Lue keskustelun säännöt.
Olen perheestä, jossa akateemiset vanhemmat, joiden vaatimustaso ollut korkea ja ajatus, että olemme ylempää luokkaa kuin muut. Nyt suuri ahdistus ja takaraivossa jyskyttää edelleen nuo opit. Piti harrastaa soittamista, kulttuuria, jne. Kaverit piti olla
23.06.2018 |
Otsikossa jo mieltä painava asia. Kavereina ei saanut olla prole -perheiden lapsia, piti istua sievästi pitkillä illallisilla aikuisten seurassa, piti harrastaa kahden instrumentin soittamista, urheilujoullueisiin ei ollut asiaa, koulutusta arvostettiin eikä tullut kuuloonkaan, etten olisi mennyt lukioon, aina vertailtiin muihin, kuinka "ovat fiksujen perheiden lapsia, kun soittavat huilua ja pianoa, ovat kirjoittaneet L:n paperit, opiskekevat yliopistossa, ja xxxx meni naimisiin kemian tohtorin kanssa, xxx oli illallisella xxx suvun luona". Annettiin ymmärtää että muut ovat hyviä kun ovat tietynlaisia, harrastavat tiettyjä asioita ja minunkin kuuluu tehdä niin, jotta olisin "fiksun perheen lapsi". Ihmisiä arvostettiin sen mukaan, mitä tekevät työkseen, mitä sukua ovat ja mikä on koulutus. Merkitystä ei ollut ihmisten luonteella, vaan edellä mainituilla ulkoisilla tekijöillä. Vähävaraisuutta ei ymmärretty, ihmeteltiin luokallani olevia lapsia, jotka on "huonosti puettu", eli ehkä rikkinäisiä tai liian pieniä vaatteita. Äidilleni ei tullut mieleenkään, että ehkä vanhemmilla ei ole rahaa edes ruokaan, niin lapsilla ei siksi ole Lewiksiä jalassa. Lukiossa oli pakko pitää pitkää villakangastakkia, koska vyötärömittaiset toppatakit olivat alemnan yhteiskuntaluokan vaatteita.
Yritän päästä tuosta kaikesta eroon. Puen lapseni todella puhtaisiin ja silitettyihin vaatteisiin, kun on iskostunut ajatus, että ihmisiä arvioidaan vaatteiden perusteella. Haluan pois ajatuksen, että minun pitää olla fiksumpi, sivistyneempi ja kultturellimpi, kuin muut. Tuntuu hirveältä, miten lapsuuden opit on aivopesty mieleeni ja kuinka vaikea niistä on päästä eroon.
Kohtalotovereita?
Kommentit (53)
Vierailija kirjoitti:
Minunkin vanhempani ovat ihan amistaustaisia duunareita köyhistä perheistä. Molempien suvuissa on mm. alkoholismia, aviottomia lapsia, mt-ongelmia ja kouluttamattomuutta.
Jostain syystä vanhempani päättivät, että meidän pitää olla parempia kuin ollaankaan, ja kulissien piti olla kunnossa. Miksi? Luoja tietää! Lapsilla piti olla harrastuksia, kuten taidetta, tanssia ja musiikkia. Ulkomuoto, käytös ja ne kulissit piti olla kunnossa.
Jos kaverin vanhemmat olivat perusduunareita (kuten he itsekin), se ei ihan riittänyt. Arvostettiin vain akateemisuutta, hienoja ammatteja ja rahaa. Jos joku poltti tai joi, se oli skandaali. Meidän lasten oli pakko mennä lukioon, vähempi ei olisi riittänyt. Oltiinkin ekoja valkolakkeja koko duunarisuvussa, kirjaimellisesti.
En tajunnut tätä kuin vasta isompana, enkä todellakaan halua vastaavaa painostusta omassa perheessäni. Toki arvostan korkeaa koulutusta ja työntekoa ym, mutta nauran pakotetuille kulisseille ja paremman feikkaamiselle.
Olisi kiva tietää, miksi vanhempieni piti yrittää olla muka niin hienoja, vaikka ihan peruspulliaisia ovat. Pokkuroivat sellaisten edessä, jotka kuuluvat muka-parempaan yhteiskuntaluokkaan. Mielistelevät rikkaita ja "parempia" ihmisiä ja haukkuvat pataluhaksi kaikki tavikset... osaisiko joku analysoida??
Ovatko vielä elossa? Mikset kysy heiltä?
No oletan, että vanhempasi ovat suurta ikäluokkaa tai vanhempia. Lapsuudessa köyhyys tarkoitti ihan oikeaa köyhyyttä. Ruokaa ei aina ollut tarpeeksi. Jouluna ei aina saanut lahjoja. Uusia vaatteita harvoin. Koulussa saattoi joutua opettajan pahoinpitelemäksi, koska oli köyhästä perheestä. Työpaikkaa hakiessa kysyttiin vanhempien nimiä. Jne.
Eikö ole aika luonnollista, että tahtoo omille lapsilleen parempaa? Lasten harrastukset ja kaveripiiri vaikuttavat tutkitusti koulutus- ja palkkatasoon tulevaisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, tunnistan oman perheeni kuvauksestasi, vaikkei aivan yksi yhteen menekään kaikissa jutuissa. Rasittavaa menoa! Välillä tilanteet ovat olleet jopa koomisen oloisia, kun sitä omaa erinomaisuutta koulutuksen yms. suhteen on niin pitänyt korostaa. Mutta kuten vastauksia huomaat, niin esiin nostamasi aihe on osittain tabu. Eivät nimittäin koulutetut ihmiset välttämättä joka seurassa tällaisia asenteita tuo esiin. Koulutetunkin ihmisen "sivistys" on monesti vain ohut pintasilaus, mutta siitä ei ole soveliasta puhua liikaa ääneen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joudun nyt vielä aikuisena sitten kasvattamaan itse itseni, ihan v*tusti vituttaa. Sekä omat lapseni, joille en saakaan olla sitten se teini, eli en kellekään saanut olla.
t.kristallikissaPerkele! Olet ihan loputtoman itsekeskeinen. Noin kamalia teinejä ei kovin montaa löydy. Et ole päässyt lähellekään aikuisuutta. Elämäntarinasi ei ole mitenkään ainutlaatuinen muuten kuin siten, että potentiaalia kasvaa ihmisenä on löytynyt sinulta aivan poikkeuksellisen heikosti.
Onpa keksitty juttu. Lewis, ja Kokoomus, ja tuo kaikki muu. Moniko vastaus on ap:n
Olen itse duunaritaustainen akateeminen. Minullakin lähinnä kokemus, etten kuulu enää mihinkään. Kotona touhujani pidettiin leuhkina, kulttuuriharrastuksiani hyödyttöminä, hipsterityyliä outona. Duunaritaustainen, matalasti koulutettu pomoni muisti kerran viikossa sanoa, miten hyödyttömiä ja epäkäytännöllisiä me akateemiset ollaan.
Akateemiset tuttuni ovat liian kiireisiä ja liian tyytyväisiä omassa kuplassaan, miettiäkseen juuri mitä muut ajattelevat, ja mitä heidän lapsensa kaverien vanhemmat tekevät.
Minun äidissäni on vähän samanlaisia piirteitä kuin AP:n perheessä, mutta ei onneksi niin voimakkaasti ja järjestelmällisesti. Ja isää ei olisi voinut äidin kotkotukset vähempää kiinnostaa. Mutta siis äidille kulissit on tosi tärkeät. Eritoten vaatteet ja pukeutuminen äidillä tarkan huomion kohteena. Kun menin ekalle luokalle, verkkarihousut menivät ehdottomaan kieltoon. Piti aina olla farkut, ei siis vain koulussa vaan myös koulupäivän jälkeen, viikonloppuna jne. Äiti hermostui aivan käsittämättömän paljon aina, jos tätä yritti kiertää. Sama juttu monissa muissakin asioissa.
Vielä nykyäänkin hän jaksaa huomautella vaatteistani, antaa syntymäpäivälahjaksi rahaa saatesanoina "osta uusi takki/ housut/ tmv., tuo nykyinen on niin kamala, että sitä et kyllä saa käyttää enää kertaakaan". Ja olen siis kuitenkin jo päälle kolmekymppinen, kohta lähemmäs 15 vuotta omillani asunut. No, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos menevät äidin jutut nykyään. Ennen kyllä surin sitä, etten tule koskaan kelpaamaan äidilleni omana itsenäni. Nykyään osaan jo ajatella, että se on enemmän hänen ongelmansa, että antaa niin pinnallisen asioiden estää hyväksymästä omia lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joudun nyt vielä aikuisena sitten kasvattamaan itse itseni, ihan v*tusti vituttaa. Sekä omat lapseni, joille en saakaan olla sitten se teini, eli en kellekään saanut olla.
t.kristallikissaPerkele! Olet ihan loputtoman itsekeskeinen. Noin kamalia teinejä ei kovin montaa löydy. Et ole päässyt lähellekään aikuisuutta. Elämäntarinasi ei ole mitenkään ainutlaatuinen muuten kuin siten, että potentiaalia kasvaa ihmisenä on löytynyt sinulta aivan poikkeuksellisen heikosti.
Itsehän olet, jos toisen ongelmat tuolalailla triggeröivät. Auttaisit ennemmin, jos sinussa muka on itsessä enemmän aikuista kuin mussa.
t.kristallikissa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veikkaan että minullakin olisi nyt paljon terveempi itsetunto, jos vanhempani olisivt opettaneet suhtautumaan ihmisiin tasa-arvoisemmin. Siis siten, ettei huono-osaisempia ja rikkonaisten perheiden lapsia mollattaisi, eikä toisaalta oltaisi rähmällään rikkaampia kohtaan.
Tämä vituttaa ehkä eniten.
Nyt aikuisenakin katson alitajuntaisesti vähän nenänvartta pitkin kouluttamattomia/sivistymättömiä, ja toisaalta tsemppaan hulluna käytöstäni, jos seurassa on joku akateeminen/erittäin hyväosainen henkilö.
Miksen voisi vain olla oma itseni? Tästä pois oppiminen on vaikeaa, mutta kylläkin mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Minun äidissäni on vähän samanlaisia piirteitä kuin AP:n perheessä, mutta ei onneksi niin voimakkaasti ja järjestelmällisesti. Ja isää ei olisi voinut äidin kotkotukset vähempää kiinnostaa. Mutta siis äidille kulissit on tosi tärkeät. Eritoten vaatteet ja pukeutuminen äidillä tarkan huomion kohteena. Kun menin ekalle luokalle, verkkarihousut menivät ehdottomaan kieltoon. Piti aina olla farkut, ei siis vain koulussa vaan myös koulupäivän jälkeen, viikonloppuna jne. Äiti hermostui aivan käsittämättömän paljon aina, jos tätä yritti kiertää. Sama juttu monissa muissakin asioissa.
Vielä nykyäänkin hän jaksaa huomautella vaatteistani, antaa syntymäpäivälahjaksi rahaa saatesanoina "osta uusi takki/ housut/ tmv., tuo nykyinen on niin kamala, että sitä et kyllä saa käyttää enää kertaakaan". Ja olen siis kuitenkin jo päälle kolmekymppinen, kohta lähemmäs 15 vuotta omillani asunut. No, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos menevät äidin jutut nykyään. Ennen kyllä surin sitä, etten tule koskaan kelpaamaan äidilleni omana itsenäni. Nykyään osaan jo ajatella, että se on enemmän hänen ongelmansa, että antaa niin pinnallisen asioiden estää hyväksymästä omia lapsia.
Pinnallisuus ja tyhjäpäisyys...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun äidissäni on vähän samanlaisia piirteitä kuin AP:n perheessä, mutta ei onneksi niin voimakkaasti ja järjestelmällisesti. Ja isää ei olisi voinut äidin kotkotukset vähempää kiinnostaa. Mutta siis äidille kulissit on tosi tärkeät. Eritoten vaatteet ja pukeutuminen äidillä tarkan huomion kohteena. Kun menin ekalle luokalle, verkkarihousut menivät ehdottomaan kieltoon. Piti aina olla farkut, ei siis vain koulussa vaan myös koulupäivän jälkeen, viikonloppuna jne. Äiti hermostui aivan käsittämättömän paljon aina, jos tätä yritti kiertää. Sama juttu monissa muissakin asioissa.
Vielä nykyäänkin hän jaksaa huomautella vaatteistani, antaa syntymäpäivälahjaksi rahaa saatesanoina "osta uusi takki/ housut/ tmv., tuo nykyinen on niin kamala, että sitä et kyllä saa käyttää enää kertaakaan". Ja olen siis kuitenkin jo päälle kolmekymppinen, kohta lähemmäs 15 vuotta omillani asunut. No, toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos menevät äidin jutut nykyään. Ennen kyllä surin sitä, etten tule koskaan kelpaamaan äidilleni omana itsenäni. Nykyään osaan jo ajatella, että se on enemmän hänen ongelmansa, että antaa niin pinnallisen asioiden estää hyväksymästä omia lapsia.
Pinnallisuus ja tyhjäpäisyys...
Yleensä nousukasperheissä hoettiin kuinka rumat vaatteilla koreilee. Kai siinä oli venäjävihaakin mukana.
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli ihan samoin, paitsi että äiti ei tullut koululle ihmettelemään luokkakavereiden vaatteita. Sitä olisi pidetty kummallisena, joten hän ei tiennyt, oliko jollain liian pienet tai kuluneet vaatteet.
Minusta tuli tavallinen akateeminen hammaslääkäri, pidän työstäni ja työkavereista. Minulla on paljon ystäviä, kivoja harrastuksia, hyvä aviomies ja kaksi lasta. En ole koskaan ahdistunut siitä, että vaatteiden pitää olla siistit tai että en lapsena saanut kaveerata ns. syrjäytyneiden perheiden lasten kanssa. Ne lapset ovat aikaa sitten kuolleet tai päätyneet vankilaan, me tavallisten keskiluokkaisten perheiden jälkikasvu jatkamme mielestäsi nähtävästi tylsää ja merkityksetöntä elämää.
Olen onnellinen siitä, että vanhempani opettivat elämään tällä tavalla. Parhaan kaverini vanhemmat olivat paljon boheemimpia ja kaverini kuoli 19v iässä huumeisiin. Ns. hyvän perheen lapsi, jolla oli ihan kaikki soittotunneista villakangastakkiin, mutta ei vanhempia muistuttamassa, että elämä tehdään omilla valinnoilla.
Huh huh, siinä on aivopesu onnistunut. Hammaslääkärithän ovat korkeakoulutettuja käsityöläisiä ja eivät kovin laajasti sivistyneitäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on samankaltaiset vanhemmat. Miinus nuo vaatejutut ja harrastukset. Meillä opittiin jo pieninä siihen että lapsiin ei rahaa laiteta. Meno oli muutenkin hyvin kylmää.
Ainoa millä oli merkitystä ja mikä toi ihmisarvon oli raha, maine, asema ja kunnia. Jos niitä ei ollut tarpeeksi vanhemmat katsoi alaspäin halveksien. Ihmisten ongelmat oli heidän omaa syytä. En esim saanut leikkiäkään tiettyjen perheiden lasten kanssa. Itseään vanhemmat pitivät ylempiarvoisina ja valkkasivat sitten ketkä kelpuuttavat seuraansa.
Rakkautta ja hyväksyntää ei saanut. Ehkä pienen pilkahduksen jos onnistui saavuttamaan asetetut tavoitteet ja vaatimukset. Silloinkin se usein meni niin että niillä kehuttiin vain muille, kuinka se meidän Maija sitä ja tätä ja eihän sitä muuta voikaan kun on tällaiset vanhemmat. Ei niitä kehuja itse saanut. Monesti vain muistutettiin kuinka joku muu teki vielä paremmin.
Opiskelupaikan määräsivät. En koskaan edes oppinut ajattelemaan mitä itse haluaisin isona.
Sitten kaikki menikin metsään. Sairastuin vakavasti, opinnot jäi kesken ja jouduin eläkkeelle. Ihan fyysisistä syistä siis mutta luulen että lopputulos olisi ollut lopulta sama henkisistä syistäkin vaikkei fyysistä sairautta olisikaan puhjennut. Vanhemmat ei kestäneet tätä, olin täysin epäonnistunut. Käänsivät selkänsä ja jättivät yksin.
Nykyään elän sairaudesta ja työkyvyttömyydestä huolimatta suht ok elämää ainakin päällepäin. Henkisesti olen rikki ja niin armottoman ankara ja julma itselleni. Muita katson lempeämmin. Näen kaikki arvokkaina ja tärkeinä, oli elämätilanne ja saavutukset mitä vain. Mutta itseni näen vanhempieni silmin edelleen. Olen heikko mitätön arvoton.
Juntti kuvittelee. Etpä tajuakaan miten paljon vapautta surkeat vanhemmat lapselle jättävät. Plus on heti kättelyssä selvää, että vikaa on vanhemmissa.
t.kristallikissa