Ristiriita asumispaikasta miehen kanssa?

Asutaan liian vilkkaalla paikalla, ja minua ahdistaa niin, että haluaisin tästä maaseudun rauhaan vaikka väkisin. Mieskin ymmärtää kyllä ongelman, kun asutaan vilkkaan tien varressa, rautatie ahdistaa toisella puolella. Ollaantässä välissä puristuksissa. Minä en suostu käymään tuolla pölyssä, pakokaasussa ja melussa edes lasten kanssa ulkona, joten ratkaisuja on etsitty, mutta niitä ei ole löytynyt. Vaikeus on siinä, että meillä on tässä maatila, jonka siirtäminen ei ole aivan yhtä yksinkertaista kuin vain kodin vaihtaminen. Olen tietysti suunnattoman surullinen, kun ratkaisua ei löydy ja koko perhe kärsii.



Teillä on sen verran lohdullisempi tilanne, että jos löydätte jonkinlaiset yhteisymmärryksen siitä, missä voisitte asua, niin ehkä sitten löytäisitte uuden kodin sellaiselta paikalta. Jos olette nykyistä taloanne jo remontoineet, kuten ymmärsin, niin sellaisesta maalaistalostahan on markkinoilla kysyntää. Mutta ensin tarvitaan päämäärä, jotta on mihin tähdätä. Päämäärän asettamisen jälkeen on vasta toiveita sen saavuttamisesta.



Mutta se on totta, että tällainen tilanne rassaa. Kun tuntuu, että ollaan umpikujassa, niin kaikki energia kuluu vain siihen, että hakkaa päätään seinään yrittäessään keksiä ratkaisua. Ja vaikka meillä rakkautta riittääkin, niin sekään ei auta, kun elämässä on sittenkin myös muita arvoja kuin rakkaus.

Kun on auto keksitty, niin etkö sillä pääse pois sieltä vähäksi aikaa.

Rieku jossain keskuksessa koko päivä, sit taas koti maistuu!

Tuttu tunne myös meidän perheessämme. Asumme nyt isossa kaupungissa mutta miehen mieli halajaa jonnekin böndelle. Ja ehdottomasti omakotitaloon. Minä taas olen enemmänkin keskikaupungilla kerrostalossa viihtyvää tyyppiä. Jonkinlaisena kompromissina asumme nyt rivarissa rauhallisella pientaloalueella isossa kaupungissa - ja kumpikaan ei taida olla ihan tyytyväinen. Myös meillä tämä alkaaa olla viikottainen kiistan aihe.



Mies on ihan maalta kotoisin ja minä puolestani aivan kaupunkilaistyttö. Miehelle kerrostalossa asuminen on aivan poissuljettu vaihtoehto: ahdistuu kuulemma niissä valtavasti. Minua taas omakotitalo jo ajatuksena rassaa; kaikki se huoli ja vastuu mikä siitä talosta olisi. Rivitalo vielä meneteelee kun on taloyhtiö kuitenkin siinä turvana ja asioissa auttamassa.



Mieheni taitaa olla AP:n miehen hengenheimolainen: kaipaa ympärilleen tilaa liikkua ja olla. Autotalli olisi tosi tärkeä, jos sellainen olisi niin varmaan mies sitten siellä viihtyisi pulttejaan väännelleen - tai mitä siellä nyt ikinä tehdäänkään. Miehen harrastukset ovat lähinnä sporttijuttuja; hiihtoa ja suunnistusta, niiitähän voi sitten harrastaa vaikka missä erämaassa. Mun harrastukseni taas ovat aika " kaupunkisidonnaisia" .



Syrjemmälle muutossa mua pelottaa juuri tuo mistä AP kirjoitti:

joka paikkaan pitkä matka, ei ketään samanhenkisiä ihmisiä ympärillä, ei voi tavata ystäviään kun heille on liian pitkä matka, tunne siitä että elämä menisi hukka tai että olen " vankina" jossain missä ei ole sitä mitä minä tarvitsen ja kaipaan jne. Eihän se tietysti noin välttämättä mene mutta sitä ne kauhukuvat ovat. Ja aika monella maalle muuttaneella tutulla ihan todellisuutta ja arkipäivää.



Todennäköisesti kuitenkin vielä taivun miehen " painostuksen" alla, hän on kuitenkin suostuttelussaan aika hyvä. Ja hiuksenhienosti hän yleensäkin onnistuu runttaamaan oman tahtonsa läpi. Ja aika helposti laitan miehen tarpeet omieni edelle.



Ymmärrän sua AP tosi hyvin vaikekn osaakaan auttaa muuta kuin kertomalla meidän tilanteesta. Tsemppiä teille ja tule joskus tänne kertomaan kuinka kävio - pääsitkö takaisin sivistyksen pariin...

Mua alkoi tässä nyt itkettämään kun luin, että joku tosiaan ymmärtää mun tilanteen. Olen ollut tämän kanssa todella yksin ja ahdistunut. Ihanaa lukea, että joku edes ymmärtää vaikka vain näin virtuaalisesti!! Kiitos siitä teille!!!!!!



Muutama kyseli, että miksi en tosiaan hyppää autoon ja lähde. Joo toki teenkin silloin tällöin niin, mutta mua sitoo tänne kotikonnuille ihan työ ja lapset. Lapsia on kolme, yksi kouluikäinen ja kaksi alle 4-vuotiasta.



Kuulkaas täältä lähteminen vain yhtäkkiä kaupunkiin ei ole vain niin ja näin. Aina pitäisi löytää lapsille vahti tai sitten raahata mukaan joku heistä. Miehellä usein työ tai muita kiireitä. Ihan vain kaupunkiin meneminen vie valehtelematta aina päivästä puolet, kun siinä samalla pitäisi sitten vielä ostaa viikon ruoatkin.



Ei mua vain palveluiden puutekaan rasita vaan ihan se, ettei täällä voi harrastaa vaunukävelyjä tai lähteä lastenkaan kanssa pyörälenkille. Tässä lähellä on vain yksi vilkasliikenteinen maantie eikä sinne uskalla edes lastenvaunuilla mennä. Rasittaa kun lapsetkaan eivät voi pyöräillä itse kun ei heitä tuonne uskalla päästää.



Mulle oli ennen tänne muuttoa tosi tärkeää tuo liikunta ja se puoli täällä asumisessa rassaa melkein eniten etten voi täällä yhtään mennä kävelylle tai pyöräilemään. Toki voin, mutta vain tuota isoa tietä pitkin eikä se ole mikään nautinto! Siksi kävelylenkitkin ovat jääneet, voih ne kun olivat aikoinaan mulle suuri nautinto!!! Tuntuu, että masennun vielä lisää siitäkin, kun en enää harrasta mitään liikuntaa.



Olisi kiva muuttaa jonnekin jossa olisi hyvät ulkoilumahdollisuudet, kuten edellisesä asuinpaikassamme.



Siksi tämä tuntuukin vähän väärältä, että lähes kaikki mitä mä koen tärkeäksi mun elämässä on täällä asuessa jäänyt: liikuntaharrastukset, kirjasto, kaupat, ystävät jne. Miehellä sen sijaan on kaikki hänelle tärkeä tässä, enimmäkseen autotalli ja autojen kanssa ruuvailu...



Lapsiakin säälittää kun kavereita ei heillä tässä lähellä ole ja kouluun ja kaikkeen niin pitkä matka:((((.



Tulen ilman muuta kertomaan myöhemminkin miten tässä kävi. Tuntuisi hassulta lopettaa tämä pitkä liitto senkin takia, ettemme pääsisi yhteisymmärrykseen jonkun asuinpaikan takia. Mutta kyllä se päättyy jos ei mies ymmärrä mua yhtään tässä. Niin tässä tulee käymään ja se olisi sääli koska rakkautta liitossamme kyllä on mutta aina ei se rakkauskaan riitä:(((.



Ap

melläkin asuinpaikkaongelmat rassaa suhdetta, muita suuria ongelmia ei olekaan. Mies haluaisi maalle, on sieltä kotoisin, minä en missään nimessä haluaisi muuttaa!! Kauhea ongelma tosiaan.... meillä ei ole ratkaisua löytynyt....

tsemppiä muille!

MissSilver:

Tuttu tunne myös meidän perheessämme. Asumme nyt isossa kaupungissa mutta miehen mieli halajaa jonnekin böndelle. Ja ehdottomasti omakotitaloon. Minä taas olen enemmänkin keskikaupungilla kerrostalossa viihtyvää tyyppiä. Jonkinlaisena kompromissina asumme nyt rivarissa rauhallisella pientaloalueella isossa kaupungissa - ja kumpikaan ei taida olla ihan tyytyväinen. Myös meillä tämä alkaaa olla viikottainen kiistan aihe.

Mies on ihan maalta kotoisin ja minä puolestani aivan kaupunkilaistyttö. Miehelle kerrostalossa asuminen on aivan poissuljettu vaihtoehto: ahdistuu kuulemma niissä valtavasti. Minua taas omakotitalo jo ajatuksena rassaa; kaikki se huoli ja vastuu mikä siitä talosta olisi. Rivitalo vielä meneteelee kun on taloyhtiö kuitenkin siinä turvana ja asioissa auttamassa.

Mieheni taitaa olla AP:n miehen hengenheimolainen: kaipaa ympärilleen tilaa liikkua ja olla. Autotalli olisi tosi tärkeä, jos sellainen olisi niin varmaan mies sitten siellä viihtyisi pulttejaan väännelleen - tai mitä siellä nyt ikinä tehdäänkään. Miehen harrastukset ovat lähinnä sporttijuttuja; hiihtoa ja suunnistusta, niiitähän voi sitten harrastaa vaikka missä erämaassa. Mun harrastukseni taas ovat aika " kaupunkisidonnaisia" .

Syrjemmälle muutossa mua pelottaa juuri tuo mistä AP kirjoitti:

joka paikkaan pitkä matka, ei ketään samanhenkisiä ihmisiä ympärillä, ei voi tavata ystäviään kun heille on liian pitkä matka, tunne siitä että elämä menisi hukka tai että olen " vankina" jossain missä ei ole sitä mitä minä tarvitsen ja kaipaan jne. Eihän se tietysti noin välttämättä mene mutta sitä ne kauhukuvat ovat. Ja aika monella maalle muuttaneella tutulla ihan todellisuutta ja arkipäivää.

Todennäköisesti kuitenkin vielä taivun miehen " painostuksen" alla, hän on kuitenkin suostuttelussaan aika hyvä. Ja hiuksenhienosti hän yleensäkin onnistuu runttaamaan oman tahtonsa läpi. Ja aika helposti laitan miehen tarpeet omieni edelle.

Ymmärrän sua AP tosi hyvin vaikekn osaakaan auttaa muuta kuin kertomalla meidän tilanteesta. Tsemppiä teille ja tule joskus tänne kertomaan kuinka kävio - pääsitkö takaisin sivistyksen pariin...