja sekin on liikaa vaadittu kun eivät halua nähdä tai soitella.

Koen että lapseni jäävät paitsi, mutta eivät itse tajua sitä. Ja hyvä niin.

En usko, että on vaikutusta, mikäli perheellä on muuten turvaverkostot kunnossa, ja lapsilla on vanhempien lisäksi muitakin tärkeitä aikuisia ihmisiä elämässään. Toki voi aikanaan tulla esimerkiksi kateutta kaverin kivasta mummosta tai kaipuuta tavata oman vanhemman vanhempia, mutta ei taida olla tutkimusten mukaan varsinaiselle psykologiseen kehitykselle merkitystä.

Esimerkiksi vanhempien poissaololla on tutkimusten mukaan vaikutus lapsen kehitykseen, vaikka heitä korvaavat henkilöt olisivatkin olemassa, näin mm. adoptiotutkimuksissa. Vanhemmilla on myös tärkeä merkitys minuuden kehitykseen liittyvissä teorioissa. Sen sijaan isovanhemmilla ei samanlaista merkitystä ole teorioissa, he ovat ns. korvattavissa.

Mutta sehän ei toki tarkoita, etteivätkö isovanhemmat voi olla valtava rikkaus ja voimavara perheelle. Heillä eivät vain ole välttämättömiä. Isovanhemmat osallistuessaan vaikuttavat lapseen joko positiivisesti tai negatiivisesti - kuten muutkin ihmiset lapsen elämässä.