Olen introvertti ja käynyt kymmenillä treffeillä, mutta kukaan ei ole minua varten!

Kyllä löydät. Täällä toinen introvertti, joka löysi maailman ihanimman miehen...joka on myöskin introvertti. :) Ollaan usein "kahdestaan yksin", on ihanaa kun ei tarvitse selitellä toiselle akkujen lataamisen tarvetta. 

Minkälaista miestä etsit?

Mulla oli vähän sama kun nuorempana kuljin yöelämässä ja treffailin. Miehet kyllä olisi halunneet tavata minua, koska olin nuorena aika nätti, kurvikas (isotissinen mutta hoikka) nainen jolla kullansävyinen pitkä tukka. Mutta minua ei vaan jotenkin kukaan sytyttänyt. Enkä pystynyt harkitsemaankaan mitään seksuaalista jos ei yhtään sytytä. Joten päädyin torjumaan miehiä, joista suurin osa oli varmasti oikein hyviä kunnon miehiä, liukuhihnalta.

Päälle kolmekymppisenä kerran löysin sitten miehen joka todella vei jalat alta. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, ja ensi kertaa elämässäni minä tasainen, rauhallinen ja jalat maassa ihminen fantasioin miehestä aina kun ei oltu yhdessä, olin onnellisen hassahtaneessa mielentilassa jossa tuntui että voisin onnesta liidellä ilmassa. Kyllä kannatti odottaa tosirakkautta, ajattelin, eikä tyytyä johonkin "joo kun se on ihan hyvä mies vaikkei nappaa" tyyppiin järkevästi. No, aika pian selvisi ettei se niin ihanaa ollutkaan. Miehellä 2 vakavaa mt-diagnoosia, päihdeongelma, ja toisesta mt-ongelmasta (bipo) johtuen holtitonta käytöstä johon kuului mm pettämistä. 4 vuotta jaksoin "rakkauden voimalla", sitten olin niin loppu että tuntui että sekoan itse jos jatkan.

Tuon jälkeen en ole enää koskaan löytänyt miestä joka minua sytyttäisi, ja nyt en enää muutamaan vuoteen ole kaivannutkaan. Onhan lapsentekoiätkin jo takana.

Etsiikö aloittaja miestä?

Olen myös introvertti. Itse menettelin niin, että kun minuun ihastui ja rakastui mukava ja komea mies, joka halusi kanssani parisuhteeseen, otin hänet sen suuremmin aprikoimatta. Itse en ole kovinkaan tunteellinen ihminen, joten olen ratkaisuuni tyytyväinen varsinkin kun seksikin on hyvää. Olen kiintynyt häneen kyllä. Olemme ollet yhdessä yli 20 v nyt ja meillä on 3 lasta.

Päätät mitä haluat mieheltä ja sitten vaan valikoit sellaisen. Yksinkertaista.

Vierailija kirjoitti:

Toinen osapuoli on ollut kiinnostunut, minä en. Kiinnostuminen on johtunut todennäköisesti hyvästä ulkonäöstäni, muttei muutoin minusta.

Surettaa ja ahdistaa, löydänkö koskaan ketään.

Naisten perusongelma.

Seiskan tyttö etsii kympin prinssiä.

Laske vaatimuksia ja kelpuuta normaali ihminen, niin elämäsi muuttuu paljon paremmaksi.

Sama. En jaksa enää ravata treffeillä.

Sitten ei ole. 

Mikään laki ei määrää, että joku tyyppi kestäisi vastenmielisyyttäsi.

Kutsut itseäsi "hienosti" introvertiksi. Oikeasti olet vain kuvottava. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toinen osapuoli on ollut kiinnostunut, minä en. Kiinnostuminen on johtunut todennäköisesti hyvästä ulkonäöstäni, muttei muutoin minusta.

Surettaa ja ahdistaa, löydänkö koskaan ketään.

Naisten perusongelma.

Seiskan tyttö etsii kympin prinssiä.

Laske vaatimuksia ja kelpuuta normaali ihminen, niin elämäsi muuttuu paljon paremmaksi.

Mikä sitten on sellainen "kympin prinssi"? Itselläni ainakin moni ns. yleisillä mittapuilla haluttavakin oli minusta kiinnostunut, siis pitkä, komea, hyvä ammatti ja työ jne. Mutta jostain tuntemattomasta syystä ei vaan "kolahtanut". Ja sitten kun lopulta kolahti, se oli kaikkea muita kuin nykymittapuilla kympin mies: minua merkittävästi vanhempi, kaljamahainen, kaljuuntuva, mutta uskomattoman taiteellinen ja sisäiseltä maailmaltaan erikoinen mies - ja valitettavasti sivuvaikutuksena myös siis mielisairas.

Luulen että introverteille on usein muillekin niin että ei se ulkoinen olemus tai saavutukset pelkästään ainakaan saa ihastumaan, vaan täytyy olla jotain henkisesti yhteistä, tai jotain tosi kiehtovaa sillä tasolla toisessa. Esim. itseäni kiehtoi taiteilijaluonteen vallaton luovuus ja "hulluus", oman tylsyyteni ja rationaalisuuteni vastapainona.

- 3

Vierailija kirjoitti:

Sitten ei ole. 

Mikään laki ei määrää, että joku tyyppi kestäisi vastenmielisyyttäsi.

Kutsut itseäsi "hienosti" introvertiksi. Oikeasti olet vain kuvottava. 

Miten niin kuvottava? Voi olla että ap on vaan jossain mielessä vähän erilainen ihminen kuin useimmat, ja siksi on vaikeaa löytää sopivaa. Mutta ei se erilaisuus tarkoita että on jotenkin viallinen tai kuvottava. Mutta toki on totta että erilaisten on vaikeampi löytää puolisoa kuin monessa mielessä tavallisempien.

Itsehän en löytänyt koskaan, nyt ikää 44. Mutta ei se minulle ole koskaan mikään ahdistuksen ja surun aihe ollut, kun olen onneksi aika erakko luonne.

Ihastus on useimmiten pinnallista aluksi. Annatko sinä sille tilaisuutta muuttua syvälliseksi? Vai juoksetko karkuun, kun mies osoittaa kiinnostusta?

Vierailija kirjoitti:

Ihastus on useimmiten pinnallista aluksi. Annatko sinä sille tilaisuutta muuttua syvälliseksi? Vai juoksetko karkuun, kun mies osoittaa kiinnostusta?

En ole ap mutta toinen samasta ongelmasta kärsivä. Mulla ainakin ongelma on että kun ei tule mitään ihastusta. On vaan lähinnä vaivautunut olo, jotenkin epämiellyttävä. Haluaisi jo pois. Pitäisikö siinä sitten väkisin vaan jatkaa tapailua siinä toivossa että jotain ihastusta jossain vaiheessa alkaa tulla? Ja kuinka pian sitä pitäisi alkaa tulla jos on tullakseen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihastus on useimmiten pinnallista aluksi. Annatko sinä sille tilaisuutta muuttua syvälliseksi? Vai juoksetko karkuun, kun mies osoittaa kiinnostusta?

En ole ap mutta toinen samasta ongelmasta kärsivä. Mulla ainakin ongelma on että kun ei tule mitään ihastusta. On vaan lähinnä vaivautunut olo, jotenkin epämiellyttävä. Haluaisi jo pois. Pitäisikö siinä sitten väkisin vaan jatkaa tapailua siinä toivossa että jotain ihastusta jossain vaiheessa alkaa tulla? Ja kuinka pian sitä pitäisi alkaa tulla jos on tullakseen?

Olen tavannut monenlaisia miehiä. Ulkonäkö tai status ei ole ollut kriteeri. Joukossa on ollut työttömiä ja toimitusjohtajia.

Pieni ihastus on jo alkanut viestittelyvaiheessa eli tunteita on mies saanut minussa jo aikaan. Mutta kohdatessa kaikki kuolee. Ei tunnu miltään. Vastapuolella ei ole ollut vastaavaa ongelmaa, vaan hän kokee minut puoleensavetävänä.

En vain kestä olla siinä toisen lähellä. Vaikka haluaisin koskettelua ja seksiäkin.

Ap.

Vähän samaa ongelmaa. Miehet tuntuvat valitsevan minut ulkonäön perusteella ja heidän mielestään meillä myös synkkaa, minun mielestäni ei. Joskus olen itsekin valinnut pääasiassa ulkoisesti viehättävän miehen ja ollut sitten helisemässä kaiken maailman kissanristiäisissä, joihin ekstrovertit kumppanini ovat minua jatkuvasti raahanneet. Introvertista miehestä haaveilisin, mutta sopivan sellaisen kohtaamisen todennäköisyys tuntuu olemattomalta. Nettitreffikokemukset yhtä kauhugalleriaa.

Mietipä kohdallesi tilanne, jossa itse olet mieheen viehättynyt fyysisesti, mutta mies ei tunne sinua kohtaan samoin. Tätä olen kokenut koko ikäni, aina ala-asteikäisestä lähtien. Ihastuksen tunteeni eivät ole koskaan saaneet vastakaikua, riippumatta siitä, millainen mies itse on. Inhottavaa ja surullista, että tulen jatkuvasti torjutuksi ulkonäköni takia.

Vierailija kirjoitti:

Sitten ei ole. 

Mikään laki ei määrää, että joku tyyppi kestäisi vastenmielisyyttäsi.

Kutsut itseäsi "hienosti" introvertiksi. Oikeasti olet vain kuvottava. 

Otan osaa. Ikävää että sulla menee noin huonosti.

Aloittaja muuten kertoi että miehet kyllä kiinnostuvat eli tuskin pitävät kovin kuvattavana, mutta hän ei osaa kiinnostua. Itselläni on sama ongelma.

Minusta tuntuu että en kerta kaikkiaan ymmärrä mikä saa ihmiset asettumaan yhteen. Suurin osa ihmisistä tuntuu niin vierailta. Just näitä miettii että kuinka paljon pitäisi varata aikaa siihen toiseen tottumiseen ennen kuin tietää voiko olla mahdollisuuksia hyvään suhteeseen vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntuu että en kerta kaikkiaan ymmärrä mikä saa ihmiset asettumaan yhteen. Suurin osa ihmisistä tuntuu niin vierailta. Just näitä miettii että kuinka paljon pitäisi varata aikaa siihen toiseen tottumiseen ennen kuin tietää voiko olla mahdollisuuksia hyvään suhteeseen vai ei.

Tämän vuoksi nettideittailu ja kaikenlainen muukin tietoinen kumppanin etsiminen tuntuu typerältä. Paras alkuhan kaikelle olisi tutustuminen esim. työpaikalla, harrastuksessa tai samassa kaveriporukassa, jossa toiseen tutustuisi mitään mies-nais -juttuja miettimättä, ja vasta myöhemmin molemmat tajuaisivat, että tässähän tullaan tosi hyvin juttuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihastus on useimmiten pinnallista aluksi. Annatko sinä sille tilaisuutta muuttua syvälliseksi? Vai juoksetko karkuun, kun mies osoittaa kiinnostusta?

En ole ap mutta toinen samasta ongelmasta kärsivä. Mulla ainakin ongelma on että kun ei tule mitään ihastusta. On vaan lähinnä vaivautunut olo, jotenkin epämiellyttävä. Haluaisi jo pois. Pitäisikö siinä sitten väkisin vaan jatkaa tapailua siinä toivossa että jotain ihastusta jossain vaiheessa alkaa tulla? Ja kuinka pian sitä pitäisi alkaa tulla jos on tullakseen?

Itse jatkoin nykyisen miesystäväni tapailua, vaikka suurempia tunteita ei aluksi ollut, sillä tulimme yllättävän hyvin juttuun alusta asti. Olemme molemmat introvertteja ja siitä huolimatta juttu luisti sen verran hyvin, että lievästä ahdistuksesta huolimatta päätin venyttää mukavuusalueeni rajoja. Mies ihastui minuun nopeasti ja se ahdisti aluksi hieman, mutta vakuutin itselleni katsovani asiaa eteenpäin velvoittamatta itseäni tuntemaan mitään, mitä en oikeasti tunne. Pidin periaatteena sitä, että jos seuraavan tapaamisen aikana tuntui paremmalta kuin edellisellä, sovin seuraavankin ja jos huonommalta, annoin vielä yhden mahdollisuuden (tämä siis sillä ehdolla ettei mitään dramaattista tapahtunut ja kyseessä oli vain oma epävarmuuteni). Noin kolmen kuukauden päästä olin itsekin onnellisesti ihastunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihastus on useimmiten pinnallista aluksi. Annatko sinä sille tilaisuutta muuttua syvälliseksi? Vai juoksetko karkuun, kun mies osoittaa kiinnostusta?

En ole ap mutta toinen samasta ongelmasta kärsivä. Mulla ainakin ongelma on että kun ei tule mitään ihastusta. On vaan lähinnä vaivautunut olo, jotenkin epämiellyttävä. Haluaisi jo pois. Pitäisikö siinä sitten väkisin vaan jatkaa tapailua siinä toivossa että jotain ihastusta jossain vaiheessa alkaa tulla? Ja kuinka pian sitä pitäisi alkaa tulla jos on tullakseen?

Itse jatkoin nykyisen miesystäväni tapailua, vaikka suurempia tunteita ei aluksi ollut, sillä tulimme yllättävän hyvin juttuun alusta asti. Olemme molemmat introvertteja ja siitä huolimatta juttu luisti sen verran hyvin, että lievästä ahdistuksesta huolimatta päätin venyttää mukavuusalueeni rajoja. Mies ihastui minuun nopeasti ja se ahdisti aluksi hieman, mutta vakuutin itselleni katsovani asiaa eteenpäin velvoittamatta itseäni tuntemaan mitään, mitä en oikeasti tunne. Pidin periaatteena sitä, että jos seuraavan tapaamisen aikana tuntui paremmalta kuin edellisellä, sovin seuraavankin ja jos huonommalta, annoin vielä yhden mahdollisuuden (tämä siis sillä ehdolla ettei mitään dramaattista tapahtunut ja kyseessä oli vain oma epävarmuuteni). Noin kolmen kuukauden päästä olin itsekin onnellisesti ihastunut.

Itsestäni tuntuisi pahalta kuulla, että mieheni ei olisi ollut alkutapailun aikana minuun ihastunut. Ei ole mukava ajatus olla suhteessa, jossa itse olisi alusta asti ollut todella ihastunut, ja toinen olisikin vain tottunut minuun.