Miten korjata välit vanhempiini?

Lapsuudessa olen kokenut pahoja juttuja, ja toki en silloin halunnut antaa anteeksi, enkä osannut (en vieläkään täysin) ymmärtää vanhempieni toimintaa kun eli siinä helvetissä. Kaikkea lyttäämistä, henkistä väkivaltaa, puhdasta raivoa ja vihaa vaikka olin kiltti lapsi, ja sellainen pyrin olemaan vaikka vähän kieroonhan sitä on itsekin kasvanut. Ei me olla ikinä edes halattu toisia, tai mitään läheisyyttä ollut. Kuitenkin, muutin omilleni ja näin ollen erossa vanhemmista olen miettinyt asioita, lopettanut menneisyyden vatvomisen ja keskittynyt nykyhetkeen. Ei ole kertaakaan ollut ikävä, vaan olen ollut onnellisempi kuin koskaan. Olen oppinut ymmärtämään, että minun silmiini vanhempieni raastava ja outo parisuhde on ehkä heistä normaalia, molemmat on kasvanut semmoisessa ympäristössä jossa ei anneta rakkauta ja selvitään yksin, ja vanhoja kun ovat niin vanhoilliset tavat on päällä, mielenterveysongelmia tai muuta ei heidän aikanaan ole ymmärretty. Ja olen huomannut isäni puheesta tietynlaisen surun, kun käyn niin "harvoin" heillä, enkä soita. Ja kun olen alkanut miettimään miltä oman lapsen kasvatus tuntuisi, olen alkanut ymmärtää heidän tunteitaan paremmin. Ja varsinkin kun olen nähnyt niin paljon unia heidän kuolemasta ja pelkään, että heille tulee muistisairaus tai muuta, ja isäni onkin puhunut kuolemasta pelottavan paljon. Siksi haluankin korjata välit heihin ja tulla läheisemmäksi, mikään ei kaduttaisi niin paljon kuin hautajaisissa miettiä välejä, jotka olivat etäiset, ja tekee ihan helvetin surulliseksi ajatella, että kumpikaan kuolisi luullen, ettei viimesestä lapsestakaan mitään tullut oman kasvatuksen takia. Myös todella monet psykiatrista kavereihin ovat ihmetelleet välejämme, mutta eivät toki ne jotka tietävät suunnilleen kaiken elämästäni vanhempieni luona asuessa.
Miten siis näyttää "tunteeni" ja saada vanhempani tietämään, että välitän, ja mitä tekoja/sanoja haluaisitte itse nähdä/kuulla lapselta vanhempana, joka saisi sydämen lämpimäksi ja tuntemaan olon tärkeäksi? Varsinkin kun niitä tunteita ei ole ikinä näytetty tai puhuttu syvällisiä, niin se on varsin vaikeaa lähtä suoraan avaamaan tunteita, ja saattaisi tuntua oudolta vanhemmistanikin. Ikää minulla on kohta 17. Isäni temperamentti on aika ajoin jopa käydessäni heidän luona epävakaa, eli raivokohtauksia tulee tyhjästä, ja tottakai se tuntuu helvetin pahalta kun ei osata olla muutamaa päivää "normaali" vaan joudun itkemään siinä samassa huoneessa, missä kaikki ne vuodet olen itkenyt samasta asiasta, niinkuin mitään muutosta ei olisi tullut. Ja noina hetkinä tuntuu aina siltä että kaikki toivo on menetetty hänen suhteen, ettei tätä voi korjata enää. Mutta haluan yrittää ja ymmärtää.