Ketään muuta joka ei enää meinaa pystyä olemaan ihmisten kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä muut minusta ajattelevat, mutta en silti jaksaisi muiden kuin ihan parhaiden ystävien seuraa. Omat lapset käyvät hermoille aivan kauheasti, ja puolitutut ja työkaverit voisin tappaa välittömästi jos en pelkäisi jääväni siitä kiinni. Koen tämän johtuvan siitä, että osittain alitajuisesti ajattelen, että ihmiset vihaavat minua, koska koen kohteluni melkein joka paikassa vihamielisenä.

No mutta sulla on parhaita ystäviä..

Mulla ei oo yhtäkään, paitsi oma mies ja lapset. Kaikki muut tuntuu välttelevän vaikka en todellakaan ole mitenkään ilkeä tai paha.

En tiedä mikä mussa on vikana.

Mutta ehkä siinä on just se, ettei osaa pelata.. Ei tajua miten homma toimii vaan ajattelee liian suoraviivaisesti.

Sen olen huomannut ettei muiden miehille saa puhua, olenko oikeassa?

Täältä ilmoittautuu myös yksi erakoitumisesta haaveileva. Olen ihan pian eläkkeelle jäävä. Töissä ja ihmisten ilmoilla olen puhelias, ja tiedän että minua pidetään hyvin ulospäinsuuntautuneena ja hyvänä seuraihmisenä, mutta minä vain näyttelen sellaista.

Elän yksin, miesystävästä haaveilen, mutta toisaalta en asumaan ebånää halua kenenkään kanssa.

Lapsiini minulla on hyvä suhteet, mutta en halua heissäkään roikkua.

Mä saatan lipsautella ihan tyhmiä juttuja niin että porukka pyörittelee silmiä ja katsoo toisia. Sit saatan hermostuksissani naurahtaa ja yrittää jatkaa eteenpäin. Nää asiat jää kaivaa mieltä pitkäksi aikaan ja ajattelen kuinka minua inhotaan ja halveksitaan. :/ 

Ei ole helppoa. :(

Vierailija kirjoitti:

Mä saatan lipsautella ihan tyhmiä juttuja niin että porukka pyörittelee silmiä ja katsoo toisia. Sit saatan hermostuksissani naurahtaa ja yrittää jatkaa eteenpäin. Nää asiat jää kaivaa mieltä pitkäksi aikaan ja ajattelen kuinka minua inhotaan ja halveksitaan. :/ 

Ei ole helppoa. :(

No tuota tekee kaikki, lipsauttelee hölmöjä mutta ei sitä muiden mokailua huomaa ja jää miettimään kuten omaansa. Suhun ainakin reagoidaan.. Pahinta on jos puhuu ihan puutaheinää eikä kukaan edes huomauta. :D

Vierailija kirjoitti:

Täältä ilmoittautuu myös yksi erakoitumisesta haaveileva. Olen ihan pian eläkkeelle jäävä. Töissä ja ihmisten ilmoilla olen puhelias, ja tiedän että minua pidetään hyvin ulospäinsuuntautuneena ja hyvänä seuraihmisenä, mutta minä vain näyttelen sellaista.

Elän yksin, miesystävästä haaveilen, mutta toisaalta en asumaan ebånää halua kenenkään kanssa.

Lapsiini minulla on hyvä suhteet, mutta en halua heissäkään roikkua.

No mä en nimenomaan halua erakoitua.. Haluan olla ihmisten kanssa, mutta ihmiset ei tunnu haluavan olla minun kanssa. En todellakaan ole hyvä seuraihminen sinänsä, en muista toisten asioita joista kysellä.. En ole mikään yleistietonero.. Koitan vaan olla kaveria ja sen lisäksi olen herkästi innostuva ja joskus äänekäs.. Yritän olla ystävällinen. Mutta usein saan tulikivenkatkuisia mulkaisuja ja täydellistä egnooraamista.

Ihmisten seura uuvuttaa: aina mietittävä tarkasti sanomisensa etukäteen. Jos oot yksin vaikka kaupan tungoksessa, pelkkä ihmisten energia ja määrä tekevät hermostuneeksi. Syvä väsymystila muutenkin päällä. Ajan mittaan työpaikalla ahdistuin, tulin kyyniseksi ja kestoärtyneeksi. Sitten tuntui, että kaikki hylkii mikä ei niin ihme ollutkaan. Monien välivaiheiden jälkeen nyt mt-eläkkeellä. Onneksi pitkäaikainen työterveyslääkäri ei hylännyt, vaikka joskus suutahdin hänellekin ja painelin ulos vastaanotolta.

Pahinta on, että tämä tila heikentyneenä toimintakykynä tulee pikku hiljaa ja huomaamatta. Viimeisinä aikoina töissä kaikki energia meni itsensä pitämiseen kasassa normaalia esittäen.

Sama ilmiö täälläkin. En nuorempana miettinyt tuollaisia enkä tiedä miksi nykyään mietin. Ja nykyäänkin se vaihtelee. Ihmiskontaktit myös väsyttävät enemmän kuin ennen.

En jaksa yhtään. En ole kiinnostunut ihmisten ”elämästä” tai ”kuulumisista” - vielä vähemmän haluan kertoa omiani, miksi ihmeessä haluaisin. ”Tekeminen” yhdessä on teennäistä ja väkinäistä. Ainoastaan joskus harvoin saatan ilahtua syvästä keskustelusta mielenkiinonkohteestani jonkun asiaan perehtyneen kanssa. Tämä ehkä kerran vuoteen. Tilani pahenee vuosi vuodelta, en tosin kärsi siitä itse - paitsi silloin kun joudun kontakteihin välttämättömyytenä: tällöin väsyn sänkykuntoiseksi useaksi päiväksi.

Minulla on diagnoosi Aspergerista.

Vierailija kirjoitti:

Sama ilmiö täälläkin. En nuorempana miettinyt tuollaisia enkä tiedä miksi nykyään mietin. Ja nykyäänkin se vaihtelee. Ihmiskontaktit myös väsyttävät enemmän kuin ennen.

.. Niinpä. Kotona taas vaivun niin syvälle omiin ajatuksiini että lapset ja varsinkin mies siitä huomauttelevat. Enkä tosiaan ole mikään kummoinen muistamaan ihmisten asioita, joista pääsisi keskustelun alkuun, vaan varmaan höpöttelen usein ihan hölmöjä.

Kai minullekin joku diagnoosi löydettäisiin.

Vierailija kirjoitti:

En jaksa yhtään. En ole kiinnostunut ihmisten ”elämästä” tai ”kuulumisista” - vielä vähemmän haluan kertoa omiani, miksi ihmeessä haluaisin. ”Tekeminen” yhdessä on teennäistä ja väkinäistä. Ainoastaan joskus harvoin saatan ilahtua syvästä keskustelusta mielenkiinonkohteestani jonkun asiaan perehtyneen kanssa. Tämä ehkä kerran vuoteen. Tilani pahenee vuosi vuodelta, en tosin kärsi siitä itse - paitsi silloin kun joudun kontakteihin välttämättömyytenä: tällöin väsyn sänkykuntoiseksi useaksi päiväksi.

Minulla on diagnoosi Aspergerista.

Ja se olisin varmaan juuri minä joka tulisin kyselemään mitä kuuluu..