Lue keskustelun säännöt.
Miten vauva-ajasta voi nauttia?
05.07.2018 |
Kaikki sanoo että pitäisi nauttia siitä ajasta, kun vauva on pieni. Minusta siinä ei ole mitään nautittavaa. Yövalvomiset, turhanpäiväiset, hermoja raastavat kitinät ja kätinät vaikka mikään ei olisi hätänä. Päätin jo 13 veenä, että en tee koskaan lapsia, koska en ole äidillinen ja inhoan lapsia. Nyt erehdyin tekemään mieheni kanssa lapsen ja olen tullut siihen tulokseen, että ei olisi pitänyt tehdä. En ole vieläkään yhtään äidillinen enkä tunne kiintymystä lapseen.
Kommentit (33)
Onhan se rankkaa, siksi meillä lapsiluku jäi yhteen. Minkä ikäinen vauvasi on? Tuo että et tunne kiintymystä voisi viitata masennukseen, ota ihmeessä puheeksi neuvolassa. Kun ”äidinvaistot” heräävät, jaksaminen helpottaa jonkin verran. Ja meillä ainakin homma helpotti huomattavasti kun vauva täytti 6 kk. Ja siitä vaan helpottaa koko ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta vauva-aika oli juuri oikein mukavaa, varsinkin kun mies auttoi vauvan kanssa. Meillä oli silti myös aika helppo ja tyytyväinen vauva, sekin vaikutti. Kaipaan sitä, kun sai vain olla ja vauva nukkui tyytyväisenä pitkät pätkät ja pystyin katsomaan keskellä päivää vaikka elokuvan. Nyt hiukan vajaa 3v eikä tunnu olevan hetkenkään rauhaa, jatkuvasti saa raivareita ihan kaikesta enkä voi tehdä oikein mitään ilman keskeytyksiä.
Vierailija kirjoitti:
Onhan se rankkaa, siksi meillä lapsiluku jäi yhteen. Minkä ikäinen vauvasi on? Tuo että et tunne kiintymystä voisi viitata masennukseen, ota ihmeessä puheeksi neuvolassa. Kun ”äidinvaistot” heräävät, jaksaminen helpottaa jonkin verran. Ja meillä ainakin homma helpotti huomattavasti kun vauva täytti 6 kk. Ja siitä vaan helpottaa koko ajan.
Huomenna täyttää 2 viikkoa. Aika pieni siis vielä.
Heh, joo, kyllä se helpottaa sitten kun penskat muuttaa pois kotoa :D Joten aika pitkä se rupeama on kun sitä passaamista, syöttämistä, valvomista, hoitoon hinaamista, kouluun laittamista, ihanat murkku iät jne elämässä on. Nyt on helpotus kun saa asua eronneena yksin kaikessa rauhassa ja muksut maailmalla, tämä on kyllä elämäni parasta aikaa :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se rankkaa, siksi meillä lapsiluku jäi yhteen. Minkä ikäinen vauvasi on? Tuo että et tunne kiintymystä voisi viitata masennukseen, ota ihmeessä puheeksi neuvolassa. Kun ”äidinvaistot” heräävät, jaksaminen helpottaa jonkin verran. Ja meillä ainakin homma helpotti huomattavasti kun vauva täytti 6 kk. Ja siitä vaan helpottaa koko ajan.
Huomenna täyttää 2 viikkoa. Aika pieni siis vielä.
No niin, nyt ymmärrän paremmin kuin hyvin. Tuo alkuaika oli minunkin mielestäni ihan mielettömän rankkaa. Se lähtee oikeasti helpottamaan pikkuhiljaa, kun jaksat sinnitellä sen alun ohi, ja omat hormonisi ehtivät tasaantua. Käytä hyväksesi kaikki apu mitä sukulaiset tai ystävät tarjoavat, myöhemmin sitä saa vähemmän. Sinun ja mahdollisen puolisosi jaksaminen on nyt tosi tärkeää. Kotityöt minimiin. Nyt kun on kesä, niin ehdottaisin päivittäisiä vaunulenkkejä, vaikka ihan lyhyitä. Piristää pikkuhiljaa mielialaa.
Elämä helpottaa vielä, ja jossain vaiheessa huomaat rakastavasi lastasi ihan uskomattoman paljon. Joillekin tunne herää hitaammin, ja jos kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, se voi viedä vielä kauemmin. Se tulee pikkuhiljaa, mutta kyllä se tulee. Olet hyvä äiti, nyt sinun pitää vaan tottua asiaan ja uuteen tilanteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei siitä oikeasti voikaan nauttia. Mutta se menee ohi, ja jos jaksat panostaa kasvatukseen kunnolla, lapsestasi tulee mukava tyyppi jota on kiva tavata kun hän on aikuinen. Se vaatii kyllä todella paljon panostusta ja uhrauksia sinulta, mutta on sen arvoista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se rankkaa, siksi meillä lapsiluku jäi yhteen. Minkä ikäinen vauvasi on? Tuo että et tunne kiintymystä voisi viitata masennukseen, ota ihmeessä puheeksi neuvolassa. Kun ”äidinvaistot” heräävät, jaksaminen helpottaa jonkin verran. Ja meillä ainakin homma helpotti huomattavasti kun vauva täytti 6 kk. Ja siitä vaan helpottaa koko ajan.
Huomenna täyttää 2 viikkoa. Aika pieni siis vielä.
No ei ihme, ethän ole vielä edes toipunut synnytyksestä. Onhan sinulla mies kotona? Hänen tehtävänsä on auttaa sinua toipumisessa, joten hän tekee kaiken muun paitsi lapsen imetyksen. Sinun tehtävä on imettää, syödä ja levätä mahdollisimman paljon. Unen saaminen on sinulle elintärkeää.
Esikoisen kohdalla minulla heräsi äidinrakkaus vasta sitten, kun lapsi oli yli kuukauden mittainen. Se iski ihan yhtäkkiä ja heti sen jälkeen kaikki tuntui ihan erilaiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta vauva-aika oli juuri oikein mukavaa, varsinkin kun mies auttoi vauvan kanssa. Meillä oli silti myös aika helppo ja tyytyväinen vauva, sekin vaikutti. Kaipaan sitä, kun sai vain olla ja vauva nukkui tyytyväisenä pitkät pätkät ja pystyin katsomaan keskellä päivää vaikka elokuvan. Nyt hiukan vajaa 3v eikä tunnu olevan hetkenkään rauhaa, jatkuvasti saa raivareita ihan kaikesta enkä voi tehdä oikein mitään ilman keskeytyksiä.
Tässä varmaan ero: meillä ei ollut helppoa tai hyvin nukkuvaa vauvaa, vaan tyytymätön, mahakipuinen ja 15 min pätkissä nukkuva pieni kärttyläinen, joka puklasi ja huusi ja kakkasi suurimman osan vuorokaudesta. Vieläkin tuo herättää joka yö kerran tai kolme, mutta se on tosi paljon vähemmän kuin vauvana. Mielestäni villi 1-vuotias ja uhmainen 2-vuotias ja vielä kovempaa uhmaava 3-vuotias ovat paljon helpompi pala kuin sama lapsi vauvana. Nykyään saan jopa joskus juoda kahvin rauhassa, kun annan lapsen katsoa hetken Barbapapaa.
Varmaan jos nauttii maidosta, verestä, yrjöstä, paskasta, hiestä yms. ja tykkää askarrella niiden parissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En varmaan saisi miehenä kommentoida, mutta kommentoin kuitenkin. Alku on raskasta, koska elämäsi rytmi on muuttuunut totaalisesti. Nyt opetellaan nauttimaan niistä pienistä hetkistä kaiken tekemisen välissä, ja se vie aikaa. Tekemistä on paljon enemmän kuin ennen ja palauttavaa aikaa vähemmän. Siitä oppii nauttiin tai ei, riippuu paljon asenteesta. Älä koita olla superäiti, teet sen verran kuin on pakko ja lepää loput. En lähtisi myös syyttelemään miestä hänen tekemisistään kovinkaan helpolla, sillä muutos on hänellekkin suurki, vaikka sinulle varmasti suurempi. Toisaalta miehellesi tulee muutos suurempana yllätyksenä kun ei ole konkreettisesti ollut pakko valmistautua vauvaan. Koittakaa molemmat parhaanne ja syyttelyn sijasta tukekaa toisianne. Älkää unohtako läheisyyttä, se käy aika salakavalasti..
Vierailija kirjoitti:
Kaikki sanoo että pitäisi nauttia siitä ajasta, kun vauva on pieni. Minusta siinä ei ole mitään nautittavaa. Yövalvomiset, turhanpäiväiset, hermoja raastavat kitinät ja kätinät vaikka mikään ei olisi hätänä. Päätin jo 13 veenä, että en tee koskaan lapsia, koska en ole äidillinen ja inhoan lapsia. Nyt erehdyin tekemään mieheni kanssa lapsen ja olen tullut siihen tulokseen, että ei olisi pitänyt tehdä. En ole vieläkään yhtään äidillinen enkä tunne kiintymystä lapseen.
Ihanat hetket kun nukahtaa lämpimänä tuhisevana syliin, tuoksu, (ei sinapit:) Ne kaikki kehitysaskeleet..kun hymyilee ekan kerran, kun tarttuu johonkin, kun kääntyy..niiden seuraaminen..valloittavat hymyt ja kikatukset mitä pöljimmille asioille.. onhan näitä))
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Heh, joo, kyllä se helpottaa sitten kun penskat muuttaa pois kotoa :D Joten aika pitkä se rupeama on kun sitä passaamista, syöttämistä, valvomista, hoitoon hinaamista, kouluun laittamista, ihanat murkku iät jne elämässä on. Nyt on helpotus kun saa asua eronneena yksin kaikessa rauhassa ja muksut maailmalla, tämä on kyllä elämäni parasta aikaa :)
Oikeasti, älkää sanoko näin ihmiselle, joka on väsynyt ja ehkä myös masentunut/ahdistunut vauvan kanssa. Kertokaa, että kyllä se helpottaa viimeistään kun vauva-aika on ohi, itse kyllä sopeudut ja olen varma, että kiintymys ja rakkauskin sieltä vähitellen tulee, ei sen tarvitse heti pamahtaa. Eli älä viitsi lyödä lyötyä, vaan yritä nostaa ja kannustaa.
Kun opettelee ymmärtämään, mitä se vauva kulloinkin tarvitsee ja haluaa, niin ei tule niin paljon sitä kätinää olettaen, että vauva on terve. Pitämällä vauvan lämpimänä, kylläisenä, kuivana ja paljon lähellä eliminoi suuren osan kätinöistä. Ei se vauva huvikseen itke, joten et sinä voi sanoa, mikä on turhaa ja mikä ei.
Kyllä mä kaipaan vauva-aikaa ja olisin voinut tehdäkin vielä yhden vauvan. Mutta sen jälkeen tulevat asiat ovat paljon työläämpiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu vauvasta, jos on kovin itkuinen niin harvassa ovat ne ketkä nauttivat, eivät edes naapurit...
Jos sattuu tuuri ja saa sellaisen helpon vauvan, joka on tyytyväinen elämäänsä, niin kyllähän siinä nauttii, kun on nukkunut itsekin hyvin ja voi vaan keskittyä siihen mitä söpöilyä vauvalle ostaa ja mihin sitä lähtee näyttelemään..
Mäkään en ole nauttinut vauva-ajoista yhtään enkä voi edes sanoa rakastaneeni heitä pikkuvauvoina. Vuoden ikää lähestyttäessä olen pikkuhiljaa toki alkanut rakastaa, mutta kyllä mä nautin paljon enemmän 3,5-vuotiaan uhmiksen kanssa elämisestä kuin vauva-ajasta.
Mä vielä erehdyin tekemään kaksi lasta, kun ajattelin, että eka vauvavuoden ahdistavuus johtuisi vain shokista, mutta jopa ahdistavampi oli toinen vuosi. Ja mulla on vielä ollut helppoja kumpikin vauvoina, mutta se 24/7 iholla oleminen, yövalvominen ja tylsyys ei sovi mulle. Tuollaista uhmaikäistä ymmärtää jo paremmin, kun pystyy käydä vuorovaikutuksellisia keskusteluja, ja aina kiukkuihin on kuitenkin tiedossa oleva syy. En yhtään allekirjoita sitä, että joskus tulisi vauvavuotta ikävä. Tai ehkä sitä sitten lasten aikuistuessa tulee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se rankkaa, siksi meillä lapsiluku jäi yhteen. Minkä ikäinen vauvasi on? Tuo että et tunne kiintymystä voisi viitata masennukseen, ota ihmeessä puheeksi neuvolassa. Kun ”äidinvaistot” heräävät, jaksaminen helpottaa jonkin verran. Ja meillä ainakin homma helpotti huomattavasti kun vauva täytti 6 kk. Ja siitä vaan helpottaa koko ajan.
Huomenna täyttää 2 viikkoa. Aika pieni siis vielä.
No ei ihme, ethän ole vielä edes toipunut synnytyksestä. Onhan sinulla mies kotona? Hänen tehtävänsä on auttaa sinua toipumisessa, joten hän tekee kaiken muun paitsi lapsen imetyksen. Sinun tehtävä on imettää, syödä ja levätä mahdollisimman paljon. Unen saaminen on sinulle elintärkeää.
Esikoisen kohdalla minulla heräsi äidinrakkaus vasta sitten, kun lapsi oli yli kuukauden mittainen. Se iski ihan yhtäkkiä ja heti sen jälkeen kaikki tuntui ihan erilaiselta.
Joo, mies on kotona isyyslomalla. Minä kuitenkin enimmäkseen hoidan lapsen ja yöheräämiset.
En nauti. En sitten yhtään.
Yksin kaiken aikaa, tai kuten mies sanoi ettenhän minä yksin ole, kun on tuo vauva. Olisi mukavaa saada juttuseuraa välillä, kun siivota paskaa ja pukluja koko ajan, 24/7 samaa rataa. Ja jos jonnekin aion mennä, minun on otettava vauva mukaan kaikkialle, omaa rauhaa ei ole sitten yhtään. Koko ajan pitää olla läsnä ja saatavilla.
Tämän illan olen yksin, vauvan ja vaikean teinin kanssa, jolta puuttuu aivot ja käytöstavat kokonaan, koska miehen on päästävä rellestämään ja rentoutumaan. Mulle osuu jatkuvasti kaikki paskahommat. Teini on miehen edellisen suhteen hedelmä ja erittäin lellitty tapaus.
En osaa myöskään tästä nauttia, en mitenkään päin. Odotan koko ajan että vauva kasvaa ja kuukaudet vierii eteenpäin. Vauva on nyt vähän päälle 2 kk:n ikäinen. Yöt on katkonaisia, on mahavaivoja, jne. Rakastan lastani ja on 100% varmaa että lapsiluku jää tähän yhteen. Kun tämän vauva-ajan kerran tarpoo läpi niin huhhuh. Raskausaikakin minulla oli vaikea ja synnytys oli melkoinen kokemus. Ensisynnyttäjänä ehdin olla synnärillä alle 40 min kun vauva oli jo maailmassa. Ei siinä paljon kivunlievityksiä ehditty antaa, 4 kiloinen vauva vieläpä. Kerta riitti kiitos.
Vauva-aikaa ihannoidaan yleisesti ja negatiivisista kokemuksista ei julkisesti puhuta. Kaikkialla toitotetaan vaan vauvakuplan auvoa vaikka totuus on monilla jotain ihan muuta.
Kieltämättä ihmettelen samaa.