Lastenhoito /hoitamattomuus 1970-luvulla
Olen syntynyt 1968. Muistikuvani mukaa olin päivällä yksin sisällä nelivuotiaana. Kaksi vuotta vanhempi siskoni saattoi olla myös paikalla. Isäni oli jossain töissään, ehkä satojen metrien päässä, ei kuitenkaan näköpiirissä. Äiti oli jossain autolla asioillaan. Isä tai äiti tuli sitten jossain vaiheessa sisään. En ihmetellyt yhtään silloin, enkä nytkään.
Viimeistään ekaluokkalaisena kuljimme pitkin kylää ja metsiä. Tulimme kotiin sitten jossain vaiheessa.
Ruokaa sai, kun sitä oli tarjolla. Nälkään saattoi löytyä näkkileipää kaapista.
Samat kengät ja vaatteet päällä päivästä toiseen.
Jne.
Oliko vanhempien elämä helpompaa 1970-luvulla, kun lasten ympärillä ei pörrätty nykytyyliin? Vanhemmat eivät ainakaan uupuneet vanhemmuuteen. Oliko hoito kuitenkin riittävää, kun hengissä ollaan ja lapsena ei oltu ainakaan lihavia?
Tulisiko lastensuojelu peliin, jos lastenhoitoa toteuttaisi 1970-luvun tyyliin? Vaikutelmani on, että nykytyyli hoitaa lapset uuvuttaa monet vanhemmat, joten ehkä olisi aika löysätä hieman?
Kommentit (22)
Vierailija kirjoitti:
Aihetta koskevat aloitukset ovat järjestään köyhien perheiden lapsia.
Olen syntynyt -63. Meillä oli ruokaa yllin kyllin ja puhtaat vaatteet joka päivä.
Vapaus on se, mikä kyllä yhdistää vähävaraisempienkin perheiden vesojen suhteen.
Alle kouluikäisenä seikkailin lähimetsissä, kävin kavereiden luona ratikalla jne.
Olen pyrkinyt suomaan omillekin lapsille samaa vapautta. Ihan samalla lailla ei ole kyennyt, koska monet asiat johtaisivat lastensuojelun kanssa tekemisiin. Mutta meillä on menyt harrastuksiin pidemmällekin jo kouluikäisinä itsenäisesti, uimarannalle on saanut lähteä uimataitoisena 8-vuotiaana isompien sisarusten kanssa jne.
Nykyajan normaali plösö oli sen ajan friikki. Eli hyvin harvassa olivat nämä, joita nykyään tulee vastaan joka kadunkulmassa.
Olen lukenut amerikkalaisia artikkeleita, joiden mukaan vanhemmat viettävät lastensa kanssa huomattavasti enemmän aikaa verrattuna tilanteeseen 40-50 vuotta sitten. Erityisesti isät ovat suhteellisesti lisänneet ajanviettoaan lasten kanssa. Suomen tilanne on kai muuttunut samaan suuntaan?
Mikä lapselle on sitten parasta? Tekeekö vanhempien helikopterointi lapsen elämästä ja tulevaisuudesta jotenkin parempaa vai jopa huonompaa? Minusta on ilahduttavaa, että lapset ovat kavereidensa kanssa ja välillä ns. omilla retkillään metsässä tai jossain muualla vanhempien ulottumattomissa. Minusta päiväkoti ja ala-aste ovat niin säänneltyjä ja naisvaltaisia, että varsinkin pojat tuntuvat nauttivan omista vapaa-ajan puuhistaan, joissa jokin aikuinen ei helikopteroi.
Lasten 70-luvun vapaudessa on kai ollut varjopuolena suuri tapaturmien määrä nykytilanteeseen verrattuna. Toisaalta 70-luvulla lasten ylipaino oli harvinaista, nyt ylipainoisia lapsia tuntuu olevan paljon. Ylipainoiset lapset tahtovat olla sitten ylipainoisia aikuisia. Ruuan tai herkkujen suhteen olen ollut tiukka ja siinä eräänlainen helikopterivanhempi. Mikäli lapsi alkaa lihoa, herkut pois; lapsi ei esimerkiksi tarvitse mitään jälkiruokaa. Toki saattaa haluta.
Vanhemmat pääsevät paljon helpommalla, kun lapsi kulkee kävellen, pyörällä ja julkisilla liikennevälineillä. Kävellen ja pyöräillen tulee sitä paljon kaivattua liikuntaa. Kaikissa aktiviteeteissa on riskinsä, mutta ei kai omatoimisen lapsen elämä ole mitään huolestuttavan vaarallista Suomessa? Turvallisempaa saattaa toki olla Japanissa, jossa turvallisuus onkin huipussaan. Laivatkin olisivat paremmassa turvassa, kun se pidettäisiin vain satamassa, mutta ei kai niitä ole sitä varten valmistettu?
Vaikutelmani on, että vanhemmat väsyttävät itsensä yrittämällä huolehtia lasten tarpeista silloinkin, kun lapset jo itse voisivat harjoitella itsestään huolehtimista. Olisiko lastensuojelun lisäksi tarvetta myös vanhempiensuojelulle?
Sekin on ihan sukukohtaista. Se oma 70 -luvun kotiäitini on nyt se aina avoin mummola omalle lapselleni.