Lue keskustelun säännöt.
Miten olette päässeet eroon mustasukkaisuudesta?
10.07.2018 |
Kaipaisin asiallista keskustelua mustasukkaisuudesta.
Olen vastikään aloittanut uuden parisuhteen, joka alussa toimi varsin mallikkaasti; mies on aivan mahtava, huumorintajumme kohtaavat, hän sekä puhuu että pussaa ja olemmekin käyneet varsin rehellisiäkin keskusteluja monista asioista - koen, että kumpikin uskaltaa kertoa toiselle omista tunteistaan. En ole vuosiin tuntenut, että voisin olla kenenkään kanssa näin aidosti oma itseni, kuin hänen.
Nyt hetken seurustelun jälkeen olen huomannut itsessäni epämiellyttäviä mustasukkaisuuden piirteitä, joista kuvittelin jo päässeeni eroon. Minulla on taustalla hankala lapsuus/perhetausta, ja olen aikusiällä ollut parisuhteessa, jossa oli rajuakin fyysistä sekä henkistä väkivaltaa. Olen myös tullut petetyksi useaan kertaan.
Nykyisen miehen en voisi kuvitellakaan pettävän tai kohtelevan minua siten, kuin esimerkiksi väkivaltainen eksäni kohteli. En kuitenkaan äkisti enää luotakaan miehen tunteisiin ja ennen kaikkea OMAAN itseeni. Kun alussa koin oloni kauniiksi ja nautin miehen huomionosoituksista, jotka saivat minut tuntemaan oloni hyväksi ja arvokkaaksi, en äkisti enää ”uskokaan” miehen kehujen vilpittömyyteen. Typerää, tiedän, mutta jotenkin itsevarmuus vain alkoi pikkuhiljaa rapistua, ja on nyt pohjamudissa. Tiedostan, että peilaan varmasti vanhoja tunteitani nyt uuteen suhteeseen, mutten vain pääse ikävistä ”mitä jos se löytää jonkun paremman” -ajatuksista eroon. Olemme etäsuhteessa, eikä se ainakaan paranna asiaa.
Miehelle en ole mietteistäni puhunut, en ole halunnut rasittaa häntä näillä typeryyksillä. Koen mustasukkaisuuden lisäksi huonoa omatuntoa, sillä mies on aidosti hyvä tyyppi. Nyt olen mustasukkainen jopa yhteisistä naispuoleisista ystävistämme, mikä on naurettavaa. Tunne vain huonoina hetkinä pakahduttaa minut, ja aika ajoin koen oloni arvottomaksi. Pelkään miehen ajattelevan, miksei hän ottanut parempaa.
Suunnittelin täällä jo terapia-ajan varaamista, sillä en halua kaataa suhdetta ”omaan sekoiluuni”. Pelkään, etten pian enää osaa nauttia yhteisestä ajasta oman epävarmuuteni vuoksi lainkaan. Olen vuosia ollut sinut itseni kanssa ja koen olleeni itsevarma, nyt äkisti parisuhteen myötä itsevarmuus onkin kadonnut. Eikös suhteen pitäisi omalla tavallaan vain vahvistaa itsetuntoa, etenkin kun kumppani todella osoittaa välittävänsä sekä sanoin että teoin?
Hohhoi, olen itsekin ulapalla, kuinka ajatuksia lähteä työstämään. Miten te olette itseksenne tai kumppaninne kanssa käsitelleet (jommankumman) mustasukkaisia ajatuksia ja pelkoja? Korostan, että asiallinen keskustelu aiheesta kiinnostaa :)
Kommentit (57)
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen aloittaja olet? (:
Täytän tänä vuonna 25 :)
Aloittaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen päässyt osittain eroon mustasukkaisuudesta sen jälkeen, kun aloin ostamaan myös muun värisiä ja jopa kirjavia sukkia.
Vierailija kirjoitti:
Olen päässyt osittain eroon mustasukkaisuudesta sen jälkeen, kun aloin ostamaan myös muun värisiä ja jopa kirjavia sukkia.
Oletpas hauska
Mitens ap tilanne on edennyt kun on ollut nyt hiljasta ketjussa?
Heips, nyt vasta ehdin taas tulla kirjottelemaan.
Eipä tämä oikein ole edennyt.
Tai no, juttelin miehen kanssa avoimesti ja hän vähän sai mua rauhoitettua järkipuheella, mutta huoh. Pahimpia kauhuskenaarioita en kehdannut edes avata, nolottaa tämä oma hätiköinti. Oli kuitenkin ymmärtäväinen ja sanoi kyllä itsekin olevansa välillä hyvinkin mustasukkainen ja epävarma, juuri muun muassa tuon välimatkan takia.
Nythän mies on lähdössä reissuun, johon kuuluu sekasaunomista minulle tuntemattomalla (kaveri)porukalla. Alasti.
Pikkuisen olen asiasta mielessäni flipannut mutta välttänyt miehelle asiasta kiukuttelua, jottei hänen reissunsa mene pilalle. Asiasta on siis puhuttu kyllä, olen ilmaissut mielipiteeni ja sen, etten ajatuksesta pidä. Mies saunoo itse uikkareissa, mutta seurueen muuta väkeä ei luonnollisesti voi pakottaa saunaan uikkareita pukemaan. Eikä se kuulukaan asiaan. Myönnän kyllä, että alastomat ja hikiset naisvartalot tisseineen ahtaasti pienessä saunassa miehen läsnäollessa ahdistavat, hohhoi.
Eipä tässä auta muu kuin purra hammasta yhteen ja yrittää purkaa ajatuksia kavereille sekä vain yrittää iskostaa mieleensä se fakta, että mun kanssa se seurustelee. Jos ei musta pitäisi, ei myöskään mun kanssa olisi.
Aloittaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin itse nuorempana todella mustasukkainen, ryhdyin kuitenkin tieten tahtoen salarakkaaksi koska se sopi silloiseen elämäntilanteeseeni ja mies oli siviilisäädystään huolimatta erittäin tavoiteltu. Silloin elettiin myös vapaamielisempiä aikoja, salarakkaat olivat yleinen ilmiö kummallakin parisuhteen osapuolella.
Siinä ei mustasukkaisuudelle jäänyt sijaa kun piti mies jakaa tois(t)en kanssa mutta eipä hätiä, komistus koukussa kohotti kummasti itseluottamustani ja siitä seurasi tietysti se että yhtäkkiä minäkin olin tavoiteltu..osasin myös ottaa ilon irti suosiostani. Aikansa kutakin, parisuhde oli minullakin sitten se seuraava vaihe ja mies valitti tunnekylmyydestä kun en ollut lainkaan mustasukkainen vaikka he hilluivat työpaikan tarjoamilla "kurssiristeilyillä" ilmaisen viinan parissa useasti vuodessa. Mies ryhtyikin sitten itse mustasukkaiseksi ja kuulusteli kaikista ketkä olin tavannut tai rähjäsi kaikista miehistä joiden kanssa juttelin eri tapahtumissa, ero siitä tuli..että silleen.
Pettäminen on siis parasta, joskin kyseenalaista lääkettä omaan mustasukkaisuuteen.
Itse opin mustasukkaiseksi (ihan syystä) ensimmäisessä pitkässä suhteessani. Nyt kolmannessa suhteessani olen vihdoin oppinut siitä lähes kokonaan pois, kun olen elämäni aikana oppinut arvostamaan itseäni. Meilläkin on keskusteltu alusta saakka avoimesti ja molemmat ovat jyrkän kielteisiä pettämistä kohtaan. Siispä mustasukkaisuuksista ei tarvitse puhua arjessa kun nuo on suhteen alussa jo käyty läpi. Edelleen tulee mustasukkaisia ajatuksia, mutta olen oppinut hallitsemaan niitä, että en jää pyörittelemään päässäni mitään skenaarioita, enkä koskaan kysele mitään mustasukkaisia kysymyksiä. Olen huomannut, että asia ei jää vaivaamaan, kun ei edes anna sille mustasukkaisuudelle valtaa. Eli käytännön vinkkinä: kun tunnistat mustasukkaisen ajatuksen, tiedosta se ja totea itsellesi, että kaikki on hyvin ja että tälle tuntemukselle ei ole oikeita perusteita. Sitten siirryt muihin ajatuksiin tai toimiin. Ajan mittaan tuntemukset oletettavasti vähenevät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse opin mustasukkaiseksi (ihan syystä) ensimmäisessä pitkässä suhteessani. Nyt kolmannessa suhteessani olen vihdoin oppinut siitä lähes kokonaan pois, kun olen elämäni aikana oppinut arvostamaan itseäni. Meilläkin on keskusteltu alusta saakka avoimesti ja molemmat ovat jyrkän kielteisiä pettämistä kohtaan. Siispä mustasukkaisuuksista ei tarvitse puhua arjessa kun nuo on suhteen alussa jo käyty läpi. Edelleen tulee mustasukkaisia ajatuksia, mutta olen oppinut hallitsemaan niitä, että en jää pyörittelemään päässäni mitään skenaarioita, enkä koskaan kysele mitään mustasukkaisia kysymyksiä. Olen huomannut, että asia ei jää vaivaamaan, kun ei edes anna sille mustasukkaisuudelle valtaa. Eli käytännön vinkkinä: kun tunnistat mustasukkaisen ajatuksen, tiedosta se ja totea itsellesi, että kaikki on hyvin ja että tälle tuntemukselle ei ole oikeita perusteita. Sitten siirryt muihin ajatuksiin tai toimiin. Ajan mittaan tuntemukset oletettavasti vähenevät.
Kiitos hyvästä viestistäsi! :) Ihanaa, että nyt olet löytänyt tasapainoisen, onnellisen suhteen! :) Tuo on kyllä totta, että suhteen alussa asioista, kuten juuri mustasukkaisuudesta, puhuminen varmasti auttaa jatkossa.
Täytynee alkaa työstää tuota hallintaa, nyt jotenkin jään vellomaan siihen tunteeseen, enkä pääse asiasta yli joskus pitkiinkin aikoihin. Sillä hetkellä asioiden järkevä ajattelu ja työstäminen kyllä katoavat, vaikka normaaleissa tunnetiloissa käsitänkin kaiken sen mustasukkaisuuden älyttömyyden. Tai en tiedä onko tämä enää edes puhdasta mustasukkaisuutta, ainakin jotain ahdistusta ja yleistä hylätyksi tulemisen pelkoa (joka muuten oli tunnelukkotestissä vahvin lukko, sitä joku ehdotti täällä!).
Taidan kirjoittaa jääkaapin oveen ja lompakkoon lapun; "Se tykkää susta senkin idiootti, kasaa pääsi!" :D
Aloittaja
Tärkeä aihe ja tosi fiksuja kirjoituksia tässä ketjussa, syntyisikö aiheesta keskustelua vielä näin kuuden vuoden päästäkin? :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vinkkejä kaipaisin minäkin. Hyviä neuvoja on tässä ketjussa ollutkin, saataisiinko tätä keskusteltua aktivoitumaan?
Minulla on nyt ihana mies, tosin vasta muutaman kuukauden seurusteltu. Tällä hetkellä tilanteemme on epävakaa johtuen minun käytöksestäni. Poden mustasukkaisuutta, menettämisen pelosta. Ymmärrän että nämä tunteet kumpuavat lapsuudestani sekä koulukiusaamisestani ja huonosta itsetunnostani.
Olen mustasukkainen miehen exälleen kun ovat niin hyvissä väleissä, yhteiset lapset on. Koen myös miehen parin kuukauden tapailun muka uhaksi suhteellemme vaikkeivät sinänsä tekemisissä ole. Tämä tapailu laittoi viestinä miehelle onnittelut kun julkistimme seurustelumme Facebookissa. Sitäkin mietin että miksi suoraan whatsappia miehelleni eikä vain itse julkaisuun kuten monet muutkin?
Pitäisi ehkä vain altistaa itsensä tilanteille joissa voi mustasukkaiset tunteet nousta esiin ja pysähtyä niiden kanssa. Olen myös ajatellut että kutsuisin miehen exän porukalla kahville ja kertoisin hänellekin tuntemuksistani koska väistämättä hän tulee pyörimään kuvioissa mukana. Sitäkin olen ajatellut että onko mies oikeasti päässyt eroon siitä suhteesta. Minulla on myös lapsia exän kanssa, erosta tosin jo 9v eikä meillä ole koskaan ollut tarvetta olla ystäviä/kavereita tai jakaa omaa elämää lasten kanssa toiselle. Varsinkaan silloin kun/jos on uusi toisella kuvioissa.
Onko joku tehnyt noin että jutellut miehen lasten äidille näistä asioista, onko se oma olo helpottunut?
Olet jo pitkällä kun tunnistat tunteen. Älä vaan ala käyttäytyä mustasukkaisesti. Oma riittämättömyyden tunne pitää saada kuntoon ja itseluottamusta tilalle. Se on sitten toinen juttu, että mitenkäs sä sen toteutat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä valitettavasti olen tehnyt ja sen vuoksi suhde on vaakalaudalla :(
Olen ajatellut että kun semmoinen tunne tulee, pysähtyisin ja parhaani mukaan koittaisin olla antamatta sille valtaa. Menisin vaikka pussaamaan/halaamaan miestä jos se on mahdollista, ottaisin kädestä kiinni ja puristaisin.
Jos, ja kun, koen että tanssiminen baarissa naisen/naisten kanssa on minulle liian iso asia, voinko pyytää miestäni olemaan tekemättä niin? Vai pitääkö minun ns. vaan niellä kaikki? Jotenkin ajattelisin itse että jos toiselle menee se raja jossain tuollaisessa, kunnioittaisin sitä. Toki olen ehkä vähän jäävi sanomaan tuohon mitään.
En tiedä, onko millään enää mitään väliä edes. Olen antanut miehelle nyt omaa rauhaa, illalla menen hänen luokseen.
Mä olin nuorenpana aivan järkyttävän mustasukkainen, aivan hävettää. Toki mustasukkaisuudelle oli aihetta, koska seurustelin tieni-iästä asti ja 17-vuotiaana muutin yhteen ihmisen kanssa, joka petti ja oli muutenkin kohteli kuin jotain saapasta.
Sen jälkeen päädyin parisuhteeseen toisen samanmoisen ih ihmisen kanssa, mitä kesti pari vuotta.
En silti näin jälkikäteen lämmöllä itseäni ajattele, miten itse käyttäydyin. Toki varmaan ihan syynsä siihen mustasukaisuuteen oli, mutta olisi pitänyt myös itse lähteä niistä suhteista aiemmin.
Sen jälkeen olin sinkkuna useamman vuoden, tapailin ihmisiä kyllä, mutta mitään vakavampaa en pystynyt vuosiin kehittämään. Lopuksi en edes tapaillut ketään pariin vuoteen. Koin, että olen ihmishirviö ja työnnän ihmisiä pois läheltäni.
29-vuotiaana tapasin nykyisen aviomiheni ja yhdessä ollaan oltu seitsemän vuotta. Suhteen alkuaikoina omat epävarmuuteni nousi pintaan hieman oman pääni sisällä, mutta kun muutettiin yhteen niin sen jälkeen on kaikki mennyt aivan loistavasti.
En koe mitään mustasukkaisuutta mieheni naispuolisista ystävistä tai työkavereista. Luotan puolisooni täysin ja meillä menee tosi hyvin.
Ehkä se vaati sen pari huonoa nuoruuden parisuhdetta ja oman itsensä löytämistä itsekseen. Koen, että juurikin se itsekseen olo kasvatti. Mustasukkaisuus on varmasti merkki läheisriippuvuudesta ja sen kun käsittelee, voi siitä päästä eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erottiin. Kun mies meni lenkille. Ei epäillyt. Kun mies meni omien kavereidensa kanssa ryyppäämään, ei epäillyt. Kun menin pyykille pesutupaan, epäili. Kun halusin käydä kaupasta maitoa, epäili. Hänellä on puhtaita vaatteita, ei tarvitse pyykätä. Lapsilla ei sanoin minä. Oli yrittänyt murtautua tietokoneelleni. Kun kävin pyykillä.
Loppui kaikki riidat Kun erottiin. Maito on loppu, käyn kaupassa..... kukaan ei epäile enää mitään.
Olen viestien 51 ja 53 kirjoittaja.
En koe että itse olisin läheisriippuvainen. Pärjään vallan mainiosti yksin, olin pari vuotta sitten kaksi vuotta tapaamatta ees ketään. Sitten tapasin yhden jonka kyllä itse jätin, sen jälkeen meni puoli vuotta seuraavaan.
Tuntuu että kaikki paska on annettu mun kestettäväks, miksen voi olla kuten normaalit ihmiset!
Lauantaina mies olisi lähdössä iltaa viettämään ja ehkä eksyvät kaupunkiin, itse puhui että poikien kanssa kuppia, lörpöttelyä ja tanssimista. Tuo tanssiminen nyt ahdistaa eniten tällä hetkellä. Maalaan mielikuvia itselleni. Olen itse ollut kova tanssimaan ja kyllähän ne jätkät siinä pyöri ja yritti päästä samaan tanssiin. Semmoistako se on niilläkin siellä jos eksyvät tanssilattialle :(
Jätin sen tytön. Vaikutti kyllä siltä että mustasukkaisuuteen oli aihettakin.
Minkä ikäinen aloittaja olet? (: