Olemme niin erilaisia kaikki! Tapahtuu puistossa...
Ärsyttää suunnattomasti yksi rau-hal-li-ses-ti ja hyvin artikuloidusti puhuva rau-hal-li-nen äiti, jolla kaksi rau-hal-lis-ta poikaa n 3-v ja 5-v. Pojat haravoivat NIIN asiallisesti ja nätisti puistossa ETTÄ! Äiti ollut kotona nyt siis yli 5-vuotta ja nysvää kahden nynnerönsä kintereillä koko ajan. Ahistaa!! Ei siinä mitään, mutta kun oma energinen poikani käy hoidossa, niin ilmeistä ja alentuvista kommenteista (erittäin rau-hal-li-sel-la äänellä) päätellen säälii poikaani, joka ei saa olla ihan oman äitinsä kanssa jakamassa jokasekuntista elämäänsä. Siis ei voi olla, että kyseinen äiti ei itse tiedosta omaa riippuvaista ja yliholhoavaa suhdetta omiin lapsiinsa - kun se paistaa kilometrien päähän! Kyllä kai lapsilla on hyvä olla muitakin kiintymyksen kohteita ja omaakin elämää, kuin järtsi äidissä kiinni roikkuminen. Kaikki puistopuuhat tehdään puolen metrin säteellä äidistä. Kyllä se äiti sitten on tärkeä! ...Että voi se mennä överiksi näinkin päin.
Se, että oma poikani 2 v 8 kk käy hoidossa 6 tuntia päivässä (9-15), ja minun pitää käydä ihan töissä siinä välillä, on aivan todella hyvä järjestely omasta mielestäni. Ja olen onnellinen pienen ihanan poikani toimeliaisuudesta, itsenäisyydestä ja ennen kaikkea hyvästä itsetunnosta.
Kommentit (39)
tätä olen joskus miettinyt, kun kaikki pitäisi nykyään tehdä niin lapsestalähtöisesti, ja lapsentahtiin ja häntä kuunnellen. Tiettyyn rajaan asti ok, mutta olen juuri ajatellut, että tuleekohan näitä enemmänkin näitä täysin äitiin sidottuja tapauksia, joihin silloin tällöin jo nyt törmää, kuten ap:kin oli törmännyt. Tällä palstallakin joku äiti kerran kirjoitteli, kuinka hän " järjesteli lasten leikkejä pihalla" eli oli siellä seassa määräämässä kuka leikkii ja kenen kanssa ja miten, eli ei antanut lasten keskenään sopia kähinöitään, vaan hyökkäsi sekaan. Sitten hän jonkin ajan kuluttua ihmetteli, kun lähes eskari-ikäisellä lapsella oli vaikeuksia sopeutua ryhmään, kun aloitti tarhan tai eskarin - en muista enää kumman. No, onko se ihme, jos 5 -v asti on roikuttu äidin esiliinan nauhoissa, että sitten tulee ongelmia, kun oikeasti joutuisikin selviämään siellä ikäistensä ryhmässä, ilman että äiti on koko ajan puolustamassa...
Meillä on neljä lasta. Esikoinen on nyt 3v ja risat ja aina ollut hirveän reipas ja omatoiminen. Puistossa menee juttelemaan vieraille ja hakee uusia lapsia kädestä leikkimään. 1,5vnä jo meni ihan omia polkujaan puistossa, ei haikaillut äidin perään, vaan määrätietoisesti haki seuraa ja touhusi omiaan.
Meillä on myös kaksostytöt pian 2,5v ja risat, joista toinen on esikoiseni kaltainen. Toinen tytöistä on aivan erilainen! Puistossa vie minua kädestä ja haluaa minut aina lähelleen. Äiti antaa vauhtia keinussa, äiti tekee kakkua, äiti laskee yhdessä pulkalla jne. Ei vielä perusta puistossa toisten seurasta, vaan kaipaa kaveriksi äitin. :)
Kuopus vajaa 2v jotain tästä välistä. Ei kaipaa muiden seuraa juurikaan, muttei kyllä äidinkään. Kiipeää tomerasti liukumäkeen. Keinussa ottaa jo itse vauhtia. Autoillaan päristelee hiekkalaatikolla. Onkii kepillä vesilätäkössä.
Kysymys kuuluu, miten olen pilannut tuon yhden tyttömme, kun hän äitiä kaipaa kaveriksi? Pitäisikö minun sanoa tytölle, että sori vaan äiti ei leiki, äiti nyt istuu tässä puistonpenkillä ja relaa vaikkei äitillä kyllä muutakaan tekemistä ole, mutta silti.
Toiset lapset kaipaa enemmän sitä vanhempaa kaveriksi kuin toiset. Sitten on kyllä myös näitä ylihöösääviä vanhempia, jotka varmistaa joka askelta.... Sivullisena ei välttämättä tiedä aina kaikkea....
Kaiken kaikkiaan minua kyllä ihmetyttää suhtautuminen hoitoon, kun hirveän monet äidit ovat sitä mieltä että 3v tai jopa nuorempikin lapsi TARVITSEE virikkeitä eli siksi mielummin päiväkotiin.. kuitenkin päiväkodissa ei millään riitä aikaa huomioida lapsia kovin yksilöllisesti ja meteli ja meno on aikamoista.
Kyllä meillä lapsille on ennen esikouluikää riittänyt hyvin oman pihan kaverit, kerhot, kotona puuhaileminen: leipominen, piirtäminen, askartelu, ulkoulu ja leikkiminen. Mielellään myös auttavat pienissä kotitöissä eli pyyhkivät pölyjä tai tiskaavat astioita vaahtovedessä ja silloinkin kun ei ole kavereita niin on seuraa toisistaan.
Se mitä monilta nykylapsilta puuttuu on keskittymiskykyä ja ylivilkkaus senkun lisääntyy ja mielestäni kodin kiireettömyys kyllä tukee paremmin keskittymiskyvyn kehittymistä. Tässäkin on tietysti puolensa: kaikki eivät viihdy/voi olla kotona hoitamassa lapsia ja kavereita voi pihapiirissä olla vähän jos ollenkaan. Mutta kyllä itse ainakin arvostan sitä että lapset on voitu hoitaa pienessä, rauhallisessa ryhmässä lapsuutensa (äiti, isä, sukulainen, perhepäivähoitaja tai pieni ryhmäperhepäiväkoti) mahdollisimman pitkään.
Rauhallisia leikkejä on meidänkin lapsilla paljon, mutta toki sitten välillä riehuvatkin. Lapset eivät tietenkään saa olla aikuisseuran korvikkeita äidille, vaan pitää olla oikeus olla lapsi.
jokaisella meillä on vapaus valita, miten haluamme lapsemme hoitaa. Niin kauan kuin kyse ei ole selkeistä laiminlöynneistä tai pahoinpitelystä, ei muiden tarvitse toisten valintoja arvostella. Jos joku haluaa puuhastella lastensa kanssa ja olla tiiviisti yhdessä, leikkiä ja ohjata, on hänellä siihen oikeus. Lapset eivät taatusti siitä kärsi! Jos sinä haluat käydä töissä, on sinulla siihen oikeus. Mikäli lapsesi saavat tällä välin hyvää hoitoa, he eivät siitä kärsi. Epävarmuus omista ratkaisuista, syyllisyys ja huono itsetunto saa meidät arvostelemaan ja haukkumaan muita ja kuvittelemaan, että toinen, vaikkakin sitten vaan eleillään ja ilmeillään arvostelee vastaavasti meitä. Toivottavasti sinua helpotti kun purit tunteitasi tänne. Se tuntuu kuitenkin pahalta, että arvostellaan siinä sivussa myös lapsia, esim. nynneröiksi. Lapset kun eivät voi valita hoitotapaansa tai luonnettaan. Kaikki lapset ansaitsevat aikuisten varauksettoman arvostuksen ja hyvän kohtelun!
onko nyt niin, että Eemeliksi, vauhtihirmuksi, ylivilkkaaksi, harvinaisen sosiaaliseksi, JNE saa nimitellä vilkkaita lapsia. Mutta nyhveröä ei saa sanoa nyhveröksi. Eli onko sana antisosiaalinen parempi? Vai millä sanalla itse kuvailist lasta, nörtiksi? Jaa... Rakastan kaikkia lapsia, joten en koskaan kenenkään kuullen tietenkään nimittele...ja oma poikani on perhepäivähoidossa ja viihtynyt todella mainiosti. Tottakai kotihoito on ok! En sitä arvostellut, vaan jotain muuta.
välillä pitkään kotona olleilla äideillä arvostelukyky heikkenee sen suhteen, että lapset ovatkin jo isompia ja tervitsisivat enemmän muutakin seuraa kuin äitinsä. Virikkeiden puutteesta en puhuisi, eiköhän se ole jo todistettu tsiljoonaan kertaan, että kotona niitä virikkeitä löytyy, jos halutaan.
Mutta kyllä kotiäidin olisi hyvä tarjota lapsilleen jo tuossa pikkueskari-eskari iässä muutakin seuraansa kuin itsensä. Eipä lapsi muuten todellakaan pärjää missään isommassa ryhmässä, jossa äiti ei olekkaan koko ajan läsnä. Onneksi suurin osa kotiäideistä tämän kyllä tiedostaakin.
Sen sijaan en kyllä allekirjoita sitä, että päiväkoti yksinään tekisi lapsesta reippaan. Kyllä siihen luonnekkin vaikuttaa ja se miten lasta rohkaistaan, sekä sisarukset
. Meidän esikoinen (tyttö) aloitti pk uransa jo 1v3kk iässä, silti hän oli aina vieraissa paikoissa arka ja tuli herkästi syliin. Kaupassa riitti, että sanoi:heippa,äiti lähtee, niin tuli kiireesti perässä, eikä tosiaan karannut mihinkään. Jos vieraampia miehiä tuli kylään esim. isoisä, joka asuu ulkomailla ja käy harvakseltaan, oli koko ajan vain sylissä, eikä tullut edes samaan kahvipöytää.
Ja luoja auta, kuinka paljon kävin hänen kanssaan kaupungilla,puistoissa, samanikäisten kavereiden luona,muskarissa jne.
MUTTA sitten syntyi pikkusisar 3v ikäerolla. Pienempi olikin aivan eri maata ja hurmasi kaikki vieraat aikuiset pyrkimällä syliin ja suukottelemalla. Esikoinen sai huomata, että hän jää pienemmän varjoon, kun on vain äidin sylissä ja kaikki ihailevat kuopusta. Niinpä hän muutui yks kaks rohkeammaksi ja nyt meillä onkin sitten kaksi sosiaalista ja reipasta tyttöä, joista äiti saa olla ylpeä.
ja hienosti kirjoitettu minunkin ajatukseni =)
Sitä mä ole tässä kotiäitiurallani kovasti ihmetellyt, että miksi äitien täytyy kummeksua ja haukkua selän takana, jos joku tekee jotain asioita eri tavalla. Siis lähtien pottaharjoittelun aloitusiästä: paheksutaa aikaista aloittajaa, kun ei ole itse viitsitty/koettu vielä tarpeelliseksi alkaa harjoituksia. Onko se niin kamalaa, jos joku tekee eritavalla kuin itse? Jos joku tekee asioita toisen mielestä vaikeasti, niin miksei vaan voi ajatella, että tällä on ehkä joku syy tehdä näin?
Ehkä siinä tosiaan on joku epävarmuus/kateellisuustekijä, jos toisen lapsi osaa pissata pottaan jo 8kk ja oma lapsi ei ole vielä valmis yli vuoden ikäisenäkään (meillä muuten hitaampi tapaus, mutta kyllä mä silti voin olla tyytyväinen kaverin aikaisesta onnistumisesta). Joskus vain tuntuu että äidit ovat susia toisilleen (molemmin puolin) ja se harmittaa. Vähän meni kyllä aiheen ohi, pahoittelut.
Meidän poika on vasta 1,5v, mutta ollut aikainen liikkuja ja painaa pitkin puistoa, kun mamma hölkkää perässä =) Toisaalta esim. kerhossa " nysvää" usein äidin kintuissa. Viime aikoina olen huomannut, että hakeutuu muiden lasten seuraan ja erittäin mielellään matkii mitä isommat pojat ( nimenomaa pojat!) tekevät.
Näinhän se monesti on, että teki niin tai näin, niin aina on muilla sanomista =) Olen huomannut, että työssäkäyvät selittetelevät lapsen kaipaavan virikkeitä, muita lapsia jne, kun taas monet kotiäidit julistavat, kuinka kotona on ihanaa ja lapsi menisi muualla pilalle. Totuus lienee jossain tässä välissä.... Täytyy vain elää sen päätöksen kanssa, jonka on tehnyt eikä turhaa syyllistää itseään siitä!!
Itse olen kotona, koska haluan nauttia lapseni seurasta ja olla hänen kanssaan mahdollisimman paljon. Yirtän olla nysväämättä koko aikaa hänen kanssaan, mutta vaikeaa on kun minulle on näin ihana lapsi suotu ja pitkän odotuksen ( 5v) jälkeen haluan nauttia siitä täysin rinnoin!
Kerhoissa käymme pari kertaa viikossa juuri sen vuoksi, että lapsi saa olla muiden kuin äidin seurassa ja siis erityisesti oppii olemaan muiden lasten kanssa. Ryhmässä oleminenhan ei ole niin helppoa meille aikuisllekaan!
ja kuvailemasta yksipuolisesti. Joku on joskus vilkas, toisessa seurassa ja tilanteessa rauhallinen. Pyrin kuvailemaan positiivisesti. Eli rauhallista lasta rauhalliseksi ja vilkasta lasta aktiiviseksi. Liikkuvaiseksi tai paikallaanviihtyväksi. Sosiaaliseksi tai itsekseen viihtyväksi. Epäsosiaalista on, ettei siedä erilaisia ihmisiä.
Mutta minusta tuntuu hassulta että ihan kaikkien lasten pitäisi olla tosi reippaita ja ulospäinsuuntautuneita. Luonteita on monenlaisia ja ihan väkisinkin kaikki ole sellaisia. Sitten jos ujompaa lasta koko ajan patistetaan tyyliin " mene nyt leikkimään niin kuin kaikki muutkin" jne. niin väkisinkin lapsi alkaa tuntea vähitellen huonommuutta kun hän ei sovikaan samaan muottiin. Jotkut lapset vaativat enemmän tukea ja aikaa tutustua uusin asioihin, eivätkä totuttuaankaan välttämättä ryhdy mitenkään riehakkaiksi tai aloitteellisiksi ryhmässä.
Tämä nykyinen yhteiskunta tuntuu aika rankalta näille ujoimmille, pitäisi olla joka (työ)paikassa " myymässä" agressiivisesti omaa erinomaisuuttaan ja muutenkin toisten huomioonottaminen työelämässä tuntuu joskus olevan poissa muodista.
Ap:n asiaan en ota kantaa, meillä tyttö on kyllä reipas ja menee muiden lasten äitien juttusille ja syliin jne., mutta välillä on ollut ikävaiheita, ettei ole saanut vieraat edes päin katsoa tai muuten on tullut kova itku.
kaipaa lisää! Ei lokeroita! Ei minunkaan mielestäni, siksi onkin kiusallista tulla kommentoiduksi läheisriippuvaisäidin taholta, jolla ei ole omaa elämää. Mutta mitäpä me niistä...vai mitä?
siitä, että itse asia on jäänyt jo näköjään kyydistä... toisekseen ihan hyvä jos aihe herättää keskustelua ja erilaisia mielipiteitä. Antakaa kaikkien kukkien kukkia!
Huomaatko, ap, että tekstisi aivan kihisee kiukkua, ärtymystä ja ilkeyttä? Miksi reagoit noin voimakkaasti, mihin nuo kuvaamasi ihmiset noin sinun sisälläsi " hankaavat" ?
Ihmisillä on oikeus tehdä monenlaisia ratkaisuja ja olla erilaisia luonteiltaan ja temperamenteiltaan. Kaikkien ei tarvitse olla sinunkaltaisia, vaikka sinun ratkaisusi voivat olla teille tosi hyviä. Jos tapaat joitakin ihmisiä vain satunnaisesti puistossa, et varmaan tiedä koko totuutta heidän elämästä ja esim. siitä, haluavatko " nynneröt" joka paikassa nysvätä puolen metrin päässä rauhallisesti artikuloivasta äidistään.
Elämän asioista ja kysymyksistä voi olla eri mieltä, mutta aikuisuuteen kuuluu myös erilaisuuden sietäminen ja tietty asiallisuus näkökantojensa perustelemisessa. Omien ratkaisujensa kanssa tasapainossa elävällä ihmisellä ei yleensä ole tarvetta noin kiukkuisesti purkautua sellaisen melkoisen viattoman asiantilan vuoksi, että puistossa käy kotiäiti, joka puhuu rauhallisesti ja jonka lapset haravoivat hänen lähellään.
¿Ei siinä mitään, mutta kun oma energinen poikani käy hoidossa, niin ilmeistä ja alentuvista kommenteista (erittäin rau-hal-li-sel-la äänellä) päätellen säälii poikaani¿.
¿Ei siinä mitään¿ suomennettuna: Kyllä Maanmainio ymmärtää että ratkaisunsa kullakin, mutta ¿alentuvista kommenteista (erittäin rau-hal-li-sel-la äänellä) päätellen säälii poikaani¿ suomennettuna: kun tämä toinen äiti ääneen kommentoi ¿ ei siis Maanmainio kuvittele epävarmuudessaan ja kateuksissaan mitään.
Täällä on aina tätä sakkia jotka yhdessä lauseessa taivastelee kuinka jotkut kehtaa arvostella toisten ratkaisuja ja elämää ja sitten itse seuraavassa lauseessa tekevät nimenomaan sitä. Ja mikä tuokin lause taas oli kuin provo: ¿ jos toisen lapsi osaa pissata pottaan jo 8kk ja oma lapsi ei ole vielä valmis yli vuoden ikäisenäkään¿ tuon minä suomennan: ¿siis osallistukaa nyt kaikki äidit tähän taivasteluun että siis jonkun lasta ei joku työssäkäyvä äiti ole laiskuuksissaan viitsinyt kasvattaa vielä vuoden vanhanakaan valmiiksi potalle ¿ eikö olekin kamalaa¿.
Itse ymmärsin Maanmainion aloituksen ihan hienosti ja olen jopa samaa mieltä. Kyllä noita ko tapauksia näkyy ja ikävä kyllä kuuluukin. Eli ¿ei siinä mitään¿ niin kauan kun eivät ääneen ala kommentoida toisten ratkaisuja.
Kyllä täällä taas on tehty kärpäsestä härkänen ihan joidenkin omassa päässä.
Se oma huono? omatunto on varmasti se kaikkein suurin ponnin mikä pistää muiden ratkaisuja arvostelemaan. Sitä ei ehkä aina itse edes tiedosta itsest(s)ään. On myös olemassa muunlaisia lapsia kuin vilkkaita ja nyhveröitä (suht hitaasti lämpenevä ja päinvastoin täällä meillä)ja vaikka ap kirjoititkin tarkoituksella kärkevästi niin kyllä tökkäisi silmääni ja korvaani tuon " nyhverö" sanan käyttö.
Ylipäätänsäkin kavahdan suuresti sitä että lapsia ja/tai heidän luonteen piirteitään arvostellaan ja nimitellään oli asiayhteys ym mikä vain.
Entäpä oletko ap (tai muut) tulleet koskaan ajatelleeksi sitä että ap:n kuvaileman äiti-ihmisen käytöksen ja valintojenkin taustalla saattaa olla myös hänen omat kokemuksensa omasta lapsuudestaan?
Joku voi olla niin satutettu ja loukattu että jo senkin vuoksi kokee hyvin, ehkä jopa kaikkein tärkeimmäksi olla varsinkin pienten lastensa saatavilla ja lähellä mahd paljon tai on pienoisia " vaikeuksia" luottaa siihen että lapsi on turvassa lähes tuntemattomien seurassa.
Ja silti olemme ihan yhtä " normaaleja" ja hyviä äitejä lapsillemme, tavat, käytännöt, tunnetilat kaikki erilaisia mutta hyviä ja oikeita/oikeutettuja.
" ap:n kuvaileman äiti-ihmisen käytöksen ja valintojenkin taustalla saattaa olla myös hänen omat kokemuksensa omasta lapsuudestaan? "
Edelleen - " ei siinä mitään" - kunhan pitää suunsa kiinni, varsinkin minun lapseni kuullen joka voi pian alkaa miettiä onko omassa ihanassa äidissään jotain vikaa kun tuo toinen täti noin sanoo...
Onkohan se toinen silloin ymmärtänyt minun ratkaisujani?
Ihan kysyn vaan ;-)
Niin, ei siellä tietenkään tarvitse olla mikään psykologi sarvet pystyssä ja " kaikkia ymmärtäen" mutta se vois olla hyvä että ymmärtäis ajatella miten monisyisiä juttuja nämäkin voivat olla.
Ap:kin olisi voinut kirjoittaa juttunsa hieman erilailla mutta totuttuun tyyliinsä (ei millään pahalla ap) kirjoitti hyvinkin kärkevästi ilkeillen ja melkeinpä jotain sappinesteitä tihkuen, syistä joista en tiedä, jotka eivät kiinnosta eivätkä minulle kuulu.
" Mutta minusta tuntuu hassulta että ihan kaikkien lasten pitäisi olla tosi reippaita ja ulospäinsuuntautuneita. Luonteita on monenlaisia ja ihan väkisinkin kaikki ole sellaisia. Sitten jos ujompaa lasta koko ajan patistetaan tyyliin " mene nyt leikkimään niin kuin kaikki muutkin" jne. niin väkisinkin lapsi alkaa tuntea vähitellen huonommuutta kun hän ei sovikaan samaan muottiin. Jotkut lapset vaativat enemmän tukea ja aikaa tutustua uusin asioihin, eivätkä totuttuaankaan välttämättä ryhdy mitenkään riehakkaiksi tai aloitteellisiksi ryhmässä."
Välillä tuntuu ettei täällä palstalla lueta toisen kirjoittamaa kunnolla loppuun kun jo hyökätään vastaamaan (syyllistyn tähän itsekin) mutta eihän ap arvostellut lapsia - jokainenhan ymmärtää että lapsia on erilaisia ja arka lapsi tarvitsee enemmän aikuista avukseen ym
Kyse oli siitä, että aikuinen ei anna lapselle vapautta vaan pitää tiukasti talutusnuorassaa - tai näin minä ainakin asian ymmärsin!!
Eivät käy ikinä missään ja luulen että vanhin (5v) on äidille jo vähän kuin " aikuisen korvike" ja äidin ja lasten suhde jotenkin yliriippuvainen ja holhoava.
Meilläkin lapset ollu kotihoidossa koko ikänsä mut kyllähän lapsi (ja äiti!) tarvitsee omaa rauhaa ja liikkumatilaa.