Lue keskustelun säännöt.
Olen umpikujassa, rakastan syvästi miestä, mutta mietin tuleeko tästä mitään
23.06.2018 |
Elämä tuntuu raskaalta ja toivottomalta juuri nyt..
Olemme olleet yhdessä vuoden, mutta emme esimerkiksi ole käyneet koskaan yhdessä syömässä tai leffassa, emme oikeastaan missään. Miehellä esiintyy ajoittain paniikki- ja ahdistuskohtauksia paikoissa joissa on paljon ihmisiä, ihan vaikka kaupungilla käynti ei onnistu.
Yleensä olemme hänen luona ja katsomme leffoja tai sarjoja, syömme, nukumme.. Tuntuu että elämäni valuu ihan hukkaan.. Kuitenkin rakastan häntä ja hänen kanssaan on hyvä ja helppo olla, luotan häneen ja voin olla oma itseni.
Mies on myös masentunut ja nyt kevään ja kesän aikana hän on juonut enemmän, en tiedä mitä teen.
Miten pystyisin muka jättämään hänet ja unohtamaan? Mies on minulle hyvä ja hän aina sanoo, että olen parasta mitä hänelle on tapahtunut. Mutta miten pystyn jäämään suhteeseen, jossa on tavallaan surullista ja ahdistavaa olla? Ahdistaa siis miehen tilanne ja arki.. Mitään ei tapahdu..
Kommentit (17)
Älä jää. Mies vaatii sinua olemaa kaltaisensa. Hyvässä suhteessa tullaan pois omalta mukavuusalueelta välillä toisen hyväksi. Ainakin miehen pitäisi pyrkiä pois ongelmasta. Tuollaisen kanssahan ei voi perhettä perustaa. Käykö töissäkään ja jos käy niin käykö tulevaisuudessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä jää. Mies vaatii sinua olemaa kaltaisensa. Hyvässä suhteessa tullaan pois omalta mukavuusalueelta välillä toisen hyväksi. Ainakin miehen pitäisi pyrkiä pois ongelmasta. Tuollaisen kanssahan ei voi perhettä perustaa. Käykö töissäkään ja jos käy niin käykö tulevaisuudessa?
En jotenkaan kuitenkaan usko, että mies vaatisi minua olemaan kuin hän, en tiedä oletko ollut masentunut, mutta näen, että mies ei jotenkin osaa olla kuin haluaisi. Ja kärsii.
Ei käy tällä hetkellä töissä, en tiedä käykö tulevaisuudessa, itse en lapsia halua joten perheen perustaminen ei huoleta. Haluaisin vain olla hänen kanssaan, jakaa elämääni, jakaa asioita, kokea ja olla yhdessä. Minulla on miestä kohtaan pelkkiä hyviä ja rakastavia ajatuksia, uskon jatkuvasti parempaan ja toivon tulevaisuudelta miehelle hyvää ja parempaa elämää. Ja parempaa tulevaisuutta meille.
Tiedän, että en pysty lähtemään, en ainakaan vielä, rakastan ja välitän liikaa. Suren silti ja koen elämäni valuvan silmien edessä hukkaan, kesä on kauneimmillaan ja itken yksin kotona, kun mies lähti mielummin kaverinsa kanssa grillaamaan (tod. näköisesti juomaan.)
Haun kautta eksyin tänne ja alkoi huimata, koska ap:n tilanne on lähes kuin omani.
Miehelläni on pitkään (vuosia) jatkunut vakava masennus ja äärettömän pahoja itseviha/aggressio/ahdistuskohtauksia ja -kausia. Suhteemme käytännössä on ja elää hänen ehdoillaan. Eroottinen läheisyys on kadonnut, tunnen luopuneeni omastani hänen vuokseen, olen aina kuuntelija. Loputtomasti pitäisi kuunnella ongelmia, jotka eivät koskaan muutu. On ollut mielialalääkityksellä jo vuosia eikä näytä auttavan. On käynyt säännöllisessä terapiassa, ei näytä auttavan sekään. Tällä hetkellä hänellä on terapiasta olosuhteiden (asuinpaikka) aiheuttama tauko. Olen huolissani ja toisaalta en itse jaksa. Hän saa minut nauramaan, on paras ystäväni ja luotettuni jonka seurassa voin olla oma itseni.
Kaksi vuotta oltu yhdessä.
Mutta minnekään ei voi mennä eikä mitään tehdä ilman jotain masennus- ja ahdistusdraamaa ja yleensä 80 % asioista jääkin sen takia tekemättä. Nyt olen ruvennut ottamaan omaa tilaa ja tekemään enemmän omia juttujani ja mietin eroa tai taukoa. Aivan epätietoinen olo. Mies on todella tarvitseva minua kohtaan.
Mä olen tuon kaltainen mies. En tosin enää ole ahdistunut ja masentunut vaan saanut hoidettua ne itse pois (ilman lääkkeitä). En juo alkoholiakaan. Olen vain kotona ja näin tykkään olla. Olisi mukava kun löytyisi samanlainen nainen kuin minä jonka kanssa voisi olla linnottautuneena. Käyn toki juoksemassa ulkona sekä talutan koiraani, mutta en koskaan lähde keskustaan eli olen vain ''omalla alueellani''.
Mä en koskaan laittaisi ketään kaveria tuollaisen naisen eteen jos saisin kaltaisesi naisen. Tosin mullahan ei ole ystäviä enkä edes halua..
Älkää alkako puolisoidenne terapeuteiksi ja hoitajiksi. Siitä ei seuraa mitään hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen tuon kaltainen mies. En tosin enää ole ahdistunut ja masentunut vaan saanut hoidettua ne itse pois (ilman lääkkeitä). En juo alkoholiakaan. Olen vain kotona ja näin tykkään olla. Olisi mukava kun löytyisi samanlainen nainen kuin minä jonka kanssa voisi olla linnottautuneena. Käyn toki juoksemassa ulkona sekä talutan koiraani, mutta en koskaan lähde keskustaan eli olen vain ''omalla alueellani''.
Mä en koskaan laittaisi ketään kaveria tuollaisen naisen eteen jos saisin kaltaisesi naisen. Tosin mullahan ei ole ystäviä enkä edes halua..
Kuulostaa kyllä siltä, että sinulla on jokin sosiaalinen ahdistus jäänyt päälle, viitaten tuohon kotiin linnoittautumiseen.
Vierailija kirjoitti:
Älkää alkako puolisoidenne terapeuteiksi ja hoitajiksi. Siitä ei seuraa mitään hyvää.
Tuo on kyllä totta, mutta käytännön tilanteessa asiat eivät ole niin yksinkertaisia kun kyseessä on ihminen jota rakastaa ja tilanne on esim. suhteen kuluessa ajautunut toisen kannalta pahaksi ja vaikeaksi. On käytännössä erittäin hankalaa ellei mahdotonta pyytää toista kuormittamaan itseään vähemmän. Tyyliin nyt en jaksa kuunnella, ei nyt vatvota, ok lähden nyt lenkille soita kriisipuhelimeen tai vanhemmillesi tai kavereillesi tai ala katsoa elokuvaa että saat ajatukset pois tuosta vellovasta p**skasta.
Ja miten itse toivoisi toisen toimivan jos itsellä olisi se paha olo?
Kuinka korrektiin tyyliin ja toista loukkaamatta voi konkreettisesti ottaa sitä omaa tilaa kuormittavassa suhteessa, jossa toinen on lapio ja toinen ämpäri?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää alkako puolisoidenne terapeuteiksi ja hoitajiksi. Siitä ei seuraa mitään hyvää.
Tuo on kyllä totta, mutta käytännön tilanteessa asiat eivät ole niin yksinkertaisia kun kyseessä on ihminen jota rakastaa ja tilanne on esim. suhteen kuluessa ajautunut toisen kannalta pahaksi ja vaikeaksi. On käytännössä erittäin hankalaa ellei mahdotonta pyytää toista kuormittamaan itseään vähemmän. Tyyliin nyt en jaksa kuunnella, ei nyt vatvota, ok lähden nyt lenkille soita kriisipuhelimeen tai vanhemmillesi tai kavereillesi tai ala katsoa elokuvaa että saat ajatukset pois tuosta vellovasta p**skasta.
Ja miten itse toivoisi toisen toimivan jos itsellä olisi se paha olo?
Kuinka korrektiin tyyliin ja toista loukkaamatta voi konkreettisesti ottaa sitä omaa tilaa kuormittavassa suhteessa, jossa toinen on lapio ja toinen ämpäri?
Tämän kirjoittaja siis nostaja, eli nro 4.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen tuon kaltainen mies. En tosin enää ole ahdistunut ja masentunut vaan saanut hoidettua ne itse pois (ilman lääkkeitä). En juo alkoholiakaan. Olen vain kotona ja näin tykkään olla. Olisi mukava kun löytyisi samanlainen nainen kuin minä jonka kanssa voisi olla linnottautuneena. Käyn toki juoksemassa ulkona sekä talutan koiraani, mutta en koskaan lähde keskustaan eli olen vain ''omalla alueellani''.
Mä en koskaan laittaisi ketään kaveria tuollaisen naisen eteen jos saisin kaltaisesi naisen. Tosin mullahan ei ole ystäviä enkä edes halua..
Kuulostaa kyllä siltä, että sinulla on jokin sosiaalinen ahdistus jäänyt päälle, viitaten tuohon kotiin linnoittautumiseen.
Ei ole. En tunne mitään. En mieti enään mitä joku ajattelee minusta. Minua ei kiinnosta. Minua ei haittaa enää olla yksin. Olen hyväksynyt asian ja se paransi minut. Mulla ei ole mitään halua hakeutua ihmisten seuraan. Puuttuu se tunne, että pitäisi saada kontakteja ihmisiin. Käyn ulkona lenkkeilemässä, käyn kaupassa ja koiran kanssa heittämässä palloa enkä tunne mitään ahdistuksia. Olen parantunut. Olen vapaa tästä maailmasta ja sen ongelmista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää alkako puolisoidenne terapeuteiksi ja hoitajiksi. Siitä ei seuraa mitään hyvää.
Tuo on kyllä totta, mutta käytännön tilanteessa asiat eivät ole niin yksinkertaisia kun kyseessä on ihminen jota rakastaa ja tilanne on esim. suhteen kuluessa ajautunut toisen kannalta pahaksi ja vaikeaksi. On käytännössä erittäin hankalaa ellei mahdotonta pyytää toista kuormittamaan itseään vähemmän. Tyyliin nyt en jaksa kuunnella, ei nyt vatvota, ok lähden nyt lenkille soita kriisipuhelimeen tai vanhemmillesi tai kavereillesi tai ala katsoa elokuvaa että saat ajatukset pois tuosta vellovasta p**skasta.
Ja miten itse toivoisi toisen toimivan jos itsellä olisi se paha olo?
Kuinka korrektiin tyyliin ja toista loukkaamatta voi konkreettisesti ottaa sitä omaa tilaa kuormittavassa suhteessa, jossa toinen on lapio ja toinen ämpäri?
Tuo on mahdollistamista. Sen toisen ei tarvitse hakea itselleen apua, kun on kumppani joka kestää ja jaksaa kaiken. Ihan sama, onko kyse masennuksesta vai päihdeongelmasta.
Ai tämä oli joku vanha tarina.. olisi pitänyt katsoa tarkemmin päivämääriä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ai tämä oli joku vanha tarina.. olisi pitänyt katsoa tarkemmin päivämääriä.
Mitä väliä sillä on? Jollekin toiselle sama tilanne on ajankohtainen.
Vierailija kirjoitti:
Tuo on mahdollistamista. Sen toisen ei tarvitse hakea itselleen apua, kun on kumppani joka kestää ja jaksaa kaiken. Ihan sama, onko kyse masennuksesta vai päihdeongelmasta.
Todella hyvä pointti. Kiitos asiallisesti kommentistasi.
Mietin sitten tätäkin. Asiasta on miehen kanssa nyt paljon keskusteltu, mutta ei varmaan vielä ihan konkretisoitunut hänelle. On niin hämmästynyt kun nyt en vastaakaan joka kerta puhelimeen kuunnellakseni niitä iänikuisia vuodatuksia, koska ei vaan enää jaksa. On hämmentyneen oloinen kun en enää lähdekään hänen luokseen kun sitä ehdottaa. Sanoin, että pidän nyt kiinni omista aikatauluistani.
Mutta miten sanoa - kun se suuri keskustelu on tässä tulossa - että välitän sinusta kyllä, mutta haluan pitää oman elämäni ilman, että se tarkoittaa hänelle "nähdään ja ollaan vain silloin kun sulla menee hyvin"
Mietin tässä kaikkein eniten juuri sitä, missä menee raja. Miten paljon huonoja aikoja pitäisi sietää ja miten pitkälle venyä ja mikä on se ns. normaalin ja epänormaalin itsekkyyden raja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanon näin, että jos itse haluaa sosiaalista kanssakäymistä myös ulkomaailmassa, mikä on ihan tavallista ja hyvä asia pitemmän päälle, niin kannattaa miettiä miltä tuo kontaktien puute vaikuttaa pitemmässä suhteessa. Koska se alkaa vaikuttaa.
On olemassa niin naisia kuin miehiä, jotka eivät niitä paljonkaan kaipaa. Parempi, että samanlaiset olisivat yhdessä kuin kovin erilaiset.
Koska sitten on taas niitä jotka kaipaavat ja olettavat, että yhdessä mennään erilaisiin tapahtumiin tms. Kuten minäkin. Olen nainen.
Luulen ja tiedän, että en alkaisi suhteeseen kovin erilaisen miehen kanssa koska se tiivis pelkästään kotona oleminen alkaisi ahdistaa. Saattaisin myös tuntea turhaa syyllisyyttä kun menisin itse tai pyytelisin miestä *ulos*.
Parisuhteen pitäisi antaa voimaa ja iloa eikä viedä sitä.
Jos ennen parisuhdetta olit iloisempi, energisempi, avoimempi jne niin mieti sitä. Ei sen pidä niinkään olla, että parisuhde imee voimat ja elämänhalut. Sekä hukkaa ihmis- ja muut ulkoiset kontaktit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älkää alkako puolisoidenne terapeuteiksi ja hoitajiksi. Siitä ei seuraa mitään hyvää.
Tuo on kyllä totta, mutta käytännön tilanteessa asiat eivät ole niin yksinkertaisia kun kyseessä on ihminen jota rakastaa ja tilanne on esim. suhteen kuluessa ajautunut toisen kannalta pahaksi ja vaikeaksi. On käytännössä erittäin hankalaa ellei mahdotonta pyytää toista kuormittamaan itseään vähemmän. Tyyliin nyt en jaksa kuunnella, ei nyt vatvota, ok lähden nyt lenkille soita kriisipuhelimeen tai vanhemmillesi tai kavereillesi tai ala katsoa elokuvaa että saat ajatukset pois tuosta vellovasta p**skasta.
Ja miten itse toivoisi toisen toimivan jos itsellä olisi se paha olo?
Kuinka korrektiin tyyliin ja toista loukkaamatta voi konkreettisesti ottaa sitä omaa tilaa kuormittavassa suhteessa, jossa toinen on lapio ja toinen ämpäri?
Olen meillä se kuormittava osapuoli, mutta tilanteeni ei ole ihan noin paha. En ehkä osaa vastata tuohon kysymykseen, koska itse pyrin varomaan kaatamasta liikaa toisen niskaan - ehkä vähän liikaakin varon. Tiedän, että hän vain suuttuu eikä ymmärrä hätääni. Toivoisin, että ottaisi syliin ja halaisi lujaa ja antaisi minun olla ja jäädä kotiin, jos minusta siltä tuntuu.
Vierailija kirjoitti:
Olen meillä se kuormittava osapuoli, mutta tilanteeni ei ole ihan noin paha. En ehkä osaa vastata tuohon kysymykseen, koska itse pyrin varomaan kaatamasta liikaa toisen niskaan - ehkä vähän liikaakin varon. Tiedän, että hän vain suuttuu eikä ymmärrä hätääni. Toivoisin, että ottaisi syliin ja halaisi lujaa ja antaisi minun olla ja jäädä kotiin, jos minusta siltä tuntuu.
Nro 4 vastaa:
Kunpa minunkin mieheni osaisi säännöstellä olojaan muttei osaa. Hän vaikutti hämmästyneeltä kun sanoin, etten ihan kaikkea jaksa ottaa vastaan. Minun ei kuulemma tarvitse muuta kuin kuunnella eikä ottaa niin raskaasti. Hän tulkitsee tämän ennemmin niin, ettei minulle sitten voikaan puhua "kaikkea" kun aiemmin on arvostanut sitä, että voimme jakaa kaikki asiat toistemme kanssa.
Koita tässä sitten löytää joku kultainen keskitie.
Saisitko mitenkään miestä hakeutumaan ammattilaisen luokse hakemaan hoitoa ja apua? Kuulostaa siltä, että miehesti tarvitsisi psykologin/psykiatrin apua. Kuuntele kuitenkin aina itseäsi, jos et jaksa et vain jaksa. Ei kannata itseään polttaa loppuun.