Lue keskustelun säännöt.
Överiempaattisen ihmisen ihmissuhteet. Miten välttää jatkuva uskotun rooliin päätyminen?
18.06.2018 |
Miten sinä olet toiminut välttääksesi sen, etteivät ihmiset koko ajan yrittäisi uskoutumiseen sinulle asioistaan? Oletko onnistunut välttämään tämän? Ihmissuhteet eivät ole oikein toimivan oloisia, jos niissä pääpaino on jatkuvassa uskoutumisessa. Ihmisten tapaaminen käy silloin henkisesti melko raskaaksi.
Kommentit (62)
Pelkään itse olevani kuvaillun kaltainen hyväksijäyttäjäystävä. Haluaisin aina vain jutella. En kylläkään vain omista asioistani, haluaisin kuulla ystävieni ajatuksista, tunteista ja murheista. Jakaa kokemuksia elämästä. Käyn myös terapeutilla (joten oman elämäni vuodattamisen saan hoidettua rasittamatta kavereita). Tuntuu turhalta käydä baarissa "pitämässä hauskaa" tai kahvitella jutellen turhista ja pinnallisista asioista kuten ruuasta tai kengistä. Haluaisin siis itsekin tietää, mitä ketjussa kuvattu "hauskanpito ystävien kanssa" tarkoittaa. Ystävien pyynnöt milloin mihinkin hauskanpitoon tuntuvat raskailta koska haluaisin vain puhua ja kuunnella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ne, jotka väittävät ettei empatiani ole aitoa: minkä luulet lukitsevan minut paikoilleen siihen kuuntelijan rooliin? Aivan, säälintunteen toisen tukalaa oloa kohtaan. Koen halua olla avuksi, vaikka tunnen ahdistuksen nousevan. Lamaannun. En kykene toimimaan.
Ja miksi en heti ahdistuksen noustessa juokse pakoon uskoutumistilanteesta ihan minkä tahansa syyn varjolla? Siksi, että se kiellettiin minulta lapsena moneen otteeseen näissä tilanteissa. Olen siksi yhä jumissa itseni kanssa näissä tilanteissa. Koen, ettei minulla ole oikeutta paeta. Minun on yritettävä auttaa, jos joku apuani vaatii. Toiset tulevat ennen minua, niin minulle on opetettu.
Vasta tilanteen päätyttyä (saan vihdoin soperrettua että on ihan pakko lähteä yms.) havahdun täysin siihen, mitä on tapahtunut. Ja silloin yleensä päätän, että tällaisia ihmissuhteita en enää elämääni halua. Ja silloin alan yleensä ottaa tähän toiseen ihmiseen etäisyyttä.
Olen aina tykännyt auttaa ihmisiä. Se on yksi asia mikä siihen ilmaisen terapeutin rooliin ajoi. Halu auttaa, tarjota ymmärrystä ja tukea. Minulla ei ole taipumusta paheksua ketään, vaan ymmärrän että jokainen tekee valintansa omista lähtökohdistaan. Ehkä ihmiset eivät niin helposti avautuisi jos paheksuminen kuuluisi tapoihini.
Suunnittelin nuorena jopa hoitoalalle hakeutumista mutta valitsin onneksi toisen alan. Myöhemmin olen kuullut että hoitoala uuvuttaa kaltaiseni ihmisen hyvin nopeasti.
Työtäni kuitenkin lähestyn siten, että pyrin auttamaan asiakastani. Kuuntelen toiveensa ja tarpeensa ja tarjoan juuri hänelle sopivia ratkaisuja. Varsinaisen työn teen yksin enkä ole kovinkaan paljon tekemisissä asiakkaideni kanssa. Tämä varmasti sopii minulle parhaiten.
Asiakkaat ovat tyytyväisiä ja suosittelevat palveluitani eteenpäin. Ja itse saan tehdä työtä josta nautin ja asiakkaan auttamisesta saan kaupan päälle hyvän mielen. Itse en ole joutunut markkinoimaan toimintaani sillä asiakkaita riittää näinkin ihan tarpeeksi.
Teen myös vapaaehtoistyötä oman jaksamiseni rajoissa. Siinäkin teen pelkästään sellaisia asioita joita oikeasti haluan tehdä. Mihinkään kahvinkeittely- ja siivoustalkoisiin tai murheiden kuuntelijaksi en lähde.
T. Se ylempänä vastannut joka perusti omaan harrastukseensa liittyvän yrityksen.
Tää ketju ois voinut olla kuin suoraan mun suusta,siis osa näistä. Varmaan just lapsuudessa asetettu kuuntelijan rooli, ja omien rajojen vetämisen vaikeus.
Mulle avaudutaan usein tosi vaikeistakin asioista, terapioin muita, ja tää on mulle niin kuormittavaa, et lopulta vetäydyn. Muutenkin pariin vuoteen on mahtunut paljon vaikeuksia, ja oon pettynyt moniin ihmisiin. Koen, et mä en oo sit saanut samanlaista välittämistä osakseni.. Ei oo kiva ite aina auttaa, kuunnella ja ratkoa muiden ongelmia, ja sit ite kohdata vaikeuksia, ja saada typerää olettamista yms osakseen.
Vierailija kirjoitti:
Pelkään itse olevani kuvaillun kaltainen hyväksijäyttäjäystävä. Haluaisin aina vain jutella. En kylläkään vain omista asioistani, haluaisin kuulla ystävieni ajatuksista, tunteista ja murheista. Jakaa kokemuksia elämästä. Käyn myös terapeutilla (joten oman elämäni vuodattamisen saan hoidettua rasittamatta kavereita). Tuntuu turhalta käydä baarissa "pitämässä hauskaa" tai kahvitella jutellen turhista ja pinnallisista asioista kuten ruuasta tai kengistä. Haluaisin siis itsekin tietää, mitä ketjussa kuvattu "hauskanpito ystävien kanssa" tarkoittaa. Ystävien pyynnöt milloin mihinkin hauskanpitoon tuntuvat raskailta koska haluaisin vain puhua ja kuunnella.
Älä ajattele tämän keskustelun jota nämä käyvät, perusteella itsestäsi tuollaista. Ilmeisesti luonteet ja tarpeet eivät aina kohtaa. Joku toivoo keskustelua, joku toimintaa(?). Minulle olisit juuri kaivatunlainen ystävä, mikään ei ole mukavampaa kuin olla, puhua ja kuunnella. Olen itsekin kuuntelija, ollut sitä myös lapsuudestani lähtien, äitini murheita minäkin kuuntelin, mutta nykyään nautin siitä. Olet juuri hyvä sellaisena kuin olet, toinen ihminen ei todella voi määritellä sinua alemmaksi, sinä olet juuri omanlaisenasi tärkeä. Ja avuksi monelle.
Hmm, jos siis oma olo on niin tuskainen ettei jaksa muiden ongelmia (mikä on ihan vaan normaalia) niin ainakin pitää koittaa saada itselleen jotain apua, tuskaisuus ei sinänsä lähde vain erakoitumalla ja välttelemällä kaikkia ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tää ketju ois voinut olla kuin suoraan mun suusta,siis osa näistä. Varmaan just lapsuudessa asetettu kuuntelijan rooli, ja omien rajojen vetämisen vaikeus.
Mulle avaudutaan usein tosi vaikeistakin asioista, terapioin muita, ja tää on mulle niin kuormittavaa, et lopulta vetäydyn. Muutenkin pariin vuoteen on mahtunut paljon vaikeuksia, ja oon pettynyt moniin ihmisiin. Koen, et mä en oo sit saanut samanlaista välittämistä osakseni.. Ei oo kiva ite aina auttaa, kuunnella ja ratkoa muiden ongelmia, ja sit ite kohdata vaikeuksia, ja saada typerää olettamista yms osakseen.
Tässä keskustelussa jotkut ovat vaatineet pitämään määrätietoisesti kiinni omista rajoistaan ja myös tuomaan ne sanallisesti toiselle selväksi. Se on toki tärkeää, mutta paljon rajojen ylityksiä tekevät ihmiset tulevat todennäköisesti tekemään niitä myös jatkossakin, vaikka asiasta avoimesti puhuisikin. Ellei kovin helposti muiden käytöksen perusteella tunnista ylittävänsä toisten rajoja, niin se vaatii tietoista opettelua vuosien ajan. Överiempaattiselle ihmiselle tällainen ihmissuhde voi kertakaikkiaan käydä liian kuluttavaksi. Sillekin on rajansa miten paljon epämukavuutta kannattaa yrittää sietää.
Vierailija kirjoitti:
Hmm, jos siis oma olo on niin tuskainen ettei jaksa muiden ongelmia (mikä on ihan vaan normaalia) niin ainakin pitää koittaa saada itselleen jotain apua, tuskaisuus ei sinänsä lähde vain erakoitumalla ja välttelemällä kaikkia ihmisiä.
Tämä on totta. Asioiden työstämiseen voi silti toisinaan tarvita myös paljon omaa rauhaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hmm, jos siis oma olo on niin tuskainen ettei jaksa muiden ongelmia (mikä on ihan vaan normaalia) niin ainakin pitää koittaa saada itselleen jotain apua, tuskaisuus ei sinänsä lähde vain erakoitumalla ja välttelemällä kaikkia ihmisiä.
Ei se oo pelkästään tätä. Oon tajunnut, että lähipiirini yks tai 2 hlöä jatkuvasti ylittävät mun rajoja, ei tätä käy sinänsä muiden kanssa. Ja on pitänyt nyt ottaa etäisyyttä, ja työstää ongelmia, miettiä, mitä haluaa ja mennä elämässä eteenpäin.
Myös fyääsomaattinen sairastelu ym. jatkuvat ihottumaa vaivanneet. Ei halua olla ihmisten kanssa, kun ei näytä huolitellulta ja ole tyytyväinen itseensä, ja oma tilanne hävettää. Ihmiset olettavat ja kierre on valmis.
Niinku nyt haluisin elämässä eteenpäin...
Vierailija kirjoitti:
Ne, jotka väittävät ettei empatiani ole aitoa: minkä luulet lukitsevan minut paikoilleen siihen kuuntelijan rooliin? Aivan, säälintunteen toisen tukalaa oloa kohtaan. Koen halua olla avuksi, vaikka tunnen ahdistuksen nousevan. Lamaannun. En kykene toimimaan.
Ja miksi en heti ahdistuksen noustessa juokse pakoon uskoutumistilanteesta ihan minkä tahansa syyn varjolla? Siksi, että se kiellettiin minulta lapsena moneen otteeseen näissä tilanteissa. Olen siksi yhä jumissa itseni kanssa näissä tilanteissa. Koen, ettei minulla ole oikeutta paeta. Minun on yritettävä auttaa, jos joku apuani vaatii. Toiset tulevat ennen minua, niin minulle on opetettu.
Vasta tilanteen päätyttyä (saan vihdoin soperrettua että on ihan pakko lähteä yms.) havahdun täysin siihen, mitä on tapahtunut. Ja silloin yleensä päätän, että tällaisia ihmissuhteita en enää elämääni halua. Ja silloin alan yleensä ottaa tähän toiseen ihmiseen etäisyyttä.
Sääli on varmaan pahinta, mitä ahdingossa olevalle voi suunnata. Sillä ei ole mitään tekemistä myötäelämisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tekstiesi puolesta, kuten monet muutkin ovat sanoneet, olisi ehkä omien rajojen tunnistaminen ja opettelu ajankohtaista. Sen jälkeen saattaisit kokea ihmissuhteissasi muutakin, kuin tätä kuvaamaasi ahdistusta, mihin kannattaa kyllä reagoida kun se näin paljon vaivaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pelkään itse olevani kuvaillun kaltainen hyväksijäyttäjäystävä. Haluaisin aina vain jutella. En kylläkään vain omista asioistani, haluaisin kuulla ystävieni ajatuksista, tunteista ja murheista. Jakaa kokemuksia elämästä. Käyn myös terapeutilla (joten oman elämäni vuodattamisen saan hoidettua rasittamatta kavereita). Tuntuu turhalta käydä baarissa "pitämässä hauskaa" tai kahvitella jutellen turhista ja pinnallisista asioista kuten ruuasta tai kengistä. Haluaisin siis itsekin tietää, mitä ketjussa kuvattu "hauskanpito ystävien kanssa" tarkoittaa. Ystävien pyynnöt milloin mihinkin hauskanpitoon tuntuvat raskailta koska haluaisin vain puhua ja kuunnella.
Älä ajattele tämän keskustelun jota nämä käyvät, perusteella itsestäsi tuollaista. Ilmeisesti luonteet ja tarpeet eivät aina kohtaa. Joku toivoo keskustelua, joku toimintaa(?). Minulle olisit juuri kaivatunlainen ystävä, mikään ei ole mukavampaa kuin olla, puhua ja kuunnella. Olen itsekin kuuntelija, ollut sitä myös lapsuudestani lähtien, äitini murheita minäkin kuuntelin, mutta nykyään nautin siitä. Olet juuri hyvä sellaisena kuin olet, toinen ihminen ei todella voi määritellä sinua alemmaksi, sinä olet juuri omanlaisenasi tärkeä. Ja avuksi monelle.
Minulle tuo lapsuuden uskottuna toimiminen on ollut kokemuksena hajottava. Keräilen yhä psyyken palasia kokoon. Jutut kerta kaikkiaan olivat sellaisia, ettei minulla ollut valmiutta niiden käsittelemiseen. Ei lapsi ole se, jolta oman vanhemman ensisijaisesti tulisi hakea tukea silloin, jos mielenterveys on sortumassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne, jotka väittävät ettei empatiani ole aitoa: minkä luulet lukitsevan minut paikoilleen siihen kuuntelijan rooliin? Aivan, säälintunteen toisen tukalaa oloa kohtaan. Koen halua olla avuksi, vaikka tunnen ahdistuksen nousevan. Lamaannun. En kykene toimimaan.
Ja miksi en heti ahdistuksen noustessa juokse pakoon uskoutumistilanteesta ihan minkä tahansa syyn varjolla? Siksi, että se kiellettiin minulta lapsena moneen otteeseen näissä tilanteissa. Olen siksi yhä jumissa itseni kanssa näissä tilanteissa. Koen, ettei minulla ole oikeutta paeta. Minun on yritettävä auttaa, jos joku apuani vaatii. Toiset tulevat ennen minua, niin minulle on opetettu.
Vasta tilanteen päätyttyä (saan vihdoin soperrettua että on ihan pakko lähteä yms.) havahdun täysin siihen, mitä on tapahtunut. Ja silloin yleensä päätän, että tällaisia ihmissuhteita en enää elämääni halua. Ja silloin alan yleensä ottaa tähän toiseen ihmiseen etäisyyttä.
Sääli on varmaan pahinta, mitä ahdingossa olevalle voi suunnata. Sillä ei ole mitään tekemistä myötäelämisen kanssa.
No, en voi ratkaista toisten parisuhdeongelmiakaan. En pysty tekemään mitään sille, jos joku käyttää vuosia elämästään suhteeseen, joka ei kertakaikkiaan toimi. En ole itse tuota suhdetta valinnut, sen ongelmat eivät varsinaisesti kuulu minulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne, jotka väittävät ettei empatiani ole aitoa: minkä luulet lukitsevan minut paikoilleen siihen kuuntelijan rooliin? Aivan, säälintunteen toisen tukalaa oloa kohtaan. Koen halua olla avuksi, vaikka tunnen ahdistuksen nousevan. Lamaannun. En kykene toimimaan.
Ja miksi en heti ahdistuksen noustessa juokse pakoon uskoutumistilanteesta ihan minkä tahansa syyn varjolla? Siksi, että se kiellettiin minulta lapsena moneen otteeseen näissä tilanteissa. Olen siksi yhä jumissa itseni kanssa näissä tilanteissa. Koen, ettei minulla ole oikeutta paeta. Minun on yritettävä auttaa, jos joku apuani vaatii. Toiset tulevat ennen minua, niin minulle on opetettu.
Vasta tilanteen päätyttyä (saan vihdoin soperrettua että on ihan pakko lähteä yms.) havahdun täysin siihen, mitä on tapahtunut. Ja silloin yleensä päätän, että tällaisia ihmissuhteita en enää elämääni halua. Ja silloin alan yleensä ottaa tähän toiseen ihmiseen etäisyyttä.
Sääli on varmaan pahinta, mitä ahdingossa olevalle voi suunnata. Sillä ei ole mitään tekemistä myötäelämisen kanssa.
No, en voi ratkaista toisten parisuhdeongelmiakaan. En pysty tekemään mitään sille, jos joku käyttää vuosia elämästään suhteeseen, joka ei kertakaikkiaan toimi. En ole itse tuota suhdetta valinnut, sen ongelmat eivät varsinaisesti kuulu minulle.
Miksi sitten puutut tai säälit? Pyydetäänkö sun apua vai?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tekstiesi puolesta, kuten monet muutkin ovat sanoneet, olisi ehkä omien rajojen tunnistaminen ja opettelu ajankohtaista. Sen jälkeen saattaisit kokea ihmissuhteissasi muutakin, kuin tätä kuvaamaasi ahdistusta, mihin kannattaa kyllä reagoida kun se näin paljon vaivaa.
Tunnistan kyllä ongelman ja tiedän sen vaativan työstämistä. Silti elämääni kuuluu myöskin hyviä ja antoisia ihmissuhteita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne, jotka väittävät ettei empatiani ole aitoa: minkä luulet lukitsevan minut paikoilleen siihen kuuntelijan rooliin? Aivan, säälintunteen toisen tukalaa oloa kohtaan. Koen halua olla avuksi, vaikka tunnen ahdistuksen nousevan. Lamaannun. En kykene toimimaan.
Ja miksi en heti ahdistuksen noustessa juokse pakoon uskoutumistilanteesta ihan minkä tahansa syyn varjolla? Siksi, että se kiellettiin minulta lapsena moneen otteeseen näissä tilanteissa. Olen siksi yhä jumissa itseni kanssa näissä tilanteissa. Koen, ettei minulla ole oikeutta paeta. Minun on yritettävä auttaa, jos joku apuani vaatii. Toiset tulevat ennen minua, niin minulle on opetettu.
Vasta tilanteen päätyttyä (saan vihdoin soperrettua että on ihan pakko lähteä yms.) havahdun täysin siihen, mitä on tapahtunut. Ja silloin yleensä päätän, että tällaisia ihmissuhteita en enää elämääni halua. Ja silloin alan yleensä ottaa tähän toiseen ihmiseen etäisyyttä.
Sääli on varmaan pahinta, mitä ahdingossa olevalle voi suunnata. Sillä ei ole mitään tekemistä myötäelämisen kanssa.
No, en voi ratkaista toisten parisuhdeongelmiakaan. En pysty tekemään mitään sille, jos joku käyttää vuosia elämästään suhteeseen, joka ei kertakaikkiaan toimi. En ole itse tuota suhdetta valinnut, sen ongelmat eivät varsinaisesti kuulu minulle.
Miksi sitten puutut tai säälit? Pyydetäänkö sun apua vai?
Osaatko lukea? Seurassani aletaan vuodattaa näistä ongelmista kerta toisensa jälkeen. Minun ei tarvitse millään tavalla ottaa niitä puheeksi. Minun ei tarvitse edes sanoa mitään. Juttu vain jatkuu ja jatkuu, kun toinen kerran vauhtiin on päässyt!
Minä olen kokenut, että nimenomaan vedän puoleeni ihmisiä, jotka tarvitsevat jutuilleen kaatopaikan. Avautumisen lisäksi nämä ihmiset eivät vaikuta saavan seurastani mitään irti... Olen hyvä kuuntelija, eikä huomioni herpaannu, vaikka toisen juttu venyisi jo aivan liian pitkäksi, enkä todellisuudessa enää jaksaisi ja haluaisi kuunnella. En osaa sanoa, että nyt riittää. Olen helppo kaatopaikka.
Onneksi minulla on kaksi kaveria, joiden kanssa ystävyys tuntuu tasapainoiselta. Kuuntelen heitäkin paljon enemmän kuin itse puhun, mutta heidän kanssaan yhdessäolo on silti selkeästi vuorovaikutusta, eikä vain yksisuuntaista kippaamista. Tiedän, että he ovat myös valmiita käsittelemään minun aivoripulini, kun sellainen harvakseltaan iskee.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen kokenut, että nimenomaan vedän puoleeni ihmisiä, jotka tarvitsevat jutuilleen kaatopaikan. Avautumisen lisäksi nämä ihmiset eivät vaikuta saavan seurastani mitään irti... Olen hyvä kuuntelija, eikä huomioni herpaannu, vaikka toisen juttu venyisi jo aivan liian pitkäksi, enkä todellisuudessa enää jaksaisi ja haluaisi kuunnella. En osaa sanoa, että nyt riittää. Olen helppo kaatopaikka.
Onneksi minulla on kaksi kaveria, joiden kanssa ystävyys tuntuu tasapainoiselta. Kuuntelen heitäkin paljon enemmän kuin itse puhun, mutta heidän kanssaan yhdessäolo on silti selkeästi vuorovaikutusta, eikä vain yksisuuntaista kippaamista. Tiedän, että he ovat myös valmiita käsittelemään minun aivoripulini, kun sellainen harvakseltaan iskee.
Sen kyllä huomaa helposti mitkä ihmissuhteet ovat sellaisia, että niissä on pääosin hyvä olla. Se vain on niin, että ihmissuhteissakin laatu korvaa määrän. Jos ihmissuhde on hyvä, niin sen eteen on myös näkemään paljon vaivaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Faith kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ne, jotka väittävät ettei empatiani ole aitoa: minkä luulet lukitsevan minut paikoilleen siihen kuuntelijan rooliin? Aivan, säälintunteen toisen tukalaa oloa kohtaan. Koen halua olla avuksi, vaikka tunnen ahdistuksen nousevan. Lamaannun. En kykene toimimaan.
Ja miksi en heti ahdistuksen noustessa juokse pakoon uskoutumistilanteesta ihan minkä tahansa syyn varjolla? Siksi, että se kiellettiin minulta lapsena moneen otteeseen näissä tilanteissa. Olen siksi yhä jumissa itseni kanssa näissä tilanteissa. Koen, ettei minulla ole oikeutta paeta. Minun on yritettävä auttaa, jos joku apuani vaatii. Toiset tulevat ennen minua, niin minulle on opetettu.
Vasta tilanteen päätyttyä (saan vihdoin soperrettua että on ihan pakko lähteä yms.) havahdun täysin siihen, mitä on tapahtunut. Ja silloin yleensä päätän, että tällaisia ihmissuhteita en enää elämääni halua. Ja silloin alan yleensä ottaa tähän toiseen ihmiseen etäisyyttä.
Aivan, uskoisin että "rajattomat" ihmiset eli sellaiset, joilla on vaikeuksia sanoa ei, ovat hyvin usein myös empaattisia, vaikka "rajattomuus" sinänsä ei olekaan sama asia kuin empaattisuus.
Palstan keskusteluja lukiessani olen ymmärtänyt, että minullakin on tätä rajojen vetämisen ongelmaa. Minulla on myös ollut taipumusta ratkaista ongelma pois vetäytymällä.
Monta kertaa olen miettinyt, että tästä lähtien alan vaan rohkeammin sanoa "ei", mutta olen huomannut sen olevan tositilanteissa vaikeaa siksikin, että empaattisena ihmisenä pystyn näkemään itseni toisen silmin: jos alankin yhtäkkiä vedellä rajoja reippaammin, se kuva, joka toisilla on minusta pitkän ajan kuluessa muotoutunut ja johon he ovat tottuneet luottamaan, särkyisi.
Kuvan särkyminen ei tietenkään ole vaarallista, mutta silti se ahdistaa; irrationaalisesti tuntuu, että minun pitäisi jotenkin selittää ja oikeuttaa se, että olenkin alkanut käyttäytyä ihan uudella tavalla. Oikeastihan kyse on vain siitä, että alkaisin käytännössä tehdä näkyviksi ne rajat, jotka jokaiselle persoonalle kuuluvat.
Minusta tuntuu, että oma ongelmani on siinä, että liikaa samaistun toisen tuskaiseen oloon. Olen itsekin niin tuskainen, että tuntuu vaikealta tehdä tervettä rajaamista sellaisessa tilanteessa, jossa joku selvästi vaikuttaa kaipaavan apua. Siksi tingin omasta hyvinvoinnistani ja yritän olla avuksi. Toivon itsekin siten ehkä joskus tarvittaessa saavani apua, mutta päädynkin taas kerta jälkeen takaisin samaan uskotun rooliin siihen kerran langettuani. Olen kai tässä suhteessa vähän hölmö. Mutta kai minäkin pystyn oppimaan tästä pois aikaa myöten.
Ah, tämä on niin tuttua minullekin! Siinä kuuntelee ja koittaa keksiä ratkaisuja toiselle. Ja sitten murehtii vielä tapaamisen jälkeenkin niitä kaverin asioita koko illan. Eli menee liiaksi mukaan niihin.
Olen päättänyt kovettaa itseni. Viime kerralla, kun kuuntelin kahden kaverini jatkuvia jorinoita ongelmistaan, mietin että olen tässä kuin terapeutti-patsas. Se on roolini heille. Toinen sanoikin, että "Sinä olet mulle kuin peruskallio, tuki ja turva." En halua olla.
Tuolloin mietin, että tämä on viimeinen kerta, kun heitä enää tapaan. Minä en saa näistä tapaamisista kuin energiahukkaa.
Hyvä ajatus! On tärkeää pitää huolta omasta jaksamisestaan.👍
Ah, tämä on niin tuttua minullekin! Siinä kuuntelee ja koittaa keksiä ratkaisuja toiselle. Ja sitten murehtii vielä tapaamisen jälkeenkin niitä kaverin asioita koko illan. Eli menee liiaksi mukaan niihin.
Olen päättänyt kovettaa itseni. Viime kerralla, kun kuuntelin kahden kaverini jatkuvia jorinoita ongelmistaan, mietin että olen tässä kuin terapeutti-patsas. Se on roolini heille. Toinen sanoikin, että "Sinä olet mulle kuin peruskallio, tuki ja turva." En halua olla.
Tuolloin mietin, että tämä on viimeinen kerta, kun heitä enää tapaan. Minä en saa näistä tapaamisista kuin energiahukkaa.